Helsingin Sanomissa oli 17.7.2016 kirjoitus, jossa Yhdysvaltain entinen Suomen suurlähettiläs (1998–2001) Eric Edelman lateli kovia sanoja republikaanien nykyisestä presidenttiehdokkaasta. Tuon USA:n entisenä apulaispuolustusministerinäkin toimineen republikaanin kerrotaan sanoneen: ”En ikinä äänestä Donald Trumpia. Hän on mahdollinen uhka Yhdysvaltain perustuslailliselle järjestykselle ja hänen luonteensa sekä mielipiteensä ovat täysin sopimattomia demokraattisen maan johtajalle.” Näkemyksessään Edelman ei ole ainoa puolueensa eliittiin kuuluva henkilö.
Maansa presidenttiehdokkaana Trump ei ole kovinkaan suosittu myöskään Yhdysvaltojen ulkopuolisten maiden johtavien politiikkojen keskuudessa. Tapa keinot, jolla hän on saavuttanut suosiota maan kansalaisten keskuudessa eivät ole olleet miellyttäviä ja poliittisen pöytätapojen mukaisia. Kannatuksen laajuus tosin saattaa juuri johtua siitä. Näyttääkin siltä, että laajat äänestäjien massat niin demokraattien kuin republikaanien vaalikarjassa ovat perinjuurin kyllästyneitä nuo pöytätavat omaaviin politiikkoihin. Se näkyi myös demokraattien toisen loppusuoralle päässeen ehdokkaan, demokraattisen sosialistin, Vermontin senaattori Bernard ”Bernie” Sandersin kannatuksessa.
Oltiinpa Donald Trumpista ja hänen paukkupuheistaan mitä mieltä tahansa, Eric Edelmanin väite tämän uhkasta maan perustuslaille on enemmän tai vähemmän yliampuva. Ensinnäkin perustuslain asema on Yhdysvalloissa niin vahva, ettei yksi mies kykene sen muodolliseen puoleen kovinkaan oleellisesti vaikuttamaan. Toinen asia on miten ja kuinka usein Trump haistattaisi tuolle perustuslaille ”pitkät” ja miten siihen tilanteeseen suhtauduttaisiin. Noita pitkien haistattelijoita USA:n perustuslaille kun on ollut presidenttinä useitakin. Häpeällisin heistä eittämättä oli George W. Bush, Guantanamo Bayn vankileirin perustaja. Tuolla leirin perustamisella Bush ja Yhdysvallat kiersi niin kansainvälisiä lakeja kuin Geneven sopimusta ja häpäisi itsensä. Suurin loukkaus näet kohdistui maan perustuslakiin ja Yhdysvaltain uljaisiin perinteisiin ihmisoikeuksien synnyinmaana. Vain täydellinen moukka on kykeneväinen moiseen halveksittavaan tekoon.
Yhdysvallat yhdessä Ison Britannian kanssa ovat länsimaisen demokratian kehto. Britannian vuosisatainen valtiollinen kehitys erilaisin vaihein alkoi vuodesta 1215 , jolloin Magna Cartan säädöskokoelma rajoitti ensimmäisen kerran absoluuttista hallitsijavaltaa. Britannian järjestelmä synnytti parlamentarismin, joka taas ei kuulu Yhdysvaltain poliittiseen järjestelmään. Aivan uudelle tasolle demokraattinen valtio, valtiojärjestyksen ja hallitusmuodon pohjalta, nousi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa. Se taas perustui Virginian valtiosääntö, jonka kirjoitti maan isistä ehkä suurin, Thomas Jefferson.
Yleinen käsitys on, että ihmisoikeuksien julistus olisi Ranskan suuren vallankumouksen perua. Toki osin näin voidaan ajatellakin, koska kyseisen vallankumouksen aikana Ranskassa annettiin vuonna 1789 ihmisoikeuksien julistus, missä taattiin kansalaisten tasa-arvo ja oikeus henkilökohtaiseen vapauteen. Tuon julistuksen sisältö oli kuitenkin tuontitavaraa Atlantin takaa. Ensimmäistä kertaa kaikkien ihmisten vapaus ja tasa-arvoisuus todettiin Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa vuonna 1776. Siinä vahvistetiin sanan- ja uskonnonvapaus sekä omaisuuden suoja. Yhdysvaltain perustuslaki sisälsi myös vallan kolmijako-opin, jota Ranskassa, paroni Montesquieun synnyinmaassa, ei ole vieläkään voimassa. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja perustuslaki vuodelta 1787 toteuttivat siis ensimmäisen kerran valistuksen suurten ajattelijoiden unelman siitä, että hallitus saa hallita vain hallittujen suostumuksella.
Mielenkiintoni ja ihailuni Yhdysvaltain perustuslakia kohtaan syttyi aikoinaan Työväen Akatemiassa. Olin lukuvuonna 1966-1967 sen ensimmäisellä vuosikurssilla ja sain valtio-opin kerhossa tehtäväksi esitellä tuota perustuslakia. Työtäni ohjasi Akatemian mainio valtio-opin opettaja Ensio Kotiranta. Tuo tapahtuma oli alku päättymättömälle halulleni perehtyä kansanvallan toteutumisen tapoihin ja siihen liittyviin ongelmiin sekä kehittämismahdollisuuksiin.
Nyt elämäni loppusuoralla, katsellessani taipalettani taaksepäin, hymähdellen armollisesti nuoruuteni idealismille. Toisaalta taas tunnen surua siitä, että joudun katsomaan tällä loppusuoralla demokratian ja ihmisoikeuksien rappiota. Ymmärrän toki, että kaikella on alkunsa ja loppunsa. Ilmeisesti nyt eletään ihmisen vapautumisen kehityskaaren loppuvaiheita. Tuon kehityskaaren, jonka upein hetki lienee juuri Yhdysvaltain syntyyn liittyvä aikakausi. Jeffersonin ajatus siitä, että kaikki ihmiset ovat syntyneet vapaina ja tasa-arvoisina oli se alkuräjähdys, jonka kehityksen päätepisteenä on maan nykyinen värillinen presidentti ja ehkä seuraava presidentti nainen. Tämän kehityskaaren ymmärtämiseksi on syytä muistaa, mitä käsitteelle ”ihminen” tarkoitettiin tuolloin sanojen lausumisajankohtana. Se tarkoitti miestä ja nimenomaa valkoista miestä. Niin ja muistaa sekin, että Thomas Jefferson oli orjanomistaja. Hänellä taisi olla orjia peräti 600 henkeä, joista yhden mustan naisen kanssa hän eli avioliitonomaisessa suhteessa. Tämä kuvio on Jeffersonin syyttämisen sijasta paikallaan asettaa ajalliseen ja kyseisen aikakauden sallimiin mahdollisuuksien kontekstiin.
Yhdysvallat demokratian ja ihmisoikeuksien kehtona on eittämätön tosiasia ja ansaitsee kaiken arvostuksen. Onko se myös näiden ihanteiden ja käytäntöjen hauta? Ei laisinkaan turha kysymys. Useat amerikkalaiset itse tosin pitävät järjestelmäänsä maailman parhaana, mutta kehitys on jo kauan sitten kulkenut maan valtiojärjestelmän ohi. Niinpä esimerkiksi pohjoismaat ovat tässä suhteessa ylivertaisia Yhdysvaltoihin nähden suhteessa kansanvaltaan ja toteutuneisiin ihmisoikeuksiin. Ainakin toistaiseksi. Olkaamme siitä ylpeitä, vaikka sama syöpä, joka on mädättänyt jenkkien yhteiskuntaa, jäytää nyt meidän pohjoisia demokratioitamme.