Olemme vaimoni Tarjan kanssa olleet kirjailija Agatha Christien teosten harrastajia. Tarja enemmän kuin minä. Nyt katselen jo lähinnä hänen seurakseen näitä televisiosta alati suoltuvia Neiti Marple ja Hercule Poirot uusintoja. Luen vuosittain monta ns. rikoskirjallisuuteen laskettavaa teosta. Tosiasiassa olen aika kriittinen kyseisen genren suhteen johtuen omasta työurasta ja sen aikana tulleesta aihepiiriin liittyvästä tiedosta. Onkin ehkä vaikea selittää, miksi olen aikoinaan lukenut useampaankin kertaan Christien kirjat. Niillähän on loppujen lopuksi kovin vähän tekemistä realismin kanssa. Olenkin pitänyt niitä aikuisten satuina, toki viihdyttävinä satuina. Niinpä oma mielenkiintoni, istuessani vaimoni vieressä televisiota katsomassa, on pitkään keskittynyt elokuvien ja kirjojen välisiin eroihin, siltä osin, kun niitä enää heikkenevän muistin pohjalta kykenen vertailemaan. Myös elokuvien näyttelijätyö kiinnostaa aina ja se on yleensä brittituotannossa korkeatasoista.
Nyt joulupäivinä 2020, katsoimme kaksi osaa kolmiosaisesta sarjasta ”Totuus Hallavan hevosen majatalosta”. Ensimmäinen osa tuli katsottua sen kuvaruutuun ilmestymisen päivänä. Jo siitä ensimmäisestä osasta kävi selväksi, että sarjan käsikirjoitus oli pantu kokonaan uusiksi tai oikeastaan sekoitettu tyystin alkuperäistekstistä. Itse en osaa arvostaa kovin pitkälle tällaista suhtautumista kuolleen tekijän tuotantoon. Tiedän, että olen monen mielestä asiassa väärässä, mutta se nyt on vain minun mielipiteeni. Sallin muilla kyllä omansa. Minusta tuollainen asenne osoittaa kunnioituksen puutetta tekijän työhön. Samalla asenteella voitaisiin Leonardo da Vincin maalaukseen piirtää ”Mona Lisalle” viikset ja parta tai Ville Vallgrenin ”Havis Amandalle” lisätä kolmas rinta. Näin on varmaan tehtykin ”Suuren Daideen” nimissä ja minulle avautumattomista syistä.
Olen ensimmäisen kerran lukenut tämän Christien Hallavan hevosen majatalon kesällä 1987. Olin silloin ottanut kirjan matkalukemiseksi käydessämme äitini ja kahden jäljellä olevan sisarukseni kanssa tuolloisessa Leningradissa. Tarja oli jäänyt kotiin hoitamaan tuolloin vajaan neljän vanhaa Mikkoa. Tyttäremme Katja oli matkassa mukana. Reissun tarkoituksena oli käyttää äitiä hänen syntymäpaikkakunnallaan Terijoen Kuokkalassa. Matka oli eräänlaista balsamia Taimi-äitimme kovan talven kokeneelle mielelle. Olihan hänen kaksi vanhinta lastaan, sisaruksemme Erkki ja Anja (Kaisu) kuolleet kolmen kuukauden välein Ruotsissa.
Olen sittemmin lukenut uudelleen puheena olevan kirjan ainakin kerran, oletettavasti kaksikin kertaa. Syystä tai toisesta kirja on jäänyt paremmin mieleen kuin monet muut Christien teokset. Ehkäpä siksi, että Hallava hevonen on hyvin paljon erilainen kirja mitä kirjailijan muu tuotanto. Siinä ei ole tuttuja hahmoja, neiti Marplea tai Hercule Poirotia ongelmia selvittelemässä. Kirja on myös eräällä tavalla synkempi ja siitä puuttuu leppeä huumori, joka usein on leimallista Christien muille kirjoille. Ilmeisesti kirjailija on tavoitellut mystisyyden ja jopa kauhun vaikutelmaa. Ainakin nämä kaksi asiaa olivat nyt puheena olevan minisarjan keskeisiä asioita. Niiden jalkoihin sitten jäi paljon muuta muun muassa kunnioitus edesmenneeseen kirjailijaan.
Päähenkilö ja tarinan kertoja on kirjailija Mark Easterbrook. Nähdyssä kolmiosaisessa sarjassa tämä Mark Easterbrook on keskeisessä osassa, mutta nyt hänestä olikin tehty antiikkikauppias ja rikas herrasmies. Roolit olivat menneet muutenkin uusjakoon, kuten kirjan henkilöiden kohtalotkin. Itse jäin ihmettelemään tuota asiaa. Kirjan alussa Mark joutuu Chelsseassa sijaitsevassa kahvilassa todistamaan kahden naisen tappelua, jossa toiselta irtoaa tukasta vedettäessä tukuttain hiuksia. Myöhemmin hän lukee lehdestä toisen tappeluun osallistuneen naisista, Thomasina Tuckertonin, kuolleen Fallowfieldin sairaalassa. Elokuvassa alku on tyystin toinen.
Kirjassa Mark törmää myöhemmin katolisen papin surmaan. Isä Gorman oli kutsuttu antamaan viimeistä voitelua kuolemassa olevalle naiselle. Kyseinen nainen haluaakin tunnustaa ennen kuolemaansa papille epäilemänsä rikoksen. Isä Gorman kuitenkin surmataan paluumatkalla raa`asti. Syy surmaan on poliisille arvoitus, koska pappi Gorman on tunnettu ystävällisenä ja auttavana ihmisenä. Hämmennys kasvaa, kun papin kengästä löytyy sukunimistä koostuva lista. Elokuvassa taas pappi on poistettu ja nimilista löytyy kadulle kuolleen naisen kengästä. Tämänkin naisen tukkaa irtoaa tukuttain päänahasta. Ja tukkaa kyllä irtoaa tarinassa enemmänkin, kun elokuvan päähenkilö Mark Easterbrook herää kuolleen rakastajattarensa vierestä kourassaan tukku irronneita hiuksia.
Mutta keskitytäänpä Agathan alkuperäiseen juoneen. Se on mielestäni monin verroin parempi, kuin keinotekoista kauhua ja mystiikkaa pursuava elokuvan pohjana oleva tekele. Agathan tarinassa kertomus pysyy kasassa järkevän loppuratkaisun kautta. Kertomuksen mysteerioille löytyy järkevä selitys äärimmäisen ovelasta ja häijystä juonesta. Kolmiosainen elokuva jättää sen sijaan kaiken levälleen ja tuo vielä lopussa naiivin ”tuonpuoleisen” rutistuksen, joka jättää katsojan arvailemaan mitä tässä nyt sitten tapahtuikaan.
Tapahtumien kulku kirjassa
Mark kuulee kuolleen papin tapauksesta sen kuolemansyytutkija Corriganilta. Tämä on Esterbrookin entinen opiskelutoveri. Nimilista jää vaivaamaan hänen mieltään. Vähitellen hänelle selviää, että listan kaikilla nimillä on yhdistävä tekijä. Niistä jokainen kuuluu hiljattain kuolleelle henkilölle! Illallisella Mark saa kuulla Poppy Stirling -nimiseltä ystävältään, kuinka Hallavaksi hevoseksi kutsutussa paikassa järjestetään maksusta kuolemia mustan magian avulla. Yhtäkkiä nainen vaikenee peloissaan eikä suostu sanomaan enää sanaakaan. Mark miettii liittyvätkö nämä tapaukset toisiinsa? Hän myös pohtii voiko todella olla mahdollista surmata ihmisiä mustalla magialla.
Kun Mark tutkii papin kengästä löytynyttä nimilistaa, hän löytää sieltä tuttuja nimiä; Corrigan, Tuckerton ja Hesketh-Dubois. Tuo Hesketh-Dubois nimi kuuluu Markin kummille, joka oli kuollut äskettäin ja joka kuolema oli tulkittu luonnolliseksi. Mark selvittää, missä Hallavan hevosen majatalo sijaitsee. Hän menee kyseiseen Much Deepingiin -nimiseen paikkaan ja osallistuu siellä pidettäviin kyläjuhliin kuuluisan kirjailijan Ariadne Oliverin kanssa. (Ariadne Oliver esiintyy muutamissa Hercule Poirot kirjoissa hieman höpsönä salapoliisikirjoja kirjoittavana kirjailijana.) Mark kuulee talosta, jossa asuu nyt kolme modernia noitaa johtajanaan Thyrza Grey. Vieraillessaan alueen muissa taloissa hän tapaa pyörätuolilla liikkuvan miehen, herra Venablesin, jolla ei ole mitään hyvää selitystä merkittävälle varallisuudelleen. Mark vierailee myös noitien luona, missä Thyrza keskustelee Markin kanssa kehittämästään kyvystä tappaa taikakeinoin. Jälkeenpäin Markille selviää, että hänelle tarjottiinkin kyseistä ”palvelua”.
Poliisin tutkimuksissa on löytynyt Zachariah Osborne -niminen todistaja, joka kertoo isä Gormania seuranneesta miehestä vähän ennen murhaa. Myöhemmin hän ottaa yhteyttä poliisiin koska oli nähnyt saman miehen pyörätuolissa. Kun Osborne saa tietää, että Venables kärsi polioista ja kykenemätön seisomaan jalkojen surkastumisen vuoksi, Osborne on silti varma näkemänsä miehen henkilöllisyydestään ja alkaa ehdottaa tapoja, joilla Venables olisi voinut väärentää oman vammautumisensa.
Markin ystävä Hermia Redcliffe ei ota tämän kasvavia pelkoja vakavasti. Koska hän ei usko magiaan, Hermia ryhtyy etsimään kuolemille realistista selitystä. Hän saa siihen tukea Ariadne Oliverilta ja rouva Dane Calthropilta, kirkkoherran vaimolta. Hän löytää liittolaisekseen myös Katherine ”Ginger” Corriganin, joka saa Poppy Stirlingin kertomaan Hallavan hevosen takana olevasta ryhmästä. Siten tulee ilmi myös yhteyshenkilö, jonka osoite on Birminghamissa. Näin Mark pääsee tapaamaan herra Bradleytä, joka on asianajajan oikeutensa menettänyt juristi. Tämä kertoo hänelle, kuinka Hallava hevonen toimii lakia rikkomatta. Bradley kertoo lyövänsä vetoa, että joku kuolee tietyn ajan kuluessa ja asiakas lyö vetoa, ettei niin tapahdu. Jos kyseinen henkilö kuolee tietyn ajan kuluessa, asiakkaan on maksettava tai muuten maksusta kieltäytynyt itsekin kuolee.
Mukaan kytkeytyy poliisikin entistä tiiviimmin. Laaditaan suunnitelma, jonka tarkastaja Lejeunen hyväksyy. Television elokuvaversiossa tuo tarkastaja myös kuolee! Mark tapaa taas uudelleen ”vedonvälittäjä” Bradleyn pyytääkseen muka ”ensimmäisen vaimonsa” murhaa. Tätä roolia esittää Ginger. Mark osallistuu Hallavan hevosen talossa rituaaliin, jossa noidat Thyrzan johdolla lähettävät pahat henget jonkin sähkölaitteen kautta uhrin kimppuun. Pian tuon jälkeen Ginger sairastuu ja alkaa nopeasti heiketä. Gingeriltä oli alkanut myös irtota päästä hiuksia. Epätoivoinen Mark kääntyy jälleen Poppyn puoleen, joka kertoo nyt ”asiakastutkimuksia” tekevästä ystävästään. Kyseinen tutkimusta kartoitti mitä kosmetiikkaa ja lääkkeitä asiakkaat ovat käyttäneet tai käyttävät. Kaikki listassa olleet nimet ovat olivat kyselyn kohteina. Sittemmin myös Ginger oli vastannut kyselyyn. Nyt alkoi avautua uhrien murhaamisen tapa.
Pian löydettiinkin syy sairastumisiin ja kuolemiin. Ne eivät johtuneet noituudesta, vaan kyseessä oli talliummyrkytys. Se tapahtui altistamalla uhri jokapäiväisten käyttämiensä aineisiin sekoitettuun myrkkyyn. Hallavan hevosen rikollisjengin johtajaksi paljastuu lopulta Zachariah Osborne, joka myös elokuvassa on idean isä, mutta tapa jolla uhrit myrkytetään selvitetään filmissä huonosti. Kirjassa hänen kömpelö yrityksensä sekoittaa raajarikkoinen herra Venables juttuun oli virhe, joka johti tutkijat hänen jäljilleen. Osborne oli rikollisen hankkeen aivot ja mustan magia vain keino peitellä toimintaa ja johtaa mahdolliset tutkijat väärille jäljille. Tiedot myrkytettävien uhrien käyttämistä aineista oli saatu siis ”kuluttajatutkimuksien” kautta. Uhrien nimeämät aineet oli korvattu myrkytetyillä tuotteilla.
Kirjassa tarinan loppu on onnellinen. Paha saa palkkansa Agatha Christien kirjojen tyypillisellä tavalla. Tässäkin elokuvan loppuratkaisu poikkeaa alkuperäisen kirjailijan linjasta. Rikos on selvitetty ja hoidossa ollut Gingerkin parantuu ja pelastuu elämälle. Osbornen pidätyksen jälkeen Mark ja Ginger kihlautuvat. Lienee turha mainita, että itse pidän kirjaa elokuvaa parempana.