Viipurin Suomalainen Kirjallisuuden Seura vaalii Kannaksen helmen historiaa
Eräs maamme merkittävä kulttuuritoimija, Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, on jäänyt valitettavasti pahasti varjoon alan keskustelun ja toiminnan keskiöstä. Se on ikävä, ja surullinenkin asia, sillä kyseessä on Suomen vanhimpia yhä toimivia seuroja. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura on perustettu jo vuonna 1845 ja seura on toimintansa aikana uurtanut monipuolisen ja syvän jäljen etenkin karjalaiseen kulttuurielämään. Viimeisten sotien jälkeen se on toiminut Helsingissä. Tänä aikana seura on panostanut Viipurin kirjallisen ja kulttuurillisen perinnön vaalimiseen. Se on tapahtunut osin järjestämällä keskustelu- ja esitelmätilaisuuksia, mutta suurimman jäljen seura on jättänyt julkaisemalla Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita -nimistä kirjasarjaa. Tuossa kunnianhimoisessa ja tieteellisestikin erittäin korkeatasoisessa sarjassa on tähän mennessä julkaistu 23 osaa vuodesta 1976 lähtien.
Toiminnan alkuvaiheessa Viipurin Suomalaisella Kirjallisuusseuralla näyttää olleen kaksi keskeistä pyrkimystä, suomalaisuuden ja kansansivistyksen edistäminen. Molemmat asioita, joissa seura ottikin merkittäviä edistysaskelia. Ensimmäinen vahva ja kauaskantoinen teko seuran vuonna 1847 kustantama suomenkielinen aapinen nimeltään Uusi Aapis-kirja. Aapinen oli menestys, sillä siitä otettiin 16 painosta, joista viimeinen vuonna 1903.
Viisi vuotta perustamisensa jälkeen seura julkaisi vuonna 1850 runokokoelman nimeltä Lauluja Suomen neitoisille. Teos sisältää Antti Rädyn runoja. Kirjaan voi tutustua Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doriassa, jossa se on julkaistu digitaalisena Bibliotheca Wiburgensis -kokoelmassa. Kyseinen kokoelma sisältää useita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjoja vuosilta 1847 – 1882.
Eräs seuran hankkeista oli saada julkaistuksi Suomen kielen kielioppi. Tuo tärkeä hanke viivästyi alkuperäisestä suunnitelmasta, koska kirjoittajaa sille ei tahtonut löytyä. Teos kuitenkin julkaistiin vuonna 1861 Axel Gabriel Coranderin toimittamana nimellä Utkast till Finsk satslära.
Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran merkittävän toiminnan mahdollisti sen saama testamenttilahjoitus, 11 000 hopearuplaa. Lahjoittajana oli yksi seuran perustajajäsen Adam Wilke. Vain 48-vuotiaana kuollut Wilke oli juuriltaan talonpoikainen ja sukunimeltään Kiiski. Wilke-sukunimen hän sai Lappeenrannassa koulun rehtorilta. Opiskelunsa poika joutui lopettamaan varattomuuden vuoksi. Päästyään nuorena töihin Hackmanin perheyhtiöön, Wilke hankki taitoja, joilla menestyi sittemmin tuon ajan liike-elämässä. Mies ei unohtanut lähtökohtiaan sivistystä ja menestystä saaneenakaan. Hänen seuralle testamenttaamansa varat oli sidottu kansanvalistukseen. Niillä perustettiin Wilken nimeä kantava alkeiskoulu Viipuriin. Koulu toimi vuosien 1860–1893 välillä ja sen ylläpitäjänä oli juuri Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Perusajatustaan seura toteutti myös julkaisemalla Otawa-nimistä lehteä vuosien 1860–1863välillä. Viipurista puuttui tuolloin suomenkielinen sanomalehti. Niinpä Otawa oli avoimesti suomenmielinen ja sen tavoitteisiin kuului vaatimus suomen kielen virallista asemasta. Lehti ilmestyi kerran viikossa ja sen levikki vuonna 1862 oli 600 kappaletta. Viipuriin siitä meni noin puolet ja muut etupäässä kaupunkia ympäröivälle maaseudulle. Seura jatkoi kustannustoimintaa huolimatta varojen vähäisyydestä aina 1890-luvulle asti. Sen tärkeä kulttuuriteko oli Adolf Erik Nordenskiöldin tutkimusmatkasta kertovan kirjan julkaiseminen. Sen jälkeen seuran kustannustoiminta lakkasi pitkäksi aikaa.
Mainittavia Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran saavutuksia oli Viipurin suomalaisen klassillisen lyseon ja Viipurin museon perustaminen. Lyseo aloitti toimintansa 1879 ja museo vuonna 1895. Agricolan muistomerkkiä puuhattiin jo 1870-luvulla. Emil Wikströmin veistämä puolivartalokuvan paljastettiin Viipurin tuomiokirkon edustalla kesäkuun 21. päivä 1908. Talvisodan aikana patsas katosi mystisesti, mutta siitä tehty uusintavalos palasi vanhalle paikalleen Viipurissa vuonna 2009.
Sotien jälkeen Viipurin Suomalainen Kirjallisuuden Seura on tehnyt äärimmäisen arvokasta ja tasokasta Viipurin muistoa taltioivaa kulttuurityötä. Seuran ylläpitämä Wiipuri-portaali www.wiipuri.fi ”kokoaa yhteen erilaisia Viipuria koskevia digitaalisia aineistoja ja toimii porttina muiden tahojen tuottamiin aineistoihin”. Kyseessä on massiivinen tietoaitta Viipurista. Portaalin kautta pääse käsiksi mm. vanhoihin valokuviin, kirjallisuuteen, karttoihin ja mm. todella mielenkiintoisiin luentoihin, joita seura on tuottanut aivan viime vuoteen asti.
Vieraile portaalissa!
Seurasta kerrottaessa ei voi olla alleviivaamatta Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita -kirjasarjaa. Sarjan artikkelit ovat liki pääsääntöisesti korkeatasoista, pitkälti tieteellisellä orientaatiolla tuotettua tekstiä. Sarjan typografia on laadukasta, ja kuvat sen kiehtovampia piirteitä mm. usein niiden harvinaisuudestakin johtuen. Vuosijulkaisut rakentuvat jonkun teeman ympärille. Itse olen erityisesti vuosien varrella nauttinut ”Toimitteiden” osasta 2. Sen on toimittanut professori ja arkkitehti Otto-Iivari Meurman. Kirjoittaja lienee asian parhain asiantuntija, sillä toimihan hän Viipurin asemakaava-arkkitehtina vuodesta 1918 vuoteen 1937.
Mittavaan Viipuria koskevaan materiaaliin tutustuessa ei voi olla hämmästelemättä kaupungin vireää ja monipuolista elämää. Viipuri oli paitsi Kannaksen niin myös koko Suomen ylpeys siinä missä Helsinki tai Turku. Kaikki olivat muuten kaupunkeja, joissa oli raitiotie. Perinnönjaossa minulle tullut isäni vanha lompakko sisälsi mm. raitiotielipun Pikiruukkiin. Vanhempieni kertomukset antoivat ymmärtää perheemme eläneen perin onnellisia aikoja kaupungissa. Monet valokuvat mm. Monrepossa otetut, vahvistavat asian.
Reino Seppänen
.