Osataan Suomessa tehdä vielä oikeaa tutkivaa journalismiakin! Yllättävä havainto kaiken ilmaa kevyemmän lässytyksen ja puolikarkean valehtelun keskellä. Tästä harvinaisena esimerkkinä Helsingin Sanomien julkaisema laaja Paavo Teittisen artikkeli ”Siivoton ala”. Se kertoo karun totuuden siitä, miten ala-arvoisesti meidän muka tasa-arvoisessa ja laillisuuteen nojautuvassa yhteiskunnassamme voidaan ihmisiä alistaa orjuuden kaltaisiin olosuhteisiin ja miten osa viranomaisista vähät välittää paljastuneista epäkohdista. Outoa on myös se, että jopa yhteiskunnalliset toimijat, kuten kunnat, ovat härskisti turvautuneet epämääräisten puliveivarien pyörittämiin orjafirmoihin.
Tieto siivousalan epäkohdista on jo kauan ollut tiedossa mm. niin sanotuilla päättäjillä ja osalla viranomaisista. Näyttääkin siltä, että nyt keskiöön nousseiden firmojen toiminnan on mahdollistanut paljolti näiden tahojen tuki. Onko näin, se tulisi selvittää mahdollisimman nopeasti ja perusteellisesti.
On kuitenkin syytä korostaa, että monet alan firmoista toimivat lakien ja sopimusten puitteissa. He ovat juuri siksi myös skandaalin kärsivä osapuoli, koska lakien ja sopimusten noudattamisen vuoksi heidän tarjoukset eivät pysty kilpailemaan näiden orjuuden kaltaiseen toimintaan perustuvien puliveivareiden houkuttelujen kanssa!
Siivousalan orjatyö nousi yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön jo vähän ennen Helsingin Sanomien jutun kirjoittamista. Asian nosti esiin vasemmistoliiton kansanedustaja Paavo Arhinmäki. Sitä esille nostoa seurasi välittömästi imperiumin vastaisku. Yhteiskunnallinen taantumus, nuo rikkaimman promillen ystävät, parkaisivat hädissään kokoomuspomo Petteri Orpon ja persufyyreri Jussi Halla-ahon suilla ja Suomen Yrittäjien ja EK:n antamilla nuoteilla. Kysehän ei näiden tahojen mielestä ole mistään muusta kuin luutuneeseen suomalaiseen työpolitiikkaan kipeästi tarvittavista joustoista!
Nuo ”joustot”, joita nyt siivousalan rosvofirmat toteuttavat, tarkoittavat 16 – 24 tuntisia työpäiviä, osin ilman palkkaa ja haittatyölisiä tehtävää työtä, kiristystä, uhkailua ja vetoamisia vaikutusvaltaisiin yhteistyötahoihin, kuten esimerkiksi poliisi, maahanmuuttoviranomaiset ja pahoinpitelyalan liiketoimintaa hoitavat yksityisyrittäjät, joita kansa tosin kutsuu rikollisiksi tai roistoiksi. Kyseessä on siten samat tahot, jotka mm. Yhdysvalloissa ja monissa muissa valtioissa ovat vuosikymmeniä hoitaneet työelämän ongelmia pois agendalta.
Luettuani tässä taannoin Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan ”Huipputuloiset – Suomen rikkain promille” -kirjan olen päättynyt siihen, että tämä on juuri sellainen maailma, jota nuo sietämättömät ahneliinit toivovat, ja jota visiota oikeisto sekä eritoten äärioikeisto on ajamassa. Tulevaisuudessa käytävä taistelu näyttää tahtooko sitä myös Suomen kansa, etenkin maamme palkansaajat. Jos tahtovat niin sitä saavat, mitä tilaavat.
Reino Seppänen
