Jouduin hiljattain penkomaan arkistojani, niin paperisia kuin digitaalisiakin. Törmäsin moniin mielenkiintoisiin asioihin, jotka hidastivat varsinaista asiaani, sitä jonka vuoksi etsimiseen ryhdyin. Yksi näistä mielenkiintoisimmista, oli vanha venäläinen reaktionääri Konstantin Petrovits Pobedonostsev (1827–1907). Kiehtova persoona kaltaiselleni totuuden metsästäjälle. Tutustuin tähän hänen Korkeaylhäisyyteensä aikoinaan erään työni merkeissä, joka liittyi itseasiassa kirjallisiin harrastuksiini. Keräsin aineistoa tästä arkkitaantumuksellisesta miehestä omiin tarkoituksiini. Silloiseen tarpeeseen aivan liiaksikin. Niinpä tapani mukaan harhauduin varsinaisesta asiasta pohdiskelemaan Pobedonostsevin persoonaa, hänen psyykkistä rakennettaan ja kehitystään sellaiseksi ihmiseksi, mikä hän oli kuollessaan.
Myöhtemmin tuosta kaikesta vaivasta oli hyötyä, kun mielenkiintoni suuntautui Venäjän vaiheisiin 1800-luvun lopulta keisarivallan päättäneisiin kahteen vallankumoukseen. Näissä pohdinnoissa päädyin siihen tulokseen, että Konstantin Pobedonostsev on yksi tuon surullisen tapahtumaketjun avainhenkilöistä. Vuoden 1905 vallankumousta, Venäjän valtavia juutalaisvainoja, edistyksen tukahduttamista ja kansan yleistä asennetta, ei voi ymmärtää oikeassa valossa ilman perehtymistä Pobedonostseviin. Venäjän kohtaloita arvioidessa häntä ei voi ohittaa siinä kuin ei Leniniä tai Staliniakaan.
Pobedonostsevin asenne ja ajatukset elävät valitettavasti tässäkin päivässä! Niinpä päätin kirjoittaa tiivistelmän herrasta ja hänen vaiheistaan ilman varsinaisia johtopäätöksiä ja arvioita. Ne tehköön jokainen itse. Oletan, että joku em. asioita tutkiva tai harrastava voi hyvinkin hyötyä tästä esityksestä oman orientaationsa pohjaksi. Tai ottaa sen sitten kirjoitukseni haasteena. Luulen, että laajempaa sivujeni seuraajakuntaa Pobedonostsev tuskin suuremmin kiinnostaa.
Taustaa
Konstantin Pobedonostsev syntyi 21. toukokuuta 1827 Moskovassa. Hänen isänsä, Moskovan yliopiston professori Pjotr Vasiljevitš Pobedonostsev, oli alun perin pappi. Isä koulutti poikaansa kotona aina siihen asti, kunnes tämä lähti opiskelemaan oikeustieteitä Pietariin vuonna 1841. Isän opetussuunnitelma, jos sitä sellaiseksi voidaan kutsua, käsitti kielinä kirkkoslavoniaa, ranskaa, latinaa, ja saksaa. Opetukseen sisältyi myös Raamattu, ortodoksisen kirkkoisien kirjoituksia, kreikkalaisia ja roomalaisia klassikoita, Venäjän historiaa ja venäläistä kirjallisuutta.
Konstantin opiskeli vuosina 1841-1846 Moskovan oikeustieteellisessä korkeakoulussa. Opiskelun kautta Pobedonostsev tuli tuntemaan myös länsimaiset oikeuslaitokset, lainsäädännön ja kirjallisuuden. Hän valmistui vuonna 1846 ja puolusti siellä diplomityötään vuonna 1849. Pobedonostsev niitti mainetta Venäjän siviilioikeuden asiantuntijana ja Venäjän oikeuslaitosten historioitsijana. Hänen virkauransa eteni nopeasti, mikä kertoo paitsi osaamisesta myös hyvistä suhteista. Vuonna 1846 Pobedonostsev nimitettiin senaatin kahdeksannelle osastolle Moskovaan. Vuonna 1853 hänestä tuli seitsemännen osaston sihteeri. Vuonna 1859 hänet nimitettiin Venäjän siviilioikeuden lehtoriksi Moskovan yliopistossa. Arvonimien kertyminen kertoo kuvaavasti Pobedonostsevin tähden noususta Venäjänmaan eliitin keisarillisella taivaankaarella. Hän sai vuonna 1849 kollegiasessorin, 1852 hovineuvoksen, 1854 kollegianeuvoksen, 1858 valtioneuvoksen, 1863 todellisen valtioneuvoksen, 1868 salaneuvoksen ja 1883 todellisen salaneuvoksen arvonimet.
Konstantin Pobedonostsev saavutti siis uransa aikana kaiken sen, mikä oli hänen saavutettavissaan tuolloisessa yhteiskunnassa. Mutta arvonimiä tärkeämpää oli Pobedonostsevin vaikutusvalta keisarillisessa hovissa ja sen camarillassa. Käsitteellä camarilla tarkoitetaan hallitsijaa ympäröivää, yleensä suhteellisen pientä, suosikkien ryhmää, joka vaikuttaa hallitsijaan ja tämän päätöksiin kulissien takana kantamatta toiminnastaan minkäänlaista vastuuta. Usein vaikuttaminen tapahtuu jopa hallitsijan itsensä tietämättä. Venäjän keisarinhovissa tuo camarillan vaikutus oli tuhoisinta Aleksanteri III ja etenkin Nikolai II aikana.
Pääasy keisarilliseen hoviin
Pobedonostsevin pääsy hoviin tapahtui hänen lakimiesmaineensa ja opillisten ansioidensa perusteella. Hän alkoi vuodesta 1861 lähtien opettaa lakia keisarin perilliselle. Ensin Aleksanteri II aikana tämän lapsille, joista järjestyksessä toinen, Aleksander Aleksandrovitš, nousi keisariksi hallitsijanimellä Aleksanteri III, kun vanhin pojista, kruununperija Nikolai Aleksandrovitš, kuoli vuonna 1865. Pobedonostsevin opit kantoivat hedelmää jo keisari Aleksanteri III kohdalla, mutta tuhoisimmin ne tulivat vaikuttamaan Venäjän viimeiseksi jääneessä tsaarissa, Nikolai II:ssa, jonka opettajaksi Aleksanteri III myös Pobedonostsevin hyväksyi.
Historioitsija Edvard Radzinski kuvaa Konstantin Pobedonostsevia seuraavasti: ”Kuivettunut, hörökorvainen vanha ukko, jolla oli paastojen näännyttämä kuivakka suurinkvisiittorin hengitys.” Oleellista kuitenkin oli, että tuo hörökorvainen mies saavutti hovissa hyvin merkittävän aseman, joka näkyvänä kesti aina 1890-luvun puolelle asti. Mutta camarillan sieluna ja venäläisen taantumuksen ikonina Pobedonostsev säilyi aina kuolemaansa asti. Hänen yhteytensä maan salaiseen poliisiin, Ohranaan ja ääritaantumukselliseen taistelujärjestöön Mustiin sotnioihin lisäsivät Pobedonostsevin vaikutusvaltaa Venäjän vanhoillisten keskuudessa. Pobedonostsev muodosti myös sillan noiden kahden tahon ja hovin välillä. Liitto oli epävirallinen ja salainen, mutta faktisesti tosi. Tulokset näkyivät juutalaisvainoina ja poliittisina murhina. Tämä taantumuksen kolmiyhteys oli se voima, joka tosiasiassa muokkasi keisarikunnan linjaa ja jarrutti kaikkia uudistuksia maassa. Tuo voima ja sille epäedulliset historialliset tapahtumat järisyttivät Euroopan ja maailman poliittisia mannerlaattoja ja väänsivät historiankulun aivan odottamattomalle uralle.
Pobedonostsev käytti opettajantointaan muovaamaan keisarillisen perillisen asenteita ja käsityksiä yhteiskunnasta ja etenkin Venäjän Suuresta Tehtävästä maailmanhistoriassa. Opetuksessa korostui ortodoksisen uskonnon ja Venäjän historian väliset siteet. Jo 1870-luvulle tultaessa Pobedonostsev oli saavuttanut merkittävää vaikutusvaltaa Aleksanteri III:en. Tämä nosti hänet myös camarillan suosioon, jolloin miehen urakehitys oli taattu. Vuonna 1872 Pobedonostsevista oli tuli valtioneuvoston jäsen. Kyseessä oli elin, joka neuvoi tsaaria uusien lakien suunnitteluissa. On huomionarvoista, että merkittävä osa 1800-luvun lainsäädännöstä ja asetuksista saatiin lopulliseen valmisteluun tässä neuvostossa. Neuvoston jäsenenä Pobedonostsevilla oli vastuualueenaan siviili- ja kirkolliset asiat. Tämä työ edisti hänen nimittämistään vuonna 1880 Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän synodin yliprokuraattoriksi.
Pyhän Synodin yliprokuraattori
Pyhän Synodin yliprokuraattori oli kirkon korkein maallikolle varattu virka. Tämä nimitys kuvaa hyvin paitsi Pobedonostsevin yhteiskunnallisia käsityksiä, myös hänen tuolloisen asemansa merkittävyyttä venäläisessä yhteiskunnassa. Pobedonostsev oli muodollisesti pätevä virkaan ja hänen taantumuksellisuutensa teki hänet siihen myös sopivaksi. Pyhä synodi oli ortodoksisen kirkon korkein päättävä hallintoelin. Se käytti myös kanonista valtaa. Asemassaan yliprokuraattorina Pobedonostsev toimi myös Pyhän synodin korkeimpana syyttäjänä. Nimitys mahdollisti tiiviin yhteyden camarillan, ortodoksisen kirkon ja mustasotnioiden välillä. Juuri tämä asetelma selittää valtakunnan tulevien tapahtumien järjettömältä tuntuvan kehityksen kohti keisarikunnan täydellistä perikatoa.
Pobedonostsev edusti oman aikansa kovinta ääritaantumuksellisuutta. Hänen yhteiskunnallinen näkemyksensä perustui ajatukseen absoluuttisen keisarivallan ja ortodoksisen uskonnon välttämättömyydestä Venäjän yhtenäisyyden ja mahdin säilyttämiseksi. Maan vallankumoukselliset liikkeet ja lukuisat terroriteot olivat Pobedonostsevin mielestä osoituksena siitä, että toisena vaihtoehtona oli kaaos ja Pyhän Venäjän tuho. Siksi oli uskallettava harjoittaa valtaa kovalla kädellä. Jumalan säätämää järjestystä ylläpidettiin parhaiten kirkon ja äärikonservatiivisten liikkeiden, mm. mustasotnioiden, sekä viimekädessä väkivaltakoneiston, armeijan, poliisin ja Ohranan (salainen poliisi ja santarmisto) avulla. Järjestelmän tuli taata Venäjän mahti, suuruus ja oikeauskoisuus maailmassa. Sen edellytyksenä oli kaikkien Venäjän kansoja venäläistäminen.
Tuo venäläistämispolitiikka kohdistui myös Suomeen ja sen erityisasemaan keisarikunnan autonomisena suurruhtinaskuntana. Ajatus tuosta monikansallisen maan venäläistämisestä syntyi juuri syvimmän taantumuksellisuuden uumenissa. Se soti keisarien Aleksanteri I ja Aleksanteri II hallitsemistapa vastaan. Yhtenä tarkoituksena olikin tukahduttaa näiden tsaarien yrityksiä luoda läntistä arvopohjaa keisarikuntaan. Pobedonostsev vaikutti paitsi ns. yleisvenäläisen lainsäädännön syntyyn, myös siihen, että Pyhä synodi vahvisti vainojaan ortodoksisesta kirkosta irtautuneita lahkoja ja muita uskontoja vastaan.
Venäjän monet vähemmistökansallisuudet joutuivat kärsimään tästä muuttuneesta politiikasta, mutta erityisesti siitä kärsi maan juutalaisväestö. Siihen kohdistettiin raakaa ja usein toistuvaa väkivaltaa ns. pogromien muodossa. Pobedonostsev kertoi vuonna 1891 kannattavansa paroni Hirschin ohjelmaa, jossa kolme miljoonaa (3.000.000) juutalaista poistuisi 25 vuoden kuluessa Venäjältä maastamuuton kautta . Hänen kerrotaan myös sanoneen, että Venäjän juutalaisista ”kolmasosa kuolee, kolmasosa lähtee maasta ja viimeinen kolmasosa sulautuu täysin venäläisiin”. Selkeää ”judenfrei” ajattelua jo huomattavasti ennen Adolf Hitleriä. Mutta myös hyvin outoa puhetta kristityksi tunnustautuvalta mieheltä. Toisaalta Pobedonostsevin asenne selittää hyvin hänen vahvimman vaikutusvaltansa aikana käynnistyneen keisarikunnan juutalaisvastaisen politiikan.
Pobedonostsev antoi tukensa juutalaisten vastaiselle lainsäädännölle, esimerkiksi ns. ”toukokuun laeille” vuonna 1882. Ne kielsivät juutalaisten lisämuuton maaseudulle. Hänen kannatuksensa sai myös vuoden 1887 lakia, jolla rajoitettiin juutalaisten prosenttiosuutta kouluissa. Pobedonostsevin vihaa juutalaisia kohtaan on pyritty aidon neutralointitekniikan keinoin selittämään monella tapaa, mutta yksinkertaisin selitys löytynee hänen maailmankatsomuksestaan ja yhteiskunnallisista näkemyksistään, joiden keskiössä ei näytä olevan kristillisen armon käsitys. Osaksi tuo viha selittyy kiihkokristittyjen käsityksellä juutalaisista ”Kristuksen murhaajina”.
Vihankylvö ja pogromien organisointi
Keisarillinen Venäjä oli 1800-luvun lopulla maailman suurin juutalaisvaltio. Alfred von Hedenström kertoo ”Venäjän historia” -kirjassaan (Otava, Helsinki, 1922), kuinka Venäjän juutalaiset polveutuvat suurimmaksi osaksi niistä juutalaisista, jotka 14. ja 15. vuosisadalla olivat vaeltaneet maahan Saksasta ja Puolasta. He olivat säilyttäneet Venäjälläkin, kuten monissa muissa maissa oman kielen, jiddišin. Se on keskiaikaista yläsaksaa heprealaisine, romaanisine ja slaavilaisine lainasanoineen. Vuoden 1897 Venäjällä toimitetussa väestönlaskennassa valtakunnassa asuin noin 5,2 miljoonaa juutalaista. Se oli liki puolet koko maailman juutalaisväestöstä. Venäjän tuolloisesta väkiluvusta juutalaisten osuus oli kuitenkin noin neljä prosenttia (4 %). Silti vain noin kuusi prosenttia (6%) heistä sai asua juutalaisille määrätyn asumisvyöhykkeen ulkopuolella. Keisarillinen Venäjä toteutti rasistisia rotulakeja, joka totuus tahdotaan nykyaikana usein unohtaa pogromien ohella varsinkin niissä yhteyksissä, joissa itketään keisarillisen perheen ja eliitin kohtaloja.
Tuota em. kohtaloa edisti osaltaan myös keisarillisella Venäjällä harjoitettu juutalaisiin kohdistunut raaka väkivalta. Juutalaisvainoja oli kyllä ollut jo varhaisessa vaiheessa Venäjällä, mutta vasta keisari Aleksanteri II joutuminen Narodnaja Volja -terroristiryhmän uhriksi pommiattentaatissa maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1881, synnytti juutalaisiin kohdistuvan hirvittävän joukkoväkivallan, joka tunnetaan sanalla pogromi. Juutalaisuuden kytkeminen tuohon Narodnaja Volja -teroritekoon on historiallinen valhe. Nihilistiryhmään kuului myös muutama juutalainen, mutta perusteena toteutettaville julmuuksille, se on kestämätön väite. Venäläiset taantumusvoimat käyttivät hyödykseen noiden muutaman juutalaisjäsenen tarjoaman mahdollisuuden iskeä koko maan juutalaisia vastaan. Pogromit olivatkin suosittua kansanhuveja, joissa luokkarajat ylitettiin kursailematta. Yhtenä kannustimena oli tietysti myös ryöstösaaliit ja mahdollisuus toteuttaa seksuaalista väkivaltaa ilman pelkoa rangaistuksista.
Pogrom sanana tarkoittaa hävitystä, joukkoväkivaltaa, jossa ryöstöt, raiskaukset, murhat, pahoinpitelyt ja tuhopoltot olivat osa hurjistuneen väkijoukon toteuttamaa ohjelmaa. Keisarimurhan jälkeisissä pogromeissa kohteina oli 250 juutalaista asutuskeskusta, etupäässä kyliä. Niistä valtaosa sijaitsi etelä- ja itä-Ukrainassa. Kaupungeista väkivaltaisimmat pogromit tapahtuivat Kijevissä ja Odesassa, kumpikin suuria asutuskeskuksia Ukrainassa. Nuo väkivaltaiset veriorgiat olivat yhtä spontaaneja mitä natsien organisoiman ”kristalliyön” tapahtumat Saksassa vuonna 1938,
Tässä pogromiaallossa kuolleiden ja tuhojen määrästä on monia arvioita. Yhden sellaisen esittää Eero Kuparinen teoksessaan ”Antisemitismin musta kirja. Juutalaisvainojen pitkä historia.” Sen mukaan tässä kampanjassa tuhottiin arviolta 20 000 juutalaisen kodit ja noin 100 000 kodit vaurioituivat pahoin. On huomion arvoista, että tässä, kuten seuraavissakaan venäläisissä pogromeissa ei juutalaisiin kohdistettu väkivaltaa esimerkiksi Puolassa, jossa tuolloin asui suuri osa Venäjän juutalaisista.
Keisarimurhan käynnistämät vainot ajoittuivat vuosille 1881 – 1884, mutta pogromien huippukausi oli vasta edessä. Väkivalta ja sorto Venäjän juutalaisia kohtaan jatkui monin muodoin vielä pitkään. Seuraava suuri pogromiaalto ajoittui vuosiin 1903 – 1906. Sekin osui vielä Pobedonostsevin elinaikana ja oli paljolti mustasotnioiden organisoimaa ja toimeenpanemaa. Tästä löytyy suora yhteys valtiovallan ja ortodoksisen kirkon osallisuuteen pogromeihin. Tämä yhteys ei kuitenkaan vakuuta em. Eero Kuparista, jonka teoksesta ei edes löydy yhtään mainintaa Konstantin Pobedonostsevista! Monet muut historioitsijat näkevät kyllä pogromit ja juutalaisvastaisuuden osana keisarillisen valtiovallan juutalaiskansaan kohdistuneena terrorina. Kyseessä ei ole vain keisarivallan passiivisesta asenteesta, vaan suunnitelmasta ja sen konkreettisesta toimeenpanosta, jossa osallisina olivat niin Ohrana kuin mustat sotniat. Venäläisessä historiankirjoituksessa tämä kysymys on saanut vaihtelevia vastauksia paljolti kulloinkin vallassa olevan virallisen näkemyksen säätelemänä. Samalla tavoin näkyy löytyvän niin pogromien vähättelyä kuin niiden tuomitsemista. Antisemitismi ja siihen kytkeytyvä väkivalta näyttää olevan edelleenkin ns. kuuma peruna Venäjällä.
1905 vallankumous ja Pobedonostsevin ero
Uudelle vuosisadalle tultaessa Pobedonostsevin julkinen vaikutusvalta oli jo vähentynyt. Hänen asemansa camarillassa ja sitä kautta myös vaikutusvaltansa tsaari Nikolai II:en pysyi vielä vahvana. Häntä pidetäänkin yhtenä tärkeimmistä tsaarin neuvonantajista aina vuoden 1905 vallankumoukseen asti. Vallankumouksen takana oli maan Japanin sodassa kärsimät raskaat tappiot ja niiden synnyttämä laaja pettymys. Kansan tyytymättömyyttä kasvatti talouslama. Puute synnytti lakkoliikkeitä, Pietarissa kaupunki jäi mm. ilman sähköä. Ratkaiseva tapaus kapinan syttymiselle oli ns. ”Pietarin verisunnuntai”. Tapahtumat alkoivat vyöryä, kun sotilaat ampuivat talvipalatsin edustalle saapunutta ikoneja kantavaa ja kirkkohymnejä laulavaa väkijoukkoa. Seurauksena oli satoja kuolleita Palatsiaukiolla. Ihmisten metsästys, pahoinpitelyt ja tappaminen jatkui vielä Pietarin kaduillakin. Tälle tapahtumaketjulle ei löydy muuta järkevää selitystä kuin camarillan ja syvimmän taantumuksen juonittelu, halu kukistaa niskuroiva kansa. Sitä päämäärää ei saavutettu, vaan kapina räjähtikin ”kukistajien” silmille. Levottomuudet levisivät armeijaan ja laivastoon sekä kansan keskuuteen ympäri valtavaa valtiota.
Tapahtumat muodostuivat Pobedonostsevin poliittisen uran lopuksi. Hetken jo näytti, että se olisi myös keisarivallan loppu, mutta uusien neuvonantajien ohjeita noudattaen Nikolai II sai tilanteen rauhoitettua. Keisari pyysi edistyksellisenä karsastamaansa kreivi Sergei Witteä toimimaan ensin rauhanneuvottelijana käydyssä sodassa ja sitten myös pääministerinä. Witte puristi tsaarilta tässä pakkoraossa suostumuksen rajata tsaarin itsevaltaa ns. lokakuun manifestilla. Suomelle tuo manifesti antoi yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavan kansanedustuslaitoksen, palautti kokoontumis-, yhdistymis- ja painovapauden ja siten päätti ensimmäisen sortokauden. Venäjälle se antoi neuvoa-antavan kansanedustuslaitoksen eli duuman.
Vuoden 1905 vallankumous oli edistyksen voitto. Se ja etenkin tsaarin absoluuttisen vallan rajoitukset olivat Pobedonostseville liikaa. Myös mieheen itseensä kohdistui hovin tyytymättömyyttä. Hän erosi tehtävistään ja vetäytyi eläkkeelle. Pobedonostsev ei elänyt tämän jälkeen enää kauaa. Hän kuoli Pietarissa 23. maaliskuuta 1907. Vielä kuoltuaankin Pobedonostsev vaikutti pitkään Venäjän kohtaloihin. Hänen henkinen perintönsä elähdytti maan taantumuksellisia ja oli osaltaan suistamassa valtakuntaa raiteiltaan ensimmäisen maailmansodan aiheuttamissa vastoinkäymisissä. Bolsevikkien lopullisen voiton varmisti tuo pobedonostsevilainen taipumaton asenne ymmärtää aikaa ja omaa kansaa ohi aikansa eläneen, lahoavan luokkayhteiskunnan.