Vanhan sadun mukaan Hamelin kaupunkia vaivasi kasvanut rottapopulaatio. Tarinan eräs versio kertoo kuinka vuonna 1284 Hamelniin ilmestyi mies, joka lupasi hävittää kaikki kaupungin rotat sovitusta summasta. Sopimus syntyi ja mies johdatti huilunsoitollaan rotat jokeen. Kaupungin johto ei kuitenkaan pitänytkään lupaustaan maksusta. Kostoksi pillipiipari houkutteli soitollaan kaikki kaupungin lapset mukaansa hukuttaen heidät samaan jokeen kuin rotat.
Tämä tarina, kuten satoja vuosia eläneet toiset tarinat, sadut ja myytit, kertovat symbolisesti jonkin kulttuurin tai kansan elämän ja ympäröivän todellisuuden mieltämisestä. Sanotaanko sitä kollektiiviseksi tietoisuudeksi Émile Durkheimin tapaan, vai kollektiiviseksi tajunnaksi tai panpsykismiksi, on tässä yhteydessä tarpeetonta pohtia. Oleellista on, että satu pillipiiparista on elänyt satoja vuosia ja levinnyt ainakin sataan maahan.
Saksassa tuota satua käytettiin aikoinaan kuvaamaan Adolf Hitlerin ja natsismin luomaa uhkaa. Tarina ei ole aivan analoginen todellisuuden kanssa, mutta vertauskuva toimii siitä huolimatta. Sadussa Hamelinin johto petti pillipiiparin, joka puolestaan tuhosi kostoksi kaupungin lapset. Todellisuudessa tapahtui päinvastoin, petturi oli pillipiipari. Hitler, tuo itävaltalainen rottalauman tanssittaja, lumosi omat rottansa, mutta Saksan kansan lapsineen hän vei tuhoon muiden miljoonien ihmisten ohella.
Tässä meidän ajassamme on niin Eurooppaan kuin maailmalle ilmestynyt koko joukko uusia pillipiipareita, jotka soittavat samoilla nuoteilla, kuin itävaltalainen soittoniekka Adolf aikoinaan. Uudenlaisia sovituksia noihin Hitlerin säveliin on toki tehty useita, maasta ja kulttuurista riippuen, mutta sävelpohja on sama. Kyseessä on äärimmäisen ihmisvihamielinen ideologia, jonka erilaiset suuntaukset yhdistää käsite fasismi.
Terminä fasismi elää renessanssiaan. Yhtäältä sillä kätevästi leimataan erimielisiä poliittisia vastustajia. Tässä mielessä fasismi-sanan käyttö ja sen synonyymi natsi / natsismi singotaan ilmoille perusteetta aivan liian usein. Näin on ollut toki aiemminkin. Toisaalta sana on juuri nyt äärimmäisen ajankohtainen, koska fasistiset liikkeet ja puolueet elävät myös renessanssiaan. Niitä voidaan sievistellen kutsua ”äärioikeistolaisiksi”, mutta moni niistä paljastuu kyllä lähemmin tarkasteltuna joko aidoksi fasismiksi tai runsaasti kyseisiä piirteitä omaavaksi aatepuuroksi. Ei tarvitse kuin viitata eräiden eurooppalaisten maiden puolueisiin, kuten AfD, FPÖ, Front National tai vaikkapa naapurimaamme Sverigedemokraterna (SD). Unohtamatta Venäjääkään.
Valitettavasti kolikolla on kääntöpuolensa. Usein sanaa ei haluta käyttää silloinkaan, kun ilmiöstä – henkilöstä, puolueesta, puheesta tai kirjoituksesta – voidaan kiistatta kaivaa esiin fasistisia tunnusmerkkejä ja piirteitä. Näin varsinkin meillä Suomessa, jossa sitkeästi kieltäydytään näkemästä tosiasioita, vaikka ne nostetaan tikulla silmien eteen nähtäväksi. Tässä viittaan mm. toimittaja Lauri Nurmen kirjaan ”Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämänkerta”.
Kirjassaan Lauri Nurmi antaa johdonmukaisen kuvan Halla-ahosta ja hänen kehityskaarestaan. Kun kirjan on lukenut, ei voi olla tekemättä johtopäätöstä miehen maailmankatsomuksesta ja miksei myös hänen psyykkisestä rakenteestaan. Itse en ole voinut välttyä ajatukselta, että Halla-ahon toimintaa ohjaa, ei mikään epämääräinen ”äärioikeistolaisuus”, jonka mies on itsekin kieltänyt, vaan suoranainen natsismi, jonka oppi-isänä on ollut saksalainen, ns. ”kansallissosialismin” tärkein ideologi Alfred Rosenberg. Perustan näkemykseni aatehistorian harrastukseeni, johon ovat sisältyneet myös fasismin yleisimmät muodot, etenkin ns. kansallissosialismi. Missään en ole nähnyt Halla-ahon itsensä kieltävän olettamani oppi-isän osuutta maailmankatsomuksensa muodostumisessa. Asian välttelyyn hän on kuitenkin syyllistynyt ilmeisen ymmärrettävistä syistä. Tosin yksikään journalisti ei ole uskaltautunut asiaa suoraan häneltä kysymään. Miksi?
On hyvin outoa, ettei julkisuus ole nostanut näkyviin tätä natsismin ja Halla-ahon välistä yhteyttä. Syitä siihen lienee monia enkä tässä yhteydessä ryhdy niitä suuremmin arvailemaan. Julkisuutta Halla-aho ja hänen puolueensa saa joka päivä aivan riittämiin. Perussuomalaisuus myy lehtiä hyvin ja näyttää siltä, että monet toimittajat ja julkisuuden henkilöt suhtautuvat perin myötäsukaisesti niin liikkeeseen kuin sen johtajaan. En esimerkiksi muista lukeneeni Ilta-Sanomien Timo Haapalalta yhtään kriittistä kirjoitusta perussuomalaisista tai Halla-ahosta. Haapala on tunnettu tavastaan oksentaa estoitta vihaansa maamme demokraattisten puolueiden ja niiden johtavien henkilöiden päälle, mutta jostain syystä hän säästää perussuomalaiset. Miksi? Samaa voisi kysyä toimittaja Sanna Ukkolalta, jonka viha näyttää kohdistuvan samoihin tahoihin kuin Timo Haapalan. Ukkolan kohdalla myötämielisyyden ymmärtää hänen henkilökohtaisen suhteensa vuoksi.
Tapaus Jussi Halla-aho ja nykyisen perussuomalaisten puolueen kytkennät fasismiin eivät näytä kiinnostavan tutkivaa journalismia sen paremmin kuin muutakaan journalismia. Tarvetta siihen minun mielestäni olisi, koska näen tuon entisen, vanhakantaisen populistipuolueen siirtyvän askel askeleelta kohti radikaalia fasismia. Halla-aho puolueen puheenjohtajana on kerännyt ympärilleen joukon samalla tavoin suuntautuneita ja Suomen Sisu ajoista lähtien hänellä on ollut apunaan joukko osaavia avustajia. Suomalainen fasismi on noussut taannoisten sekopäiden joukkioista aivan uudelle tasolle. Puolue kykenee jo heittämään haasteen suomalaiselle demokratialle. Perussuomalaisten valtaus toi fasismin yllättävästi kertaheitolla politiikan keskiöön. Poliittisen liikkeen lisäksi sille näyttää kehittyvän oma SA julkifasistisista organisaatioiden kautta. Väkivalta, uhkailu ja terrorisointi ulkoistettaneen näille epämääräisille porukoille.
Sanotaan, että elämme ”totuuden jälkeistä aikaa”. Näyttääkin todella siltä, että totuudesta on todella pula niin politiikassa kuin tiedotusvälineissäkin. On paikallaan alleviivata, että sana ”totuus” oli mm. natsien propagandassaan kyllästymiseen asti toistama sana. Se oli heidän uuskieltään, joka itseasiassa tarkoitti valhetta. Tässäkin asiassa niin fasismi kuin kommunismi lyövät kättä toisilleen. Näissä ideologioissa valehteluun ei ole vain lupa, vaan se on myös niiden elämisen ja kasvun välttämättömyys.
Halla-ahon ja hänen kannattajiensa vallatessa Timo Soinilta ja hänen seuraajiltaan perussuomalaisten puolueen, asioiden vääristely ja valehtelu on meillä Suomessakin noussut uusiin sfääreihin. Perussuomalaiset olivat aikoinaan puhdas populistinen puolue, jonka sanoma vetosi köyhiin ja syrjäytyneeseen väestönosaan. Puoluetta ei tuolloin voinut sanoa fasistiseksi, tuskin edes äärioikeistolaiseksi. Nytkään kannattajakunnan enemmistö ei sitä ole. Mutta puolue on nykyisen johtonsa vuoksi uhka Suomen demokratialle ja yhteiskuntaelämälle! Miksi, siitä tulen kertomaan tässä nyt aloittamassani juttusarjassa.