Pillipiiparien  paluu  2.

 

Suomessa tapahtui kesäkuussa 2017 poliittinen maanjäristys, jonka seuraukset ovat vielä täysin arvaamattomat.  Perussuomalaisten puolueen puheenjohtajaksi valittiin tuolloinen Euroopan parlamentin jäsen Jussi Kristian Halla-aho.  Valinnan ensimmäinen ja välitön seuraus oli perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoaminen.  Edellinen puheenjohtaja ja puolueen perustaja Timo Soini erosi yhdessä puolueen ministeriryhmän ja 20 kansanedustajan kanssa puolueesta.  Eronneet perustivat Uusi vaihtoehto -ryhmän, joka muutti nimensä Sininen tulevaisuus -ryhmäksi ja joka myöhemmin muuttui myös puolueeksi.  Seuraava näytös ilveilyssä oli vuoden 2019 eduskuntavaalit.  Niissä puolueesta eronneet soinilaiset katosivat eduskuntapuolueena ja perussuomalaiset nousivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi äänimäärällä, 538 805 äänellä  ja  17,48 prosenttiyksikön ääniosuudella.  Koskaan maamme poliittisessa historiassa ei äärioikeistolainen puolue ole kyennyt tällaiseen saavutukseen!

Perussuomalaisten puoluekokous vuonna 2017 oli dramaattisen tapahtumaketjun huipentuma ja Timo Soinin menestyksekkään poliitikon uran täydellinen mahalasku.  Timo Soini ilmoitti jo maaliskuussa 2017, ettei tulisi enää hakemaan jatkokautta perussuomalaisten puheenjohtajaksi.   Perintöprinssiksi hän oli nimennyt kansanedustaja ja perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan Sampo Terhon.  Varteenotettavampi vaihtoehto Jussi Niinistö oli  kieltäytynyt.  Jälkeenpäin on vaikea sanoa, oliko Soinin poisjäänti hänen tavoitteittensa kannalta oikea ratkaisu.  Jälkikäteen arvioituna Soini olisi ollut ainoa mahdollinen ehdokas, kuka olisi voinut estää Halla-ahon valinnan.  Pelko ja häpeä häviämisestä puheenjohtajan vaalissa röyhkeälle haastajalle pelotti Soinia eikä tämä lähtenyt kisaan mukaan.  Hänen ainoa tavoitteensa näyttää olleen pelastaa ulkoministerin uran jatkuminen.  Se näytti tuolloin olevan mahdollista vain mahdollista hajottamalla puolue.

Perussuomalaiset puolueen valtaus on ollut yksi Suomen poliittisen historian taitavampia operaatioita.  Se oli tietyn, pitkäaikaisen prosessin tulos, jossa ryhmä äärioikeistolaisia henkilöitä organisoi ryhmätoimintaa synnyttääkseen uudenlaisen poliittisen liikkeen Suomeen.  Timo Soini teki virheen siinä, ettei hän uskonut lukuisia varoituksia ja selviä enteitä lähestyvästä vaarasta.  Soini paistatteli rasististen ja fasististen teemojen nostattaman puolueensa kannatuksen valossa eikä suhtautunut hiipivän fasismin uhkaan sen vaatimalla vakavuudella.  Tässä hän lankesi samanlaiseen ansaan, kuin. Weimarin Saksan oikeisto 1930-luvulla.  Yhtä vähän kuin Hitlerin valtaannousua tukeneet oikeistovoimat pystyivät estämään natsien vallankaappausta ja ohjailemaan tulevaa Saksan johtajaa Adolf Hitleriä, Timo Soinin joukkio onnistui torjumaan Halla-ahon nousua.  Kaappaushanke ei tapahtunut hetkessä, vaan takana oli monivuotinen ja sitkeä työ.  Valtauksen aivoina oli suhteellisen pieni ryhmä, joka poikkesi monin tavoin, ennen kaikkea älyllisen kapasiteettinsa ansiosta, aiemmista fasististen ainesten vastaavista yrityksistä saavuttaa poliittista joukkokannatusta.  Perussuomalaisen puolueen kaappaajiin kuuluneet olivat tutustuneet toisiinsa jo vuosia ennen onnistunutta puoluevaltausta.

Ryhmäläisiä yhdisti sama ”aatteellinen palo”, ideologinen jano, jota sammuttamaan eivät olemassa olevat puolueet näyttäneet riittävän.  Yksikään näistä puolueista ei täyttänyt ryhmän vaatimuksia, joiden keskiössä oli äärimmäisen oikeistoradikalismin perinteiset teesit ja tahto niiden modernisointiin.  Mallia otettiin Euroopan äärioikeistolaisten liikkeiden toiminnasta. Ryhmä oli keskuudessaan opiskellut pseudotieteellisiä rotuteorioita ja niihin nojaavia ideologisia rakennelmia.  Näiden sinänsä kriittistä tarkastelua kestämättömien ajatusten pohjalta oli helppo uskottavasti esittää rasistisillaa näkemyksillä kuorrutettua arvostelua pakolaispolitiikasta ja maahanmuutosta.  Keskeisenä foorumina ryhmällä oli Suomen Sisu niminen järjestö, joka alkujaan toimi Suomalaisuuden Liitto ry:n nuorisojärjestönä.

 

Suomen Sisusta muodostui yksi maamme äärioikeiston järjestäytymisen tärkein väline.  Järjestössä, lähinnä sen ytimessä pohdittiin pitkään, perustettaisiinko maahan uusi puolue, joka aatteellisesti lähenisi fasismia, mutta naamioituisi kansallisuusaatetta ja äärikonservatismia edustavaksi liikkeeksi.  Toisena vaihtoehtona oli pyrkimys vallata jo toimiva puolue ”sisulaisen” ohjelman toteuttamiseen.  Valinta kohdistui puoluevaltauksen ajatukseen, vaikka se alkujaan vaikuttikin vähintään yltiöpäiseltä.  Perussuomalaiset olivat kaappareille ainoa vaihtoehto.  Timo Soinin perussuomalaisten politiikan keskiössä oli kaksi asiaa, joiden merkitys oli sisulaisille äärimmäisen tärkeitä – Euroopan Unionin ja maahanmuuton vastustaminen.  Ne olivat asioita, joita sisulaiset jo ennestään vihasivat ja jotka muodostivat myös kannatuksen laajentamiselle hyvän alustan.

Taitavana poliitikkona ja tuulenhaistajana Soini oli tajunnut jo ennen 2017 puoluekokousta, ettei tulisi valituksi, jos asettuisi vielä ehdokkaaksi.  Perussuomalaisiin oli valunut jäseniä, jota ei aidosti elähdyttänyt puolueen junttimaiset näkemykset maailmasta ja politiikasta.  Vaikka näkemys tarmokkaasti järjestön piirissä kielletäänkin, Suomen Sisu oli se organisaatio, jossa uudenlainen suomalainen fasismi syntyi.  Aikaisempina vuosikymmeninä kotimainen fasismi koostui joukosta pieniä, etupäässä sekopäisten toimijoiden järjestöjä.  Näistä fasisteista tunnetuimpia oli Pekka Siitoin (20.05. 1944 – 8. 12. 2003) useiden natsiyhdistysten perustaja.

Suomen Sisusta muodostui, aikaa myöten, aivan toisen luokan hanke aiempiin natsiviritelmiin verrattuna.  Suomen Sisu ry perustettiin 6. marraskuuta 1998.  Yhdistys ja järjestön jäsenet muistavat aina korostaa perustamispäivän olevan ”hakkapeliittain päivä”.  Kyseinen päivä on myös maassamme ruotsalaisuuden päivä, jota vietetään Kustaa II Adolfin kuolinpäivänä.  Suomalaisuuden Liitto on provokatiivisesti järjestänyt omia tilaisuuksia ”itosuomalaisuuden” hengessä tuona virallisena ruotsalaisuuden päivänä.  Yhdistyksen kotisivuilla perustajiksi kerrotaan Jura Jukola, Teemu Lahtinen, Mika Purjesalo ja Mikko Mikonmaa.  Kyseiset perustajajäsenet eivät suinkaan tavanneet toisiaan Suomalaisuuden Liiton riennoissa, vaan Mikonmaan perustamassa Burning Books – kirjakaupassa.  Siellä syntyi kirjallisuuspiiri Thule, joka on vahva viite saksalaisen kansallissosialismin juuriin.  (Palaan myöhemmin tuohon aiheeseen.)

Sisulaisten touhu alkoi hyvin pian epäilyttää emojärjestöä, jonka toiminnanjohtaja Jussi Niinistö oli ohjaamassa Sisun perustamista ja myöhemmin myös valvoi sitä.  Jotain kertoo Suomen Sisusta se, että jopa Jussi Niinistö kauhisteli ”nuorisojaostonsa” toimintaa.  Niinistöhän on tullut tunnetuksi lapuanliikkeen ymmärtäjänä ja kirjoittamistaan oikeistohenkisistä kirjoistaan.  Sisulaisten ylitti kuitenkin Niinistön sietokyvyn.  Näiden perustama keskustelupalsta internetissä muodostui suhteiden käännekohdaksi.  Suomalaisuuden Liitto pelkäsi sisulaisten sekoilujen leimaavan myös emoliiton fasistijärjestöksi.  Se taas olisi voinut koitua kuoleman suudelmaksi yhdistyksen vakuutteluille monia poliittisia ajatussuuntia edustavasta yhdistyksestä.  Suomalaisuuden Liiton ja Suomen Sisun tiet erosivat noin kahden vuoden yhdessä olon jälkeen.

Jussi Halla-ahon kiinnostus heräsi Suomen Sisuun ja hän osallistui keväällä vuonna 2000 Sisun keskustelu- ja kirjallisuuspiiriin.  Miehen poliittinen osallistuminen löysi puitteet, joissa niin taito kuin vaikutuskyky kasvoivat ja ideologinen näkemys kypsyi.  Näissä Suomen Sisun ja Halla-ahon alkuvaiheissa on jotain liian tuttua ja kohtalonomaista.  On kuin tulevalle ”führerille” olisi luotu esikuvansa kaltainen näyttämö ja sille astuminen.  Tätä tarinaa on vaikea uskoa, koska siinä on jotain samanlaista kuin Adolf Hitlerin heräämisellä ”suureen tehtäväänsä” ja liittymisellä Anton Drexlerin perustamaan Saksan työväenpuolueeseen jäsennumerolla 555.  Onko tarina totta vai ”muistoja” paranneltu paremmin esikuvaan soveltuvaksi?  Mene ja tiedä.

 

Reino Seppänen

 

Seuraavassa kirjoitussarjan osassa pohdin Jussi Halla-ahon maailmankatsomuksen pohjaa ja tarkastelen hänen poliittisia näkemyksiään.

 

 

Täydennystä edelliseen ”Vallankaappaajat” juttuun liittyen:

Tikullako silmään?

Oheinen liite on kirjoitus Timo Soinin kotisivuilta vuodelta 2016.  Se osoittaa, kuinka huolettomasti Soini suhtautui puolueessaan esiintyviin ihmisiin, näiden puheisiin ja tekoihin, joita julkisuudessa monet tahot pitivät fasistisina.  Soini on kyllä siinä oikeassa, että sanaa fasisti ja fasismi on helppo käyttää leimaamiseen.  Toisaalta on hyvin vahvoja näyttöjä siitä, että monet puolueen jäsenet ovat olleen osallisina mainitunlaiseen toimintaan.  Tässä ei oteta kantaa, syyllistyikö siihen kukaan Soinin mainitsemista henkilöistä.  Toisaalta Soini ei ole missään vaiheessa ottanut itse kantaa mm. toimintaa ja henkilöihin Suomen Sisun  piirissä. 

 

Soinin 15.2. 2016 kirjoittamassa ”plokissa” hän näyttää odottaneen kovasti uutta hillotolppaa.  Tuolloin Soini ei vielä itse ollut irtautunut ajatuksesta jatkaa puheenjohtajuutta.  Persujen jäsendemokratia ei toiminutkaan Soinin odottamalla tavalla, mikä vaaransi hänen ministeriuransa jatkon.  Puoluekokouksen jälkeinen jatko oli kaikkea muuta kuin ”jäsendemokratiaa”.  Kun ura ministerinä oli uhattuna, loppui suunpieksäntä jäsendemokratiastakin.

 

Liite:

ploki

Fasismin ulvojat

Fasisti on oiva lyömäsana. Se kelpaa moneen tarkoitukseen. Kun Suomessa ruoskaparlamentarismin aikaan kansanedustaja kannatti länsimaisia arvoja, arvosteli Neuvostoliittoa ja Urho Kekkosta, häneen iskettiin fasistin leima. Aiheetta leimatuksi tulivat mm. Georg C. Ehrnrooth, J. Juhani Kortesalmi  ja Veikko Vennamo.

Sama harrastus on virkoamassa henkiin, Puolustusministeri Jussi Niinistöä yritetään pistää kepin nokkaan. Perusteetta. Tunnen Jussin pitkältä ajalta, hän ei ole fasisti.

Perussuomalaiset oli vaaleissa Suomen toiseksi suurin puolue.  Ääniä saimme yli 500.000. Tuo vaalitulos ottaa koville, saati asema hallituspuolueena.

Seuraava hillotolppa on keväällä 2019. Siihen saakka tätä ulvontaa riittänee. Kansan äänestämällä  esiintuoma vaalitahto ei ole fasismia. Se on demokratiaa. Perussuomalaiset on demokraattinen puolue, jossa jokaisella jäsenmaksunsa maksaneella jäsenellä on äänioikeus puoluekokouksessa. Se on jäsendemokratiaa parhaimmillaan.