Kiinalla keskeinen rooli Ukrainan konfliktissa
Olen seurannut tiiviisti Ukrainan kriisin kehittymistä vuosikausia. Siis jo ennen sen muuttumista kuumaksi sodaksi. Kansainvälinen politiikka on näet kiinnostanut minua aina, itseasiassa jo nuoruudesta lähtien. Valtio-opin opintojen kautta sain sen pohdiskeluun uusia välineitä, jotka osoittautuivat muiden elomatkalla muistiin tarttuneiden lailla perin hedelmällisiksi konfliktien ymmärtämisen kannalta. Oma näkemykseni on, että paras tapa lähestyä asiaa on historiantuntemus ja avoin kriittinen mieli. Siis asia, joka liittyy kaikkeen tieteeseen – halu lähestyä kohdetta objektiivisesti. Totuuden tavoitteluun ei kuulu ennakko-oletukset ja emotionaalinen asenne.
Preussilaisen kenraalin ja varmaan lainatuimman sotateoreetikon Carl von Clausewitzin kuuluisaan toteamukseen, ”Sota on politiikan jatkamista uusin keinoin”, on historian ja sodan rooliin historiassa perehtyneen harrastajankin helppo yhtyä. Clausewitz esitti sen kirjassaan ”Vom Kriege”. Ukrainassa parhaillaan meneillään oleva sota on kouluesimerkki tuon toteamuksen osuvuudesta. Politiikkaa ovat taas yritykset piilottaa tuo vanha totuus kaikenlaisten jalojen puolustelujen, julistusten ja propagandistisen sumutuksen taakse. Ehkä siihen taas sopinee kiinalaisen sotataidon edustajan ”Sun Tzun toteamus: ”Kaikki sodankäynti perustuu harhaanjohtamiseen”? Propaganda on oleellinen osa sodankäyntiä.
Omalla vaatimattomilla tiedoillani ja kansainvälisen politiikan tuntemuksella olen jatkuvasti joutunut ihmettelemään sitä valtavaa epätotuuksien erämaata, johon avoin, tutkiva mieli alati törmää. Monella arvovaltaisellakin taholla on ollut huono tapa nähdä kohteena oleva asia vääristävien ja värillisten silmälasien kautta. Etenkin se on näkynyt nykyisillä suomalaisilla toimittajien, kaikenkarvaisten kommentaattorien ja perusteettomasti itseään ”asiantuntijasti” kutsuvien esiintymisissä. Samalla olen ihmetellyt myös monen arvostamani ulkopolitiikan tutkijan vaikenemista viime vuosina.
Pitääkö Ukrainan sodan olla minunkin sota?
Eniten minua on järkyttänyt Ukrainan kriisin tapahtumien tarkastelu ja tulkinta vastoin perinteistä kansainvälisen politiikan käytäntöjä ja etenkin vastoin tieteellisyyden vaatimaa objektiivisuutta, jota maallikko voi rehellisyydeksikin kutsua. Viileän arvioinnin ja raportoinnin sijaan Ukrainan konfliktissa julkisuuden areenalle nousi selittäjäksi puhdas propaganda ja vain yhden osapuolen syyttely. Julkisuudenhallinnassa se on kyllä tehokkain tapa saada massat puolelleen. Tämän toteutumisen mahdollisti mitä ilmeisimmin demokraattiselle yhteiskunnalle outo laitos, Mediapooli. Sen ansiosta tiedotusvälineet valjastettiin liki laidasta laitaan kertomaan yhtä ainoaa ”totuutta”. Niinpä jokaisesta lehdestä Kotimaasta räkäisimpään bulevardilehteen tuli tsuhnien ikioma neuvostoaikainen Pravda, kun kyse oli Ukrainan sodasta. Mukana näissä talkoissa olivat niin valtiollinen YLE kuin kaikki muut radio- ja TV-kanavat.
Tämä on johtanut maamme eräänlaiseen nykyaikaiseen noitavainoon, yhteiskunnallisen sairauden tilaan karmeine seurauksineen. Lyhyessä ajassa Suomi palasi nopeasti kansalaissodan jälkeiseen arvo- ja asenneilmastoon. Toki sillä erolla, että nyt siihen oli kytketty näennäisliberaalit ja suurin osa vasemmistostakin.
Nopeasti omallakin kohdalla havaitsin, ettei ollut suotavaa pyrkiä objektiivisesti tarkastelemaan Ukrainan kriisiä. Tai ainakin oli epäterveellistä kertoa siitä ajatuksiaan julkisesti, kuten esim. Facebookissa. Demokraattisen yhteiskuntamme moniäänisyys ja sananvapaus osoittautuikin nopeasti harhaksi. Toki liioitellakaan ei kannata. Ei minua eikä tiettävästi muitakaan valtavirtaa myötäilemättömiä sentään kaapattu CIA:n, Gestapon ja GPU;n oppien mukaisesti mustaan autoon tahi pudotettu itäiseen tapaan korkean rakennuksen ikkunasta asfalttiin. Niin pitkälle ei käytäntö sentään mennyt, vaikka teoriassa siihen kyllä näytti olevan valmiuksia monellakin hurmahengen valtaamalla lajitoverilla.
Jotain kertonee asiasta se, että facebookin kaverieni määrä putosi muutamassa kuukaudessa yli sadalla. Osalla oli kyky lähteä itse, kiitos heille siitä. Suurimman osan heitin itse ulos, muutaman jopa surunkyyneleen saattamana. Suunta on ollut edelleen laskeva, mitä en sure lainkaan. Hyvä tavoite on luopua koko hommasta tai rajata se ihan pieneen piiriin. Mitään suurta menetystä en ymmärrykseni mukaan ole kokenut. Jokaisen potkun perusteena oli aito kykenemättömyys käydä asiallista keskustelua. En näet ole tässä Ukrainan konfliktissa ollut kummankaan osapuolen kannustusjoukoissa, vaan pyrkinyt ymmärtämään molempien vaikuttimia ja päämääriä. Olenkin päätynyt siihen, etteivät nuo sodan osapuolten ja heidän tukijoidensa argumentit niin kauniita ja arvokkaita ole olleet. Kyseessä ovat samat vanhat satoja, ellei jopa tuhansia vuosia nähdyt imperialistiset pyrkimykset kummaltakin puolella. Näin sanoessani tarkoitan Ukrainan osalta maan sitoutumista läntisten imperialististen voimien etujen välikappaleeksi.
Tämän kokemuksen jälkeen minulla on ymmärrystä siitä, miten kansat on saatu jahtaamaan viattomia lajitovereita aivan mielipuolistenkin väitteiden avulla. Siis malliin natsi-Saksa, Neuvostoliitto etenkin Stalinin kaudella, mccarthyismi USA:ssa tahi Pohjois-Korea. Erityisesti minua loukkasi se, että hyökkäilyt ja muut seuraamukset johtuivat tavastani tarkastella Ukrainan konfliktia perinteisen ulkopoliittisen arvioinnin mukaan. Siis kaivamalla esiin molempien osapuolien vaikuttimia. Olen näet vahvasti sitä mieltä, että kansainvälisissä ristiriidoissa, konflikteissa ja sodissa harvoin on vain yhtä täysin syytöntä osapuolta. Niin ei ainakaan ole tässä Ukrainan tapauksessa. Syyllistyin näiden poliittisten kyklooppien kannalta suurimpaan mahdolliseen rikokseen eli siihen, etten ryhtynyt katsomossa kiljuvan Ukrainan huutokuoron uhoon. Tosin en liittynyt Venäjän huutokuoroonkaan, joka oli toisen kyklooppijengin mielestä myös rikos. Ukrainan sota ei olut eikä vieläkään ole minun sotani. Siihen mielipiteeseen minulla pitäisi olla oikeus tässä demokraattiseksi valtioksi nimitetyssä synnyinmaassani. Tosin kovin moni propagandan sokaisema lajitoveri ei ole samaa mieltä. No, se olkoon heidän oikeutensa.
Ukrainan konflikti uudessa vaiheessaan
Presidentti Donald Trumpin astuttua virkaansa vuoden 2025 tammikuussa, Ukrainan konflikti siirtyi uuteen ja mahdollisesti ratkaisevaan vaiheeseen. Tässäkin tilanteessa on vain kaksi vaihtoehtoa – sota jatkuu kiihtyneenä, jopa eskaloituen tai päättyy rauhaan tahi aselepoon. Aselepo ei kuitenkaan tulisi olemaan tie rauhaan, vaan se jäädyttäisi rintamatilanteen epämääräiseksi ajaksi. Itse arvioin jo heti sodan alkuvaiheessa sen päättyvän Korean sodan mallin mukaisesti ilman sopimusta rauhasta. Tämä vaihtoehto ainakin omassa mielessäni vahvistuu, koska Euroopan maat eivät näytä haluavan rauhaa. Ne haluavat jatkaa tulessa istumista ukrainalaisten pyllyillä.
Tämän uuden tilanteen edessä olen tuottanut tämän katsauksen Ukrainan konfliktin menneisiin vaiheisiin tukeutuen paljolti keräämäni materiaaliin. Lähinnä tarkoitukseni on kuitenkin pohtia miksi Ukrainan konfliktin aikainen Venäjän ja Kiinan lähentyminen on jäänyt niin vähälle käsittelylle osana ongelmaa. Se näet on myös maailman tulevien voimasuhteiden kannalta mitä mielenkiintoisin ja tärkein kysymys! Onko tuo vaikeneminen ollut tarkoituksellista vai unohtunut muuten Ukrainan tilanteesta puhuttaessa. Minusta se on silti käsittämätöntä, koska kyseinen asia selittäisi monta seikkaa ongelmassa. Esimerkiksi sen, miten on päädytty tällaiseen tilanteeseen, jossa yksi konfliktin tärkeimmistä osasista ja ehkä peräti alkusyy on vetäytymässä siitä pois. Lienee sanomattakin selvää, käyttääkseni pääministeri Petteri Orpon suosittua sanontaa ja sanoen silti, että tarkoitan alkusyyllä Yhdysvaltoja presidentti Trumpin alkaneella kaudella. Mikäli arveluni pitävät paikkansa, elämme toisen maailmansodan jälkeen suurinta mullistusta imperialististen maiden vallanjaossa. Siksi jutun ydin on tuon suhteen kehittymisessä.
Jo kirjoittaessani tätä tiedän, ettei teksti tule miellyttämään sen paremmin Venäjän kuin Ukrainan huutosakissa olijoita. Kiinan huutosaksista en osaa sanoa, koska en edes tiedä sitä kuinka suuri se on. Olettaisin, jos sellaista ei ole, se kyllä tulee muodostumaan, sillä Kiina on tämän pelin todellinen voittaja jo nyt. Toteanpa kuitenkin, etten ole kirjoittanutkaan tätä minkään huutosakin luettavaksi, vaan lähinnä itselleni ja niille harvoille, joilla on kykyä arvioida konfliktia samoilla periaatteilla ja lähtökohdista, joita itselläni on ollut. Varmaankin virheitä ja väriä johtopäätöksiä on voinut tullua tehdyksi ja olen iloinen, jos ne voidaan oikaista. Minulla ei ole harhaluuloa omasta erehtymättömyydestäni.
Olen ikäväkseni todennut, että Ukrainan sodasta keskusteltaessa valtaosan lähtökohdista ja argumenteista nojautuvat Venäjän maahan tekemään ja kansainvälisen lain vastaisiin aggressioihin, etenkin ns. ”sotilaalliseen operaatioon”, joka venäläisten käyttämästä termistä huolimatta on ollut puhdas ja julistamaton sodanaloitus. Kansainvälisenä selkkauksena sillä on kuitenkin pitkät juuret ja vahva motivaatiotausta. Tämän armollisesti useimmat keskustelijat unohtavat. Se on hyvin ymmärrettävää ns. tavalliselle kansalle, jonka tiedot asioista perustuvat Mediapolin suodattamiin ja median antamiin. Sen sijaa tuo ”unohtaminen” on paha loukkaus objektiivisuuden vaatimukselle niiltä, jotka ovat ottaneet itselleen ”asiantuntijan” viitan harteilleen. Etenkin rauhan- ja konfliktintutkimuksen kannalta sitä ei voida sivuuttaa moraalisiin syihin verhottuna. Syihin, joiden taakse voidaan kätevästi kytkeä myös poliittiset ja jopa propagandistiset tarkoitusperät.
”Täytyy muistaa…”
Täytyy muistaa, on pääministeri Petteri Orpon suosikki sanontoja, kuten monen muunkin poliitikon. Silti heille, niin Petteri Orpolle kuin monelle muulle ”tyhjänmyyjälle” (lue: politiikolle) juuri muistaminen on suuri ongelma. Tai pitäisi sanoa pikemminkin tosiasioiden muistaminen. Poliitikon ammattiin näyttää kuuluvan taito muistaa vain se minkä haluaa muistaa.
Alkusyy Ukrainan konfliktille oli Naton eli läntisen sotilasliiton lähentyminen askel askeleelta Venäjän rajoille. Maa oli ilmaissut huolensa asiasta. Tätä huolta pidettiin ”keinotekoisena” ja sen sanottiin edustavan vanhentunutta etupiiri ajattelua. Geopolitiikka, kun oli tällä taholla heitetty vanhentuneena käsitteenä sinne kuululle historian tunkiolle. Kuitenkin Naton eteneminen itään ei ollut muuta kuin etupiiriajattelua ja sitä paheksuttua geopolitiikkaa. Tämä tuli irvokkaasti esille mm. etenemisen argumentoinnissa: ”Se tapahtui Venäjän uhkan vuoksi.”
Tuskin voidaan kieltää, etteikö tuollaista uhkaa olisi ollut jo historiallisista syistä. Etenkin Puola, Baltian maat ja Suomi ovat siitä hyviä esimerkkejä. Toisaalta myös Venäjällä oli hyvät syyt kokea uhkaa lännen suunnasta ja ihan samasta syystä. Kyseessä oli siis tilanne, johon ratkaisua olisi pitänyt etsiä neuvotteluiden kautta. Silloin olisi voitu päätyä siihen win-win -tilanteeseen, josta bisnes- ja mainosmiehet (lue: henkilöt) puhuvat. Siihen läntinen osapuoli, Yhdysvallat ja natomaat eivät nähneet tarvetta. Sillekin kannalle oli olemassa ymmärrettävät perusteet, vaikkakin vähemmän kunniakkaat. Länsi, etenkin sen imperialistiset valtiot, tekivät mahdollisesti väärän valinnan. Ainakin Ukraina itse valitsi väärin ja ehkä myös Venäjä.
Myönteisesti ajatellen länsi ei uskonut sodan mahdollisuuteen. Toki toinenkin tulkinta on mahdollinen. Ilmeisesti kuitenkin siinä leirisä ajateltiiin onnistunutta Venäjän huiputamista tässäkin asiassa. Samalla tavoin, mikä tapahtui onnistuneessa Nato-huijauksessa. Helmikuussa 1990 Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker ja tuolloin vielä NKP:n pääsihteerinä ollut Mihail Gorbatshov keskustelivat Saksan yhdistymisestä. Baker lupasi Neuvostoliitolle, ettei Naton joukkoja tulisi maan uudelle itärajalle. Lupaus uusittiin lokakuussa 1993 Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin tapaamisessa Moskovassa. Myöhemmin toteutuneet värivallankumoukset ja lupausten unohtaminen toivat Natoa askel askeleelta lähemmäksi Venäjää. Lännen vaikutusvalta lisääntyi ensin itä-Euroopan maissa ja sitten entisissä Neuvostoliiton osavaltioissa. Venäjä tulkitsi tuon kaiken pyrkimykseksi saartaa maa. Objektiivisesti tarkasteltuna tulkinta on ymmärrettävissä.
Tapahtumat alkoivat tämän jälkeen kärjistyä niin lännen, Ukrainan uuden johdon kuin Venäjän toimien vuoksi. Vakavin esimerkki tästä oli kansainvälisen lain vastainen Krimin miehitys, jonka yksi julkilausuttu syy Venäjän taholta oli Ukrainan uuden hallinnon päätös kieltää venäjän kielen asema enemmistön kielenä. Vähäisempi syy ei varmaakaan ollut Mustanmeren merkitys Venäjälle. Vanhan Aqyar-nimisen tataariasutuksen paikalle vuonna 1783 perustetussa Sevastopolissa oli sijainnut yli 200 vuotta Venäjän Mustanmeren laivaston tukikohta. Krimin valtaus näyttääkin olleen varsinainen käännekohta Ukrainan kriisin kehitykselle länsileirin näkökulmasta. Se on taas ymmärrettävää, koska Venäjä oli vienyt Krimin ja Sevastopolin valloittaessaan yhden lännen herkkupaloista, Venäjän vaikutuksen pienentämisen Mustalla merellä.
Samana vuonna kriisi levisi itä-Ukrainan venäjänkielisille alueille. Siellä muodostettiin vanhaa neuvostotaktiikkaa noudattaen Donetskin ja Luhanskin ”itsenäiset tasavallat”, jotka Venäjä sittemmin vuonna 2022 tunnusti hyökättyään Ukrainaan. Uusissa ”itsenäisissä tasavalloissa” alkoivat myös taistelut, joita Venäjä tuki yhä näkyvämmin omin asein. Konflikti aseellisista yhteenotoista huolimatta oli pitkään ns. jäätynyt. Eskaloitumisen uhka leijui kaiken aikaa sen yllä. Laajentumista sodaksi pyrittiin patoamaan vuoden 2014 ensimmäisellä Minskin sopimuksella ja vuoden 2015 Minskin toisella sopimuksella. Kumpikaan niistä ei toteutunut ja käsitykset siitä miksi, eroavat tietysti toisistaan. Myöhemmin Angela Merkel, erottuaan Saksan liittokanslerin virastaan, kertoi Minskin sopimusten tarkoituksena olleen vain ostaa aikaa Ukrainan sotaan varustautumiselle. Sitä siis saatiin…
Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 aiheutti maan joutumisen läntisen leirin saartotoimien ja pakotteiden kohteeksi. Maailmassa rintamalinjat suhteessa Venäjään jakautuivat karkeasti ottaen kolmeen kategoriaan; 1) Niihin, jotka tuomitsivat Venäjän toimet jyrkästi ja osallistuivat sitä kohdistuneisiin pakotteisiin, 2) Maihin, jotka pitivät Venäjän hyökkäystä kansainvälisen lain vastaisena, mutta eivät aktiivisesti osallistuneet pakotteiden suunnitteluun tai eivät yhtyneet niihin sekä 3) Maat, jotka eivät tuominneet Venäjää eivätkä yhtyneet pakotteisiin tai jopa kiersivät niitä. Kakkos- ja kolmosryhmän maat olivat pääasiassa kehittyviä maita ja niitä, joilla perinteisesti oli ollut hyvät suhteet Venäjään ja sitä edeltäneeseen Neuvostoliittoon. EU on tähän menneessä nimennyt vain kolme maata Venäjää sodassa tukeviksi maiksi: Valko-Venäjän, Iranin ja Pohjois-Korean.
Olisi mielenkiintoista pohtia Ukrainassa käytyjen taistelujen kulkua. Erityisen mielenkiintoista olisi käsitellä Venäjän hyökkäyksen alkumenestystä ja sen katastrofia. Jätän tuon asian varsinaisille alan asiantuntijoille, joiden näkemyksiin toki haluan perehtyä ajan kanssa. Sen sijaan kohdistan katseeni siihen asiaan, joka mielestäni mahdollisti Venäjän selviämisen sodan alkuvaiheen katastrofista ja mahdollisti sotatapahtumien sille voitokkaan käänteen.
Selviytymisen edellytyshän oli kyky vastata lännen saartoon, boikotteihin ja pakotteisiin. Kyse on siis paljonpuhutusta ”sotakassasta”. Sen karttuminen on monimutkainen asia, koska läntiset maat itsekin ovat kantaneet roposensa siihen. Näkökulmani on tässä tapauksessa vain Venäjän naapurimaa Kiina, jonka tuki oli yhtä paljon, ellei jopa enemmänkin poliittista kuin taloudellista.
Venäjän ja Kiinan suhteet Ukrainan sodan aikana
Kiinan kansantasavalta on Venäjän taloudellisen ja sotilaallisen selviytymisen kannalta keskeinen voimatekijä. Sitä se on ollut myös poliittisesti. Jo heti 24. helmikuuta 2022 Kiinan ulkoministeri Wang Yi keskusteli puhelimessa Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin kanssa. Keskustelu oli Venäjää ymmärtävä, mutta ympäripyöreä. Wang Yi tunnusti keskustelussa ”Ukrainan kysymyksen erityisen historiallisen kontekstin” sekä ”Venäjän lailliset turvallisuushuolet”. Hän myös sanoi, että Kiina mielestä kylmän sodan mentaliteetti olisi hylättävä kokonaanja luotava tasapainoinen, tehokas sekä kestävä eurooppalainen turvallisuusmekanismi. Se olisi saavutettava vuoropuhelun ja neuvottelujen avulla. Viesti oli tuskin yllätys Moskovalle, mutta maailmalle se lienee kertonut, että Kiina oli puolensa valinnut. Tai olisi ainakin pitänyt se niin ymmärtää. Huomattavaa on maan asenne pakotteisiin, jotka maa oli jo aiemmin tuominnut. Samaa näkökantaa Kiina on alleviivannut aina näihin päiviin asti. Paljolti myös siksi, että niitä on vilauteltu sillekin mahdollisina sanktioina.
Venäjän hyökkäyksen jälkeisenä päivänä Kiinan ulkoministeri Wang Yi oli puhelinyhteydessä Britanian ulkoministerin Elizabeth Trussin, Euroopan unionin korkean edustajan Josep Borellin ja Ranskan presidentin Macronin neuvonantajan Emmanuel Bonnellin kanssa. Puhelussa Wang ilmaisi notkeasti Kiinan tuen kriisiin diplomaattiselle ratkaisulle. Tärkein asia sisältyi kuitenkin sanoihin: ”Kun otetaan huomioon Naton viisi peräkkäistä itälaajennusta, Venäjän lailliset turvallisuusvaatimukset olisi otettava vakavasti ja niihin puututtava asianmukaisesti”. Tuo puhe ei taatusti ollut kenenkään puhekumppanin mieleen.
Muutama viikko ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan vuonna 2022, presidentti Vladimir Putin ja Kiinan presidentti Xi Jinping kertoivat kuinka näiden kahden maan välillä ei ollut rajoja, toistaen siten eversti Wu Qian jo aiemmin, 25. marraskuuta 2021 julkistaman asian. Tämä avasi ovet maiden väliselle kaupalle ja taloudelliselle tuelle. Oleellista asiassa oli se, että molemmat maat hyötyivät kaupasta, vaikka poliittisesti Venäjä näytti joutuvan alisteiseen asemaan. On epäselvää, yrittikö Kiina hyödyntää omaa asemaansa pyrkimällä käyttämään tilannetta hyväkseen. Näin läntinen media on väittänyt tuonnin kohteina olevien raaka-aineiden hinnoista ja etenkin Venäjälle vietävien kauppasaarrossa olevien tavaroiden hinnoista neuvoteltaessa. Väite voi olla totta, mutta yhtä hyvin myös propagandaa. Oletettavampaa näet on, että tässä vaiheessa Kiinan tavoitteet olivat jo paljon korkeammalla. Rakenteilla oli, ei enempää eikä vähempää, kuin uusi maailmanjärjestys. BRICS-liittoutumakin oli jo tuossa vaiheessa kovassa nousussa, ja Venäjän kohdalla maan odotukset olivat paljon suuremmat. Kiina oli ottanut rohkean askeleen ja sitoutunut auttamaan Venäjää turvaamalla paitsi sotaa käyvän maan kipeästi tarvitsemia tuotteita, mutta myös tukemalla Venäjän taloutta sen jouduttua länsimaiden raskaiden pakotteiden kohteeksi. Siis siinä operaatiossa, jonka tarkoituksena oli eristää Venäjä maailmantaloudesta.
Venäjän ja Kiinan välinen kauppa oli vuonna 2018 arvoltaan 107 miljardia dollaria. Vuonna 2023 se oli peräti 240 miljardia dollaria, ja noussut edellisestä vuodesta 26,3 prosenttia. Näyttää siltä, etteivät länsimaiden pyrkimykset saada Kiina pakoteruotuun vieneet täydellisesti maaliin millään osa-alueella? Pikemminkin Venäjän hyökkäys kasvatti kauppaa ja tiivisti myös poliittista kumppanuutta. Kiinan taholta se nähtiin ilmeisesti hyvinkin tärkeäksi Yhdysvaltain maahan kohdistaman ja alati kasvaneen painostuksen takia. Venäjä taas näki Kiinassa mahdollisuuden vaihtoehtoiseen poliittiseen kumppanuuteen, joka ilmeisesti sisältäsi kauas kantava option.
On mielenkiintoista, että tätä Venäjän ja Kiinan strategeista lähestymistä, joka nyt jo on lähes siunausta vaille poliittinen liitto, ei ole nähty tai ei ole haluttu nähdä lännessä, ei ainakaan Euroopassa, todelliseksi uhkaksi. Oliko lännen usko pakotteiden tehoon yhdessä sodan jatkamisen kanssa niin vahva? Jos niin on, se olisi hämmästyttävää, koska esimerkiksi Yhdysvalloissa Venäjän ja Kiinan lähestymistä oli seurattu monellakin taholla jo pitkään. Olettaa sopii, että jo vuosia jatkunut Venäjän poliittinen nurkkaan ajo, pakotteet ja julkiset häpäisyt vähensivät maassa lännen ”vetovoimaa”. Niinpä sen suutauksen kannattajat alkoivat putoilla johtavista asemistaan liike-elämässä, politiikassa ja myöhemmin ihan konkreettisesti myös ikkunoista. Venäjä tukeutui yhä näyttävämmin Kiinakorttiin, ja BRICS-yhteistyöhön. Toki Venäjä on operoinut poliittisesti muihinkin suuntiin ja nykyään vielä suuremmalla intensiteetillä. Tästä on osoituksena etenkin Iran, Intia ja arabimaat. Iran on maa, jonka kanssa Venäjä on tehnyt aivan hiljattain puolustusyhteistyötä sisältävän valtiosopimuksen. Jostain syystä sopimus on mm. Suomen mediassa jäänyt aivan vaille huomiota, vaikka sen potentiaalinen räjähdysherkkyys on merkittävä! Paljon esillä olleen Pohjois-Korean rooli tässä pelissä jää arvoitukseksi. Maa antoi aseapua Venäjälle, jonka avun alkuperämaa saattaa hyvinkin olla Kiina? Olisiko myös niin, että Pohjois-Korean Ukrainan konfliktiin lähettämät sotilaat ovat vihjaus vastapuolelle ja viittaus aikoinaan kiinalaisiin ”vapaaehtoisiin” Koreansodassa?
Tässä vaiheessa on vielä mahdotonta sanoa, miten Ukrainan umpisolmu aukaistaan. Edelleenkin jää ihmettelemään, kuinka länsimaisista poliitikoista vain Donald Trump on ymmärtänyt sen suuren käänteen maailmanpolitiikassa, jonka Venäjän ja Kiinan lähentyminen on synnyttänyt. Jo ennen valintaansa presidentiksi Trump syytti presidentti Joe Bideniä siitä, että hän on politiikallaan ”ajanut Venäjän Kiinan syliin”. Itsekritiikkiin Trump ei nähnyt silti tarvetta, vaikka oli itse maan presidenttinä neljä vuotta ennen Bideniä. Syytös on muutenkin vain osa totuutta. Toinen puoli asiaan osallisista löytyy Euroopasta. Sanotaan, että sokeakin kana löytää jyvän. Epäillä kuitenkin sopii, olisiko Trump kuitenkaan niin sokea, että hän ihan itse olisi löytänyt kultajyvän? Pikemmin on syytä olettaa, että se on tarjottu hänelle jenkkistrategien ojentamasta syöttökaukalosta.
Voi hyvin olettaa, kuinka Trump on lähtenyt korjaamaan havaittua suurta strategista mokaa. Hän on ryhtynyt lupaustensa mukaan rauhankyyhkyksi Ukrainan sotaan kaiken muun tohinan keskellä. Tapa jolla se on tehty ei kyllä paljoa lupaa ja viittaa itseasiassa ihan johonkin muuhun. Trump varmaankin tavoitteli shokkivaikutusta ja sen myös sai. Ensireaktioiden perusteella voisi päätellä, että erimielisyydet liittolaisten kanssa tulevat mutkistamaan entisestään ratkaisuun pääsyä. Siis jo pelkästään neuvottelujen aloittaminen voi jäädä lähtötelineisiin. Tämä sillä oletuksella, ettei kyse ole pelkästä teatterista. Venäjällä on oltu olevinaan maireita Trumpin avauksille, mutta taitavat haistaa tutun ketunmyrkyn lemun. Trump ei olisi Trump, ellei yrityksiä olisi tehty myös Kiinan suuntaan. Puhelimet ovat olleet näet kuumina paitsi Kremlissä niin myös Pekingin Suljetussa kaupungissa. Trump kertoi olleensa yhteydessä Xi Jinpingin kanssa jo 17. tammikuuta eli ennen 20. päivä tapahtunutta virkaanastumistaan. Senkin jälkeen hän on myöntänyt soittaneensa uudelleen Xille. Siis jos Trumpin puheisiin eräässä lehdistötilaisuudessa on uskomista. Silloin hän myös kertoi ”rakastaneensa puhua” Xi Jinpingille ja että heillä on nyt ”erittäin hyvä henkilökohtainen suhde”. Vaan kuinkahan mahtaa olla? Ehkä tuo rakkaus on ainakin Kiinan puolelta viilentynyt sen jälkeen, kun Trump ilmoitti 25 prosentin tuontitulleista.
Ovatko Trumpin yritykset lyödä kiilaa Venäjän ja Kiinan suhteisiin olleet liian läpinäkyviä? Ainakin venäläinen senaattori Aleksei Pushkov on todennut, Tass-tietotoimiston uutisen mukaan, kuinka Venäjän ja Kiinan yhteistyön vahvistuminen on ristiriidassa Yhdysvaltojen etujen kanssa. Kyseinen, 14. helmikuuta päivätty uutinen oli otsikoitu ”Trump toivoo heikentävänsä Venäjän kumppanuutta Kiinan kanssa tuomalla sen takaisin G8:aan”. Jo otsikko kertoo siitä, että ketunmyrkky on haistettu. Itse asiassa Putin on todennut, ettei G8-ryhmä enää Venäjää kiinnosta. Katseet ovat sen sijasta kohdistuneet G20 ryhmään. Venäläistä opettaa Siperian lisäksi myös läntinen kusetus.
Pariisissa on tätä kirjoitettaessa meneillään natomaiden hätäkokous. Samaan aikaan on vahvistettu Venäjän ja Yhdysvaltojen valtuuskuntien kokous Saudi-Arabiassa. Tapaamisessa ei ole mukana Ukrainan ja EU:n edustajia. On vaikea sanoa, mikä tämä näytelmä on laatuaan, farssi vai tragedia. Mitään hyvää se ei kuitenkaan lupaa. Sota jatkuu, Trump epäonnistunee Venäjän ja Kiinan eristämisessä, sotilaita ja siviilejä kuolee Ukrainassa ja sodan eskaloitumisen riski lisääntyy. Olemme taas yhden askeleen lähempänä katastrofia.
Artikkelikuva: Michelangelo Merisi da Caravaggio (1571 -1610) ”Korttihuijarit” 1594.