- Konservatismi syntyi liberalismin vastavoimaksi
- Konservatismi – aatehistoriallinen kameleontti
- Konservatiiveilla merkittäviä valtiomiehiä
- Konservatismin tyypit
Konservatismi syntyi liberalismin vastavoimaksi
Konservatismi selitetään vielä nykyisinkin pitkälti aatteen alkuperäisistä lähtökohdista. Niinpä sen sanotaan nojautuvan perinteeseen, yhteiskunnallisten olojen säilyttämiseen tai niiden hallittuun uudistamiseen. Ideologia nähdään vanhoillisuutta korostavana ja arvostavana. Konservatismi ja konservatiivisuus samaistetaankin väärin arkipuheessa ja jopa eräiden poliitikkojen sanomisissa. Nykypäivänä konservatismi ei ole enää useinkaan selitettävissä vahoillisuudella. Aatteiden evoluutio on vienyt konservatismia lähtökohtaan nähden hyvinkin kauas juuriltaan ja synnyttänyt ideologian piirissä useita eri asioita korostavia aatehaaroja. Yhden asian konservatismin ideologia on kuitenkin säilyttänyt: Sen keskeinen tehtävä on edistää ja vaalia eliitin etuja ja tässä mielessä se onkin erittäin tärkeä toimija nykyisessä poliittisessa järjestelmässä. Tosin yli 200 vuoden kehityksen aikana tuo puolustettava kohde on vaihtunut kuningasvallasta ja aatelistosta taloudelliseksi ja hallinnolliseksi eliitiksi. Konservatismin voi ymmärtää syvällisesti vai tästä näkökulmasta. Se, että yhden maan konservatiiveista voi löytyä monenkin linjan edustajaa ei ole ainoa aatteen mieltämistä vaikeuttava piirre. Myös eri valtioiden konservatiiviset puolueet eroavat hyvinkin paljon toisistaan. Tässä tarkastelussa pitäydytään aatteen eurooppalaiseen ilmenemismuotoon ja lähinnä sen varsinaiseen kotimaahan Britanniaan.
Nykypolitiikassa konservatismi on siis ideologiana tärkeä elementti. Kehittyneissä demokratioissa konservatismi on poliittisena toimijana yksi kolmesta suuresta ideologioista liberalismin ja sosialismin kera. Erityisen tärkeä se on siksi, koska konservatiiviset puolueet eurooppalaisissa kehittyneissä demokratioissa ovat selvästi asettuneet tukemaan pääomaa ja kapitalistista talousjärjestelmää, mikä tosin ei kuulunut ideologian alkuperäiseen ohjelmaan. Demokratian ideaalissahan eri yhteiskuntaluokkien etujen tulisi artikuloitua puolueiden kautta. Konservatiiviset puolueet näyttävät ehkä parhaiten toteuttavan tätä ideaalia pääoman etuja puolustajana. Ne yleensä suhtautuvat nihkeästi tai vältellen työtä ja alaluokkia edustavaan edunvalvontaa, vaikka pyrkivät kalastelemaan kannatusta niistäkin suunnista. Parlamenttien valinnan tapahtuessa enemmistövaaleilla, konservatiivit yleensä muodostavat hallitukset itse. Suomen kaltaisissa järjestelmissä konservatiivien on liittouduttava jonkin tai joidenkin toisten puolueiden kanssa. Koska konservatiivien asema juuri pääomaa ja liike-elämää edustavana puolueena on keskeinen, sen on suhteellisen helppo saada tukea niin vasemmalta kuin oikealta.
Nykyistä konservatismia tarkasteltaessa jää useimmiten piiloon se valtava mullistus, joka ideologian sisällössä on tapahtunut yli 200 vuoden aikana. Aatteellisen konservatismin takana on, yllätys, yllätys, Ranskan suuri vallankumous. Päinvastoin mitä liberalismi ja sosialismi jotka, näkivät kyseisen mullistuksen alkuna demokratiakehitykselle, konservatismi vastusti tuon vallankumouksen kannattamia ja levittämiä vapausajatuksia ja ennen kaikkea tasavaltalaisuutta sekä vanhojen rakenteiden hävittämistä. Ideologian nimi johtuu juuri tästä perinteisiä arvoja tukevista pyrkimyksistä. Sanan konservatismi takana on latinan verbi conservare, joka vastannee suomen kielen sanaa ”säilyttää”.
Konservatismin toiminta rakentuikin pitkän aikaa liberalismin ja sosialismin vastustukseen. Tämä on ehkä selvemmin havaittavissa Englannin poliittisesta historiasta. Maan kaksipuoluejärjestelmässä taistelivat vallasta juuri liberaalit ja konservatiivit. Tämä asetelma särkyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Työväenpuolueen (The Labour Party) ottaessa liberaalipuolueen paikan Britannian vallankäyössä. Samanlainen kehitys on tapahtunut monessa muussakin maassa, vaikka ei välttämättä yhtä selväpiirteisenä.
Suomessa liberaalipuolueille ei ole poliittiselta kentältä löytynyt kasvutilaa konservatiivisen puolueen (vanhasuomalaiset – kokoomus) ja sosialistisen puolueen (SDP) välistä. Toisaalta siihen on toki vaikuttanut se, että konservatiivit ovat omineet itselleen vanhoja liberaalien arvoja ja poliittista ohjelmaa. Toisaalta, etenkin Suomessa, liberaalit ovat taas itse omaksuneet konservatiivisia arvoja. Muutos ehkä selkeimmin näkyi toisen maailmansodan jälkeen, jolloin silloiseen Suomen kansanpuolueeseen tuli jäsenpulssi aikaisemmista oikeistoradikaaleista, jopa fasistiseksi luonnehdittavista liikkeistä, kun ne rauhansopimuksen ehtona kiellettiin. Siten raja konservatiivisuuden ja liberaalisuuden välillä on tavalliselle äänestäjälle ollut vaikea hahmottaa. Kun tähän vielä lisää suomalaisen sosialidemokratian historialliset muutokset, ovat liberalismin elinehdot suuresti maassamme vaikeutuneet.
Konservatismi on toisaalta korostanut myös nationalismiin kuuluvia arvoja ja asenteita. Siksi aate on rekrytoinut historiallisesti myös äärioikealla asennoituvaa väkeä. Ajoittain tästä on ollut jopa katastrofaalisia seurauksia koko poliittiselle jäjestelmälle useassakin maassa. Ehkä räikein esimerkki on 1920 – 1930 .lukujen Saksa, jossa konservatiivien hoipertelu ja tuki nosti valtaan Hitlerin ja hänen NSDAP-puolueensa. Se lopetti myös kilpailevat puolueet ja muut natsismin ulkopuoliset organisaatiot.
Konservatismi – aatehistoriallinen kameleontti
Konservatismi on aatehistoriallinen kameleontti, joka on muuttanut lukuisia kertoja ideologiansa sisältöä omaksumalla ympäristön valtavirtauksista soveltuvia piirteitä oman kannatuksensa varmistamiseksi. Tämä on tapahtunut hiljaisesti ja pitkän ajanjakson kuluessa. Konservatismi, kuten todettua, syntyi aatteena demokratian ja liberaalisten aatteiden vastustamiseen. Konservatismin aatehistoriasta nousee esille kaksi merkittävää ideologia; brittiläinen Edmund Burke ja ranskalainen kreivi Joseph de Maistre. Näistä merkittävämpi konservatismin myöhemmän kehityksen kannalta oli Burke, joka teoksessaan ”Reflections on the Revolution in France” (”Pohdintoja Ranskan vallankumousesta”) pyrki osoittamaan, miten perinteisten arvojen ja yhteiskunnallisen organisoitumisen hylkääminen johtaa kaaokseen ja kulttuurilliseen rappioon. Hän näyttää kuitenkin ymmärtäneen myös Ranskan suuren vallankumouksen syitä, koska päätyi kuitenikin suosittelemaan säänneltyä brittiläisen monarkian kaltaista järjestelmää. Lähinna reaktionistiksi luonnehdittava de Maistre, oli taas rajattoman yksinvallan kannattaja, vaikka perustelut sille olivat pitkälti samansuuntaiset kuin Burkella.
Konservatismin kannattajat tukivat yhteiskuntiensa perinteisiä arvoja ja suhtautuivat kielteisesti tai nuivasti erilaisiin uudistuspyrkimyksiin. Vallitseva yhteiskuntajärjestys ja oman maan historia, siten kuin he itse sen tulkitsivat, olivat takeena yhteiskuntarauhan säilymiselle. Arvoiksi muodostuivat perhe ja koti, kirkko ja uskonto, kieli ja isänmaa sekä turvallisuuskoneistot, kuten poliisi ja armeija. Yhteiskuntarauhan ja moraalisten koodien rikkominen nähtiin uhkana kaikelle tuolle arvokkaaksi koetulle. Konservatismin vastustajia olivat siten liberaalit ja heidän vapausaatteensa, myöhemmin myös sosialistit ja anarkistit, naisliike eli surffagetit sekä kommunistit. Konservatismi sulatti paljon aineksia myös nationalismista, tosin vaihtelut eri valtioiden ja kulttuurien välillä tässä suhteessa olivat suuret. Saksassa konservatismi perustui paljolti juuri nationalismiin, jopa sen kiihkoisempiin muotoihin. Britanniassa se ei ollut yhtä paatoksellisesti yhteiskuntaa lävistävä tunne, vaikka konservatiivit olivatkin vankimpia Brittiläisen kolonialismin kannattajia.
Alkuperäinen konservatismi vastusti siis demokrattista yhteiskuntaa. Mutta se vastusti aluksi myös taloudellista liberalismia eli kapitalismia, joka koettiin uhkaksi vanhalle eliitille ja yhteiskunnan hierarkialle. Uudistuksia yhteiskunnassa voitiin toki tehdä, kunhan se tapahtui vanhalta pohjalta ja olemassa olevan byrokratian toimesta. Konservatismi luotti lujaan valtiovaltaan, mikä piirre aatteessa on säilynyt viime aikoihin asti. Valtiovaltaa tarvittiin eliitin etuoikeuksien puolustamiseen nousevia uhkia vastaan. Oikeistolla on siten todistettava hisrotiallinen pyrkimys miehittää poliisi, armeija ja lainkäyttökoneisto sille uskollisilla voimilla. Tämä on myös Suomen yhteiskuntaelämässä.
Ideologioiden evoluutio on ehkä selkeimmin nähtävissä juuri konservatismissa. Vanhan feodaalisen luokkayhteiskunnan muutos, missä porvaristo otti aateliston paikan, muutti myös konservatismin premissejä. Kapitalismin osoitettua kykynsä taloudellisten arvojen luomiseen ja sen synnytettyä uuden rahaeliitin, konservatismi sulatti niin taloudellisen liberalismin kuin demokratiankin idean oman aatemaailmansa peruspilareiksi. Kaikissa valtioissa kehitys ei ollut yhtä voimakasta ja suoraviivaista kuin Britaniassa, 1800-luvun suurvallassa. Kuitenkin tämä ideologinen muutos, joka 1800-luvun loppupuolelle siirryttäessä oli jo tapahtunut Britanniassa, jatkoi voittokulkuaan oikeistopuolueissa muuallakin Eurooppaa. Suomessa se näkyy vanhasuomalaisesta puolueesta kokoomukseksi muuttuneen organisaation erilaisissa vaiheissa. Tsaarinvallan loppukaudella puolue oli ns. myöntyväisyysmielinen ja vastusti ns. aktivismia. Kansalaissodan jälkeen puolue oli kuningasmielinen ja kun se hanke lopulta kaatui, kokoomuksesta tuli ”lujaa valtiovaltaa” ja perustuslain betonointia ajanut puolue. Se puki päälleen myös aktivistien ja jääkärien sotisovan ja omaksui yltio-isänmaallisen hengen. Tältä ajoilta on peräisin puolueen pitkäkestoinen tunnus ”koti, uskonto ja isänmaa”. Tuo slogan oli omana aikanaan hyvinkin osuva konservatiivisuudessaan, mutta istuu nykyiseen yhteiskuntaan perin huonosti. Monien oikeistolaisten mielestä puolue on siirtynyt tosiasiallisesti yltiö-unionistiseksi puolueeksi, vaikka yrittää vielä istua isänmaallisuudenkin tuolilla. Erityisesti tuota kritiikkiä on tullut äärioikeiston suunnalta (mm. Jussi Niinistö ja Timo Soini). Kokoomuksen kasvojen muutoksia voidaan toki arvostella, mutta niiden takana on johdonmukainen linja tukea vallassa olevaa taloudellista eliittiä ja pyrkiä saavuttamaan hyvät ja vaikutusvaltaiset asemat maan hallinnollisessa eliitissä. Objektiivisesti ajatellen puolue on kuitenkin pystynyt kohtuullisen hyvin toteuttamaan olemassa olonsa varsinaisen tarkoituksen.
Konservatiiveilla merkittäviä valtiomiehiä
Konservatiivisilla puolueilla on ollut koko joukko merkittäviä valtiomiehiä. Vanhaa konservatismia edustivat britti Benjamin Disrael ja saksalainen Otto von Bismarck. Kumpikin vastusti maassaan vanhoillisuutta vastustavia suuntauksia, liberalismia ja sosialismia. Äärikonservatiivisuutta edusti taas ”tsaarien kasvattaja” Konstantin Pobedonostsev. Britti Winston Churchill oli nuorena liberaalipolitiikko, mutta siirtyi sittemmin konservatiivien riveihin ja loi merkittävän uran kansakuntansa johtajana toisen maailmansodan aikana. Suomalaisista konservatiivisista politiikoista merkittävimmän jäljen maamme historiaan jätti Juho Kusti Paasikivi. Hän kyllä ”kunnostautui” kansalaissodan jälkeen kuninkaantekijänä, mutta loi valtiomies uransa tasavallassa.
Konservatismin tyypit
Kulttuurikonservatismissa on kyse filosofiasta, joka säilyttää oman kansakunnan tai kulttuurin arvot ja perinnön. Suomessa ruotsalainen kansanpuolue edustaa osin tätä pyrkiessään säilyttämään ruotsin kielen aseman valtakunnassa.
Arvokonservatismi on osa kulttuurikonservatismia, jolloin halutaan pidättäytyä perinteisissä arvoissa ja normeissa. Tämä näkyy mm. perinteisiä moraalisia arvoja esillä pitämällä. Silloin vastustetaan esimerkiksi homoseksuaalisuuden julkista hyväksymistä, naisten tasa-arvon parantamista tai vaaditaan seksuaalisten tabujen säilyttämistä. Arvokonservatismi on pitkälti ristiriidassa Euroopassa laajasti vallassa olevan liberaalikonservatismin kanssa.
Uskonnollinen konservatismi on yksi ideologian pitkäaikaisista sisällöistä. Siinä kirkko ja uskonto koetaan perinteitä yhteiskuntaa sen moraalia ja arvoja tukevina voimina. Aatehaara pyrkii osin jopa säilyttämään raamatulliset opetukset tiedettä parempina totuuksina ja myös lainsäädännönkin pohjana. Tällä aatehaaralla on ollut hyvä kannatus etelä-Euroopan katolisten maiden takapajuisimmilla alueilla ja Yhdysvaltain ns. ”raamattuvyöhykkeellä”.
Taloudellinen konservatismi on taloudelliseen liberalismiin pohjautuva aatehaara, joka kiinnittää erityistä huomiota julkiseen talouteen ja sen osuuteen yhteiskuntataloudessa. Se varovoittaa julkisten menojen ja velan kasvusta ja väittää kantavansa huolta veronmaksajien eduista. Takana on kuitenkin mustasukkaisuutta julkisen sektorin palveluista ja pyrkimys yksityistää niitä.
Uus-konservatismi eli neo-konservatismi on Yhdysvalloissa 1960-luvulla syntynyt liberalismin vastainen liike, joka korostaa rajatonata markkinataloutta, vapaakauppaa, aggressiivista ulkopolitiikkaa ja osin arvokonservatiivien paheksumia asioita (homoseksuaalisuus, vapaa seksi jne).
Liberaalikonservatismi on kehittynyt konservatismisten puolueiden aikojen saatossa omaksumien taloudellisen ja poliittisen liberalismin arvojen pohjalta. Joskus liberaalikonservatismiin on liitetty myös sosiaaliliberalismin elementtejä, mutta julkisten menojen karsastajana niitä saattaa olla vaikea havaita vaikkapa Suomessa. Siten vakiintuneissa poliittisissa järjestelmissä tämän lajin konservatiiviset puolueet ovat maassaan poliittisen demokratian tukijoita näin etenkin Britaniassa ja Suomessakin. Nämä puolueet lukeutuvat nykyisin poliittisella kartalla yleensä keskusta-oikeistoon.