Kirja, joka laittaa kysymään:  Jos tämä onkin totta?

 

Saatuani käsiini Reino Seppäsen romaanin Janus-jumalan peilikuvat, mielessäni oli hänen edellinen romaaninsa, joka oli ajankuvaa Valkeakoskelta. Nyt kyseessä on rikosromaani, jossa päähenkilö on sosiaalityöntekijä Bertil Wikström. Vaikka tekijä mainitsee, että kyseessä on satuun tai romaanin rinnastuva mielikuvituksen tuote, peliareena on kirjoittajalle tuttu. Vankilasta vapautuvat pyristelevät mielitekojensa, haaveidensa ja realiteettien kanssa ja lopputulos voi olla monenlainen. Tällä areenalla työskentelee sosiaalityöntekijä Bertil Wikström, kuten Reino Seppänenkin on työskennellyt.

Monenlainen on yhteiskunta ja sen koneistot. Bertil Wikströmin työn ja arjen tason lisäksi dekkarissa on näkyvillä valtakoneisto, poliisi sekä erilaiset ”hyvä veli”-verkostot, joissa tehdään ratkaisuja ja tekoja, jotka eivät kaikilta osin ole laillisia. Kukaan ei siis ole läpeensä paha eikä kukaan täysin hyvä. Bertil Wikströmin tosiasioiden pöyhintä aiheuttaa hänelle vaikeuksia – poliisi painostaa, asuntomurrossa toimitetaan todisteita, joiden tarkoitus on tehdä Wikströmistä syyllinen. Kaikki poliisit eivät toimikaan virka-asemansa mukaisesti. Mieleen hiipii ajatus: Jos tämä onkin totta?

Romaanissa on laaja kirjo erilaisia tyyppejä. Tyyppien toiminnasta kehkeytyi punos, joka ei ollut ilmeinen teoksen alussa. Kerrontatapa edellytti lukijaltaan tarkkuutta, itselläni tämä vaikeutti lukemisen alkua. Henkilöhahmot ja dialogi olivat uskottavia ja todenmakuisia. Yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä kriittisesti tarkastelevasta kerronnasta huolimatta mukana on myös toivon ulottuvuus, usko siihen, että myös hyvää tapahtuu ja toteutuu. Tähän toiveikkaaseen hyvään Reino Seppäsen rikosromaani myös päättyy.

 

 

Akaassa 27.12.2019

Olli Saari

 

 

Janus-jumalan peilikuvat

(Reino Seppänen, 2019, romaani)

 

Reino Seppäsen Janus-jumalan peilikuvat on rikosromaani, joka yhdistää toisiinsa rikosta käsittelevät kolme osapuolta eli rikollisen, poliisin ja sosiaalityöntekijän. Seppänen on poikkeuksellisen taidokas dialogin rakentaja, joka dialogien avulla rakentaa hienoja kuvauksia suhteista sosiaalityöntekijän ja ”linnanvenkulan” välillä kuin myös työpaikkojen mustasta kahvihuonehuumorista.

Kirjan alter egona on Seppänen itse pitkine työhistorioineen kriminaalihuollon sosiaalityöntekijänä. Tämän myötä lukijalle on tarjolla sekä yksityiskohtaista tietoa rikoksen arjesta, että Seppäsen omaa elämänfilosofista pohdintaa ja politiikkaa. Vaikka tekijä ilmoittaa romaanin olevan täysin mielikuvituksen tuotetta, siinä on herkullisia viittauksia maamme reaalipolitiikkaan. Erityisenä kohteena on hyvä-veli-verkostoista vapaamuurarit. Viittaukset epäselviin kuolemantapauksiin Suomen lähihistoriassa siivittävät lukijan mielikuvitusta lentoon kohti erilaisia salaliittoteorioita.

Romaanin rakenteellisesta ratkaisusta käyttäisin kielikuvaa ”tilkkutäkki-metodi”. Kirjailija käyttää häikäilemättömän laajaa ja värikästä henkilörepertuaaria ja leikkelee pieniä palasia sinne tänne. Lukija seuraa tapahtumien kehittymistä samalla tavalla kuin tilkkutäkin tekijää: työ näyttää toivottamalta, mutta lopputuloksena on värikäs ja lämmin peitto.

 

Tapio Kuure

YTT, Tampere

 

 

Romaani rikoksesta ja erilaisista rikoksentekijöistä

 

Reino Seppänen: Janus-Jumalan peilikuvat. Mediapinta Oy 2019. 291 sivua.

Kirjailija, johtava sosiaalityöntekijä emeritus Reino Seppänen on julkaissut toisen romaaninsa ”Janus-Jumalan peilikuvat” marraskuussa 2019. Seppäsen kustantajana on toiminut Mediapinta Oy, joka onkin tehnyt toimituksellisesti hyvää työtä. Romaanista löysin vain pari ylimääräistä kirjainta.

Seppäsen romaani on romaani rikoksesta ja erilaisista rikoksen tekijöistä, joihin kirjan nimikin viittaa. Seppänen toimi yli kolmekymmentä vuotta johtavana sosiaalityöntekijä Kriminaalihuoltoyhdistyksessä. Hän tuntee kuvaamansa maailman perusteellisesti työnsä kautta.

Romaanin keskeinen tarina käynnistyy, kun romaanin päähenkilö Bertil Per Albin Wikström on pitämässä vankilasta vapautumisen kurssia Kylmäkosken vankilassa. Nevalainen, yksi kurssilla olevista vangeista, pyytää kuumeisesti Pertsaksi kutsuttua Wikströmiä tutkimaan Luopioissa sijaitsevan kotitalonsa palamista. Nevalainen on varma, että kyläläiset ovat polttaneet kotitalon, jotta hän ei palaisi takaisin kylään.

Wikström on haluton ryhtymään asian tutkimiseen, mutta lupaa Nevalaiselle käydä tapaamassa tämän äitiä. Alkuselvittelyjen yhteydessä Wikström alkaa haistaa palaneen käryä. Naapuritalon isäntä vaikuttaa kovin syyllisen oloiselta Wikströmin kanssa keskustellessa. Tulipalon syttymistä ennen hätäkeskukseen oli tullut puhelinsoitto, jossa oli ilmoitettu tulipalosta aivan toisella puolella kylää. Varmistettu näin palokunnan poissaolo tulipalon paikalta.

Tässä kohdassa Wikströmin apuna toimii Kosti Setälä, it-asiantuntija, nörtti ja hakkeri. Setälä pystyy hankkimaan Wikströmille tietoja siitä mitä on tapahtunut ja keiden puhelimiin tapahtumat liittyvät. Useimmiten laittomin keinoin. Setälä pystyy hankkimaan Wikströmille tietoja ketkä kenties ovat olleet mukana rikoksessa. Setälällä on varsinainen roolinsa Wikströmin ja hänen kahden ystävänsä taustaan liittyvässä toiminnassa, joka ei myöskään kaikilta osin kestä päivänvaloa.

Tuhopolttoon kytkeytyy kaksi rikollisiin menetelmiin turvautuvaa poliisimiestä, jotka toimivat vapaamuurariverkostossa. Toisella heistä on myös pitempiaikaista kaunaa Wikströmiä kohtaan vapaamuurariesikuvaan ja hänen kohtaloonsa liittyen.

Olen itse dekkarien ystävä. Olen viime vuosina lukenut erityisesti pohjoismaista ja suomalaista rikoskirjallisuutta. Yksi suosikeistani on norjalainen Jo Nesbo, jonka Harry Hole-sarjan olen kokonaisuudessaan lukenut. Välillä minusta on tuntunut, että Nesbon juonenkehittelyt poliisien rikollisuudesta ja rikoksien tekemisestä tuntuivat menevät liioittelun ja mielikuvituksen puolelle. Luettuani Helsingin Sanomien toimittajien Susanna Reinbothin ja Minna Passin kirjan Jari Aarniosta totesin, että todellisuus oli sittenkin huomattavasti ankarampaa rikollisuutta poliisin toimesta kuin Nesbon juonenkehittelyt.

Seppäsen romaanissa poliisien tekemät rikokset näyttäytyvät myös melkoiselta juonen kehittelyltä ja verkosto on laajempi kuin uskoisikaan. Se kytkeytyy vapaamuurareihin ja heidän erityiseen ryhmään. Tämän verkoston toiminta on vahvempaa, mutta nämä kaksi poliisimiestä rikollisella toiminnallaan vaarantavat myös koko verkoston. Seppänen osoittaa, että hyvät poliisit hoitivat pahojen poliisien tutkimisen ja selvittivät heidän tekemät rikokset. Urakehitys pysähtyi. Seppänen antaa ymmärtää, että vapaamuurariverkosto hoiti rikolliset poliisit ennen virallisia tuomitsemisia.

Seppäsen romaani on erinomainen teos. Hän osoittaa hallitsevansa rikoksiin ja sen tekijöihin liittyvän maailmaan. Pitkäaikaisena alan sosiaalityöntekijänä hän tuntee vankilaan tuomittujen ja sieltä vapautuvien perusvankien tilannetta. Hän luo hyvin realistisen kuvan siitä millaisia henkilöitä ja millaisella motivaatiolla vankilasta vapautuvien henkilöiden valmentaville kursseille hakeudutaan. Monella ei ole motivaatiosta huolimatta edellytyksiä muutokseen, joiltakuilta realistinen halukin saattaa puuttua. Ei tämän Nevalaisenkaan yritykset kovin uskottavilta tunnu.

Mutta sitten on niitä henkilöitä, joiden kohdalla tällainen muutos voi tapahtua. Seppäsen romaanin loppukohtaus on kaunis ja realistinen kuvaus tällaisesta onnistuneesta muutoksesta pois huumeisesta ja niiden myötä rikoksiin liittyvästä maailmasta. Yhdenkin muutoksen onnistuminen on näin vaativassa sosiaalityössä kannattavaa.

Oma kysymyksensä on sitten paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien henkilöiden rikoksien tekeminen. Seppänen osoittaa hyvin kuinka meistä jokainen voi sopivien olosuhteiden sattuessa kohdalleen olla potentiaalinen rikoksentekijä. Hyväksi ei meistä kenenkään kannattaisi julistautua.

Reino Seppänen kirjoittaa hyvin. Hänen dialoginsa on sujuvaa ja etenee johdonmukaisesti. Samoin koko romaani. Seppänen kirjoittaa paljon myös seksuaalisuudesta, joka päähenkilö Bertil Per Albin Hanssonia kiinnostaa kovasti. Näissä kohdin Seppäsen käyttämät kielikuvat ja ilmaisut ovat miehisiä. Suosittelen kaikille dekkarien ja vaativien romaanien ystäville Reino Seppäsen uusimman romaanin lukemista.

 

Markku Virkamäki

Tampere

 

 

Pyhittääkö tarkoitus kaikki keinot?

 

”Janus-jumalan peilikuvat” kirjan sankarille Bertil Wikströmille keinoilla ja päämäärillä on aina yhteys. Viimeksi käytetty keino edustaa jo päämäärää. Roomalaisen Janus-jumalan salaseura uskoo kaikkien keinojen käyttämisen oikeutukseen ja jopa välttämättömyyteen – ja on myös valmis käyttämään niitä. Siksi salaseuroja on ilmeisesti olemassakin, että ne voivat kehittää keinonsa äärimmilleen ja tulla jopa elämän ja kuoleman hallitsijoiksi. Tavoitteiden tielle tulevat raivataan keinoja kaihtamatta.

Onko Pohjolassa – ja ehkä meilläkin – tällaisia keinoja kaihtamattomia salaseuroja ja samalla myös niiden uhreja? Kuoliko SAK:n 1950-luvun puheenjohtaja Eero Antikainen 1959 Tukholmassa vahingossa sulkeutuvaan vuodesohvaan vai likvidoitiinko hänet? Kuka tappoi Ruotsin pääministerin Olof Palmen 1986 tai Ruotsin ulkoministerin Anna Lindhin 2003? Miksi Suomen Ammattijärjestön voimakaksikon Jaakko Rantasen ja Olavi Järvelän auto törmäsi Sysmässä kallioon v. 1976 molempien saadessa surmansa? Voiko sosialidemokraattinen johtaja joutua sekä oikealta että äärivasemmalta tulevan mystisen muiluttamisen kohteeksi? Voiko näin käydä myös viattomin motiivein toimivalle sosiaalityöntekijälle? Voiko näin käydä tulevaisuudessakin ja todellisuudessa eikä vain rikosromaanissa?

Reino Seppänen on kehittänyt lahjakkaan lähestymistavan, joka ”on kaunista kuin matematiikka, mutta toisaalta harvinaista”, kirjan harmaata eminenssiä, viisasta ja ovelaa Lars Karlssonia lainatakseni. Kirjan juoni ja sen käänteet ovat rikkaan mielikuvituksen tuotetta, mutta sen sisältö voisi olla sanan sosiaalipsykologisessa mielessä totta, eilen, tänään ja huomennakin. Se on samalla syy siihen, että tämä kirja ei taida vanheta koskaan?

 

Helsingissä 10.11. 2019

Ilpo Rossi

 

 

 

 

Kaksikasvoinen Janus ja hänen peilikuvansa       

 

Sain tutustua tähän rikosromaaniin Janus-jumalan peilikuvat jo ennen sen julkaisua.  Lukuelämys oli miellyttävä ja osin yllättäväkin kokemus.  Kirjailijan pyytämänä kommenttina lausun siitä seuraavaa, mutta vahvoista syistä, jotka jätän kertomatta teen sen nimimerkin turvin. 

Janus-jumalan peilikuvat on monitahoinen tarina suomalaisen yhteiskunnan rikollisuudesta.  Se sivuaa kyllä perinteistä ilmi tullutta rikollisuutta, mutta porautuu yhteiskunnan rakenteissa lymyävään piiloon jääneeseen   rikollisuuteen.  Fokukseen nousee pahin asia, mikä kansalaisten oikeushyvää voi uhata, rikoksia tekevät laillisuuden valvojat.  Tässä kirjailija heittää peliin suuren uskottavuushaasteen, kun tiedämme, kuinka suuri on kansalaisten luottamus Suomessa poliisiin.  Toisaalta kirja kuvaa myös hienosti poliiseja, jotka toimivat ammatillisesti taitavasti ja eettisesti kestävällä tavalla.

Kirjaa lukiessa havaitsee, että tapahtumat ajoittuvat aikaan ennen vuoden 2014 alusta toteutunutta poliisin hallintorakenneuudistusta.  Tapahtumathan sijoittuvat Pirkanmaan vanhan poliisilaitoksen piiriin. Sittemmin Pirkanmaan ja Keski-Suomen poliisilaitokset ovat yhdistyneet sisäsuomen poliisilaitokseksi. En tiedä oliko tuolloin ko. poliisilaitoksessa yhtään vapaamuuraria,  jotka kirjassa ovat keskeisessä osassa, mutta se ei nyt tarinan kannalta ole oleellista.  Tuo asia synnytti kuitenkin minussa syvää pohdintaa. 

Tarinan lähtökohtana on eräs tapahtuma moskovalaisessa hotellissa, jossa ratkaistaan salaistakin salaisemman konspiraation kohtalo.  Kyseessä on salainen organisaatio Via Janus, joka on ottanut pyhäksi tehtäväkseen suomalaisen porvarillisen yhteiskunnan säilymisen betoniin valettuna.  Asian varmistamiseksi järjestö ei kaihda edes murhia.  Via Janus on ovelasti kätketty vapaamuurarien organisaatioon ja se on vain harvojen luotettujen tiedossa.

Kuolemanvaarassa oleva suurmestari paljastaa GRU:n tiedustelijoille Januksen salaisuudet 1980-luvun alussa.  Tuo petos on alku salaseuran ja vapaamuurarijärjestön soluttamiselle.  Soluttautumiseen osallistuu pieni piiri suomalaisia,  joita perustellusti voi kutsua maanpettureiksi. Tässä tarinassa kirjailija tuo terävästi esiin tällaisten salaisten järjestöjen rakenteellisen heikkouden.  Taitavissa käsissä näitä salaliitoja voidaan käyttää jopa niitä itseään vastaan.  Se myös tuo yhden lisän kirjan kertomaan rikollisuuteen.  

Kirjan juonessa päähenkilö Bertil Wikströmin hyvät aikeet menevät solmuun, kun hän erehtyy selvittämään erästä Luopioisissa sijaitsevan asuintalon tulipaloa tutun vankilakundin, Jonten, pyynnöstä.  Talon omisti Jonten äiti ja se paljastuu tuhopoltoksi.  Tulipaloa tutkinut poliisikomisario on osallisena jutussa ja sen salailussa.  Wikström saa hämäräperäisiä suhteitaan käyttäen selville niin tekijät kuin rikosta tutkivan komisarion sabotoinnin.  Tästä alkavat Wikströmin vaikeudet poliisissa lymyävän vapaamuurarifraktion kanssa.  Peli kovenee kohti kirjan loppua.  Vastakkain on kaksi hämäräperäistä ja kovaa tahoa.  Kumpaakin motivoi valta ja sen kähmintä.  Niistä toinen, itsensä vahvemmaksi olettava, kärsii täydellisen nöyryytyksen.  Lukijana en siitä jostain syystä kuitenkaan pahoittanut mieltäni…

Kirjan toinen taso on päähenkilön Bertil Wikströmin työ vankilakundien kanssa.  Hän valmentaa vapautuvia vankeja elämään rikoksitta ja tukee heitä vapauden alkuvaiheessa.  Tässä näkyy kirjoittajan sosiaalityön osaaminen ja työhön perustuva kokemus.  Lukijalle selviää ne lukuisat ongelmat ja vastoinkäymiset, jotka kuuluvat rikolliseen ja päihdekeskeiseen elämään.  Tämä on ehkä mielenkiintoisinta antia sellaiselle, jolle vapaudessa tehtävä rikoksiin syyllistyneiden auttaminen on uutta ja outoa.

Moni lukija kysynee, voiko tällainen, kirjailijan maalaama, asetelma olla totta.  Voiko jotkut poliisista  syyllistyä sellaisiin tekoihin, mitä kirjassa kuvataan?  Minusta monet suosikkidekkarit ovat paljon epäuskottavampia mielikuvituksellisine juonineen.  Kirjailija kyllä sävähdyttää kertomalla poliisin mätäpaiseista, mutta samalla hän kuvaa myönteisesti poliisin ammattitaitoisia kenttämiehiä ja rikostutkijoita.   

Tämä ymmärtäväinen suhtautuminen kertoo sen, että mätää voi olla ja on kaikissa ihmisen luomissa systeemeissä.  Kyse onkin siitä, miten rakenteellista vallan väärinkäyttöä kyetään rajaamaan ja ehkäisemään.  Ainakaan salaisten seurojen jäsenyydet eivät edistä ongelman hallintaa.  Sen, joka sokeasti uskoo poliisin luotettavuuteen, on syytä muistaa esimerkiksi Pekka Erkkilän ja Jari Aarnion tapaukset.

Janus-jumalan peilikuvat on helppolukuinen, hauska ja ajattelemaan laittava rikosromaani.  Kirjoittajalla on paljon tieto suomalaisen yhteiskunnan pimeään jäävästä puolesta salaisuuksineen.  Se viittaa siihen, etteivät kirjan tarinat välttämättä ole kovinkaan kaukana todellisuudesta.  Suosittelen luettavaksi.

 

Kirsti Väinönä

Nimimerkki,  Helsinki

 

 

 

Lyhyitä  kommentteja  kirjasta

 

Hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kirja, mutta ehkä vähän härski…

KJ  

Luin vuosia sitten Seppäsen Kylä Hämeessä -kirjan ja pidin siitä.  Se oli oman ikäluokkani tarinaa.  Tämä on taas toisenlainen kirja, mutta ei mikään perinteinen dekkari.  Olen kyllästynyt niiden itseään toistaviin juttuihin.  Hankin kirjan hiljattain ja lukaisin sen saman tien.  Elämän makuinen lyhyesti sanottuna. 

Pirkko