Julkaisin eilen kotisivuillani jutun ”Huipputuloiset. Suomen rikkain promille.” Alkujaan minulla oli tarkoitus kirjoittaa siitä blogi kirjan arviointina. Kirjan luettuani päätin muuttaa mieleni ja arvostelun sijasta kertoa, mitä itse ajattelen noiden 90 haastatellun puheesta. En suoltanut kuitenkaan tekstiä ensimmäisen lukukerran jälkeen, vaan itseni hilliten päätin lukea kirjan toistamiseen. Se oli oikea ratkaisu. Oikea ratkaisu oli myös luopua kirjoituksessa Kantolan ja Kuuselan tutkimuksen arvioinnista tieteellisenä työnä.
Muutama näkemys kuitenkin itse tutkimuksesta. Siihen siis haastateltiin 90 huipputuloista. Tutkijat valitsivat ensin verottajan tiedoista vuosien 2007–2016 yhteenlaskettujen bruttotulojen pohjalta kaikkein korkeimmin ansainneet 5 000 henkilöä. Tätä joukkoa edustaa 90 henkilön haastateltu ryhmä. Tutkijoiden taustatyö on ollut erittäin laajaa ja tehty huolella. Haastateltu ryhmä edusti jo edeltä käsin tyypiteltyjä kolmea huipputuloisten luokkaa; perijöitä, huippujohtajia ja yrittäjiä. Haastatelluista 26 edusti perijöitä, 32 huippujohtajia ja 32 yrittäjiä.
Tutkimuseettisesti tutkimus on tehty vastuullisesti ja haastateltujen identiteetit salaten. Tarvittaessa henkilöiden kotipaikka ja toimiala olivat nimien lisäksi muutettu. Myös muitakin tunnistamista vaikeuttavia asioita oli salattu tai muutettu. Tämä on ollut aivan välttämätöntä paitsi haastattelujen uskottavuuden varmistamiseksi niin myös mahdollisten heille koituvien jälkiseuraamusten varalta. Ja niitähän on kyllä tullut. On syytä muistaa, että monet haastatelluista kertoivat pyrkivänsä välttämään liki kaikkea julkisuutta, joten tämäkin näkökulma piti tutkimuksen julkaisemisessa ottaa huomioon.
Joissakin käymissäni tai lukemissani keskusteluissa on noussut esiin vähättely siitä, voiko 90 henkilöä edustaa 5000 joukkoa. Kysymys ei lainkaan väärin ihmiseltä, joka ei tunne tutkimusmenetelmiä ja tässä tapauksessa yhteiskuntatieteellistä laadullista tutkimusta. Itseasiassa tuo 90 henkilön ryhmä on mielestäni lopputuloksen kannalta jopa liiankin suuri. Tutkimuksen saturaatiopiste olisi ehkä saavutettu puolet pienemmälläkin haastateltavien määrällä. Ehkä syynä näinkin suureen joukkoon oli tuo edeltä käsin tehty haastateltavien joukon jakaminen kolmeen ryhmään? Saturaatiopiste tarkoittaa sitä kohtaa tutkimuksessa, jolloin tutkimuksen pohjana oleva aineisto alkaa toistaa itseään. Esimerkiksi laadullisessa tutkimuksessa haastateltavien joukko ei tuota enää mitään uutta ja oleellista tietoa.
Tämän tutkimuksen pätevyyttä tuskin voidaan asettaa sen toistettavuuden kannaltakaan (reliaabelius) kyseenalaiseksi. Siihen viittaavat muualla tehtyjen vastaavien tutkimusten tulokset. Tutkimustuloksen edustavuus asetetun tehtävän osalta (validius) näyttää myös vahvalta. Prosessin kuvaus on perusteellista. Mitä muuta voisi odottaa, kun asialla on ollut kaksi kokenutta tutkijaa? He tuskin olisivat erityisesti tässä työssään syyllistyneet hutilointeihin tai ylilyönteihin. Heillä on varmasti syntynyt viimeistään aineiston keräysvaiheessa käsitys lopputuloksen yleisestä kiinnostavuudesta.
Kaikkia po. kirja ei toki ole miellyttänyt, vaikka mediassa tutkimuksen ansioita on kiiteltykin lähes laidasta laitaan. Happamia kommentteja ja erilaisia ”varauksia” on toki ollut. Hieman huvittava oli Aamulehden toimittajan Simopekka Virkkulan toteamus 01.09. 2019 lehdessä. Virkkula kirjoitti, kuinka Kantola ja Kuusela ”eivät tyytyneet vain kuvaamaan huipputuloisten näkemyksiä vaan päätyivät kommentoimaan niitä tuimin äänenpainoin.” Ehkä toimittajalta on jäänyt huomaamatta, että etenkin yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen kuuluu myös johtopäätösten teko. Mitä väärää on niiden tuimuudessa, jos ne ovat vedetty pitävin perusten kerätyn ja oikein tulkitun aineiston pohjalta? Ei ehkä ole peilin vika, jos kuva ei miellytä?
Reino Seppänen
