Viipuri, aikoinaan Suomen toiseksi suurin kaupunki, omasi maamme kaupungeista ehkä suurimman keskiaikaisen rakennuskannan ennen talvisotaa. Tämä piirre on vieläkin kaupungissa tunnistettavissa. Tosin kaksi Viipurin vanhimmista rakennuksista, Viipurin vanha tuomiokirkko ja Viipurin maaseurakunnan kirkko vaurioituivat pahasti Neuvostoliiton pommittaessa kaupunkia talvisodan aikana. Maaseurakunnan kirkko tuhoutui 10. helmikuuta 1940 tapahtuneessa pommituksessa niin, että jäljelle jäi rakennuksen suuri runko sekä kellotorni. Vanha tuomiokirkko tuhoutui ns. ”Tuho-sunnuntaina” eli 18. helmikuuta 1940. Tässäkin tapauksessa kirkon kellotorni säilyi suuremmilta vaurioilta.
Vaikka itse kirkko on tuhoutunut ja sen alkuperäiset piirteet hävinneet jo ennen talvisodan pommituksen lopullista niittiä, on Viipurin vanhan tuomiokirkon historia kertomisen arvoista. Rakennus kärsi sodista ja sen elinaikana tapahtuneista yhdestätoista tulipalosta. Kerta toisensa jälkeen se nousi tuhkasta, joskus ehompana toisinaan taas muotonsa menettäneenä. Nyt raunioituneena sitä voidaan pitää suomalaisen Kannaksen ja itse Viipurinkin vertauskuvana. Lopullisesti kadonneena.
Kirkon rakentaminen
Viipurin synty perustuu Torkkeli Knuutinpojan linnasaarelle perustamaan jykevämuuriseen linnaan. Ensimmäinen asutus nousi linnanmuurien sisäpuolelle, mutta tila siellä oli ymmärrettävästi rajallinen ja asutuksen oli pakko levitä linnan suojaavien muurien ulkopuolelle. Saaren itäpuolen vastarannan liki puoliympyränmuotoinen ylänkö oli asutuksen luonnollinen kasvusuunta. Ensimmäinen sinne nousseen asutuksen julkinen rakennus lienee ollut puurakenteinen kirkko. Tämä kirkko kuitenkin tuhoutui tulipalossa. Seuraavakin puukirkko paloi, kun novgorodilaiset polttivat sen piirittäessään Viipuria vuonna 1411. Poltetun tilalle tuleva uusi temppeli päätettiinkin rakentaa kivestä. Noiden rakennustöiden oletetaan tapahtuneen vuosien 1435–1445 välisenä aikana. Käyttöön kirkko vihittiin Pyhän Marian ja Pyhän Olavin kirkkona. Tätä Templum Wiburgense kirkkoa pidetään yhtenä Suomen ensimmäisistä kivikirkoista Turun tuomiokirkon jälkeen. Kirkon rakennussuunnitelman ja rakennusmestarin arvellaan tulleen jostain päin Itämeren aluetta.
Tässä uudessa kirkossa oli pääalttarin lisäksi monta pyhimyksille nimettyä alttaria. Yksi niistä oli pyhitetty Johannes Kastajalle, yksi pyhälle Erasmukselle ja pyhälle Annalle, toinen taas kaikille pyhille enkeleille, Apostoli Johannekselle neitsyt Katariinalle, kolmas kaikille pyhimyksille, apostoli Pietarille ja Paavalille sekä Maria Magdaleenalle, neljäs pyhälle Eerikille ja pyhälle Henrikille jne. Alttareiden ääressä toimitettiin matutina (varhainen aamurukous) / vigilia, priman (kello 7) tertiam (kello 9) sextam (keskipäivän rukoushetki), nonam (kello 15) vesper (auringon laskiessa) ja kompletorio (rukoushetki päivänpäätteeksi.
Tämän katolisen kirkon päiväjärjestyksen muutti uskonpuhdistus, tuo kirkkoa ja koko yhteiskuntaa järisyttänyt mullistus. Sen aikana, vuonna 1554, Kustaa Vaasa perusti Viipurin hiippakuntakaupungiksi, jolloin kaupunginkirkosta tuli tuomiokirkko. Mutta kuitenkin vain neljännesvuosisadaksi. Viipurin hiippakunta lakkautettiin näet 1578 kuninkaallisella käskyllä ja yhdistettiin Turun arkkihiippakuntaan. Sitäkään kautta ei kuitenkaan kestänyt kuin 40 vuotta. Viipurin hiippakunta perustettiin uudelleen vuonna 1618.
Kirkkorakennus joutui kokemaan toistuvia tulipaloja. Vuoden 1573 tapahtuneen korjauksen jälkeen rakennusta tuhosi tulipalo vuonna 1574. Sama onnettomuus kohtasi temppeliä taas vuonna 1594. Tämän tulipalon jälkeen kirkosta jäivät jäljelle vain seinämuurit. Kirkko oli taas korjattava perusteellisesti ja se varustettiin myös uudella katolla. Tuomiokirkoksi muuttuneen rakennuksen vastoinkäymiset vain jatkuivat, kun vuonna 1628 tapahtuneessa Viipurin palossa kirkko vaurioitui taas pahoin. Tuon palon jälkeisissä korjaustöissä kirkkoa laajennettiin niin pohjoiseen kuin itään. Samassa yhteydessä sakaristo purettiin. Näiden kunnostus- ja rakennustöiden päättymisestä on erilaista tietoa. Joidenkin mukaan ne päättyivät ehkä vuonna 1636, kun taas eräät lähteet sanovat töiden jatkuneen aina 1630-luvun loppuun asti. Näiden muutostöiden johtajana sanotaan toimineen saksalaisen rakennusmestari Peter Holtgrefin.
Valta vaihtui Viipurissa ja kirkko koki uuden tuhon
Viipurin vanhan tuomiokirkon uljain kausi ajoittui 1630-luvun muutostöiden jälkeiseen aikaan. Kirkon korjaaminen ja laajentaminen oli kaupungille aivan liian suuri taloudellinen ponnistus. Niinpä kuningas Kustaa II Adolf myönsi kaupungille oikeuden kerätä varoja kirkon kunnostukseen koko valtakunnan alueella. Kirkko sai katteekseen goottilaisen katon, jonka harja nousi tuolloisen Viipurin kaupunginmuurin ympäröivän alueen muiden rakennusten yläpuolelle. Korkeat romaanisen tyylin kymmenen ikkunaa ja neljä messinkikruunua valaisivat kirkkotilaa. Kuoriin oli sijoitettu ”kuningattaren tuoli” ja piispan sekä linnanherran penkit. Tässä yhteydessä kirkko sai myös urut ja saarnastuolin.
Kovia kokenut temppelin kultakausi kesti noin 70 vuotta. Vuonna 1710, ns. Pohjan sodan aikana, joka Suomessa muistetaan Isona vihana, tsaari Pietari Suuri valloitti Viipurin. Valtauksessa kirkko tuhoutui taas niin pahoin, ettei niissä olosuhteissa voitu ajatellakaan sen uudelleen rakentamista. Niinpä kaupungin porvariston kerrotaan ”unohtaneen” merkitä kirkko niiden rakennusten joukkoon, jotka he halusivat kaupunkilaisten käyttöön. Asiasta kuultuaan, tsaarin sanotaan huudahtaneen: ”Elleivät he halua pitää kirkkoaan, minä otan sen itselleni.” Niinpä kirkosta tuli hevostalli tsaarin sotajoukoille. Lieneekö teko ollut valloittajien kannanotto tsuhnien uskontoon? Myöhemmin rakennus palautettiin kirkolliseen käyttöön, mutta tällä kertaa kylläkin ortodoksisesi kirkoksi. Siten kirkko sai kreikkalaiskatoliset tunnusmerkit sipulikupoleineen.
Ortodoksinenkin kausi jäi vain väliaikaiseksi vaiheeksi huono-onnisen temppelin elämässä. Rakennus paloi taas vuonna 1738 ja toisen kerran vuonna 1793. Näiden tuhojen jälkeen kirkon annettiin rappeutua. Käyttämätön rappiorakennus joutui muutamaksi vuodeksi Viipurin kaupungin haltuun. Vuonna 1801 varakuvernööri Brandt halusi ottaa rakennuksen niin sanotun muonituskomission käyttöön. Nyt rakennus koki uuden alennustilansa, kun vuosien 1805–1809 välillä se muutettiin uutta tehtäväänsä vastaavaksi. Muutostyöt korottivat rakennuksen ulkoseiniä ja veivät mennessään kirkon korkean goottilaisen katon. Holvit korvattiin tiilipilareilla ja ikkunat saivat makasiinille sopivan koon. Rakennus sai siis muutostöissä pääpiirteissään sen lattean ulkoasun, missä se oli aina talvisotaan asti. Sen maallinen käyttö kesti sata vuotta, kunnes rakennus taas kunnostettiin ja vihittiin vuonna 1913 Viipurin varuskunnan ortodoksiseksi kirkoksi.
Kirkon viimeiset vaiheet
Ortodoksisena kirkkona temppeli ei ehtinyt toimia montaakaan vuotta. Sisällissodassa Viipurin valtaukseen liittyen kirkko muutettiin taas luterilaiseksi. Se tapahtui toukokuun ensimmäisenä päivänä 1918, jolloin sen nimeksi tuli Varuskuntakirkko. Se palveli Viipuriin sijoitettuja suuria joukkoyksikköjä ja toimi myös kesäisin viipurilaisten iltakirkkona. Ulkoasunsa jo yli sata vuotta sitten muutostöissä keskiaikaisen luonteensa menettänyt rakennus säilytti edelleen entisellään. Eikä sisätiloissakaan tehty mitään suurempia muutoksia. Uudesta nimestään, Varuskuntakirkko, huolimatta viipurilaiset kutsuivat rakennusta edelleen Vanhaksi tuomiokirkoksi.
Talvisodassa helmikuun 18 päivä 1940 tapahtuneessa kaupungin lentopommituksessa palopommin räjähdyksestä seurannut tulipalo tuhosi kirkon. Pystyyn jäivät vain tiilistä muuratut osat. Kirkon mukana paloivat yli sadan sankarivainajan siunaustaan odottaneet ruumiit. Jatkosodan aikana järjestettiin kilpailu kirkon jälleenrakentamisesta. Suunnitelma jäi kuitenkin toteuttamatta.
Viipurin vanhan tuomiokirkon rauniot ovat olleet sään ja ajan armoilla yli 80 vuotta. Valloittajat eivät ole suoneet niiden hoidolle ajatustakaan ja nykyiset viipurilaiset ovat käyttäneet raunioita kaatopaikkanaan. Rakennus, joka aikoinaan oli Suomen ensimmäisiä kivikirkkoja ja ollut hetken kaupungin komistuksena, on tullut ilmeisesti tiensä päähän. Kirkko koki 11 tuhoavaa tulipaloa ja muodonmuutoksia, jotka tuhosivat merkittävästi sen rakennushistoriallista arvoa. On vaikea ymmärtää, miten ja minkälaiseen asuun se tulisi enää palauttaa. Sen sijaan jäljellä olevien raunioiden suojeleminen olisi mitä tärkeintä. Perinnetiedon mukaan suomen kielen isä, Mikael Agricola on haudattu kirkkoon. Rakennuksen lattian alle on vanhaan tapaan haudattu muitakin Viipurin merkkihenkilöitä. Kirkon raunioissa on tehty kaivauksia mm. vuonna 2012. Ei liene turha toive ajatella, että niiden tutkimiseen tulevaisuudessakin tultaisiin panostamaan?
Reino Seppänen
