Ukrainan kriisi on nyt menossa umpisolmuun. Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg sanoi Saksan uuden liittokanslerin Olaf Scholzin tapaamisen yhteydessä, ettei Venäjän vaatimuksiin Ukrainan Naton-natojäsenyyden epäämisestä voida suostua. Tämän puheenvuoron Stoltenberg olisi voinut jättää käyttämättä. Tunnettuna sotahaukkana Stoltenberg ei sitä tietysti voinut tehdä. On mahdollista, että hänet oli jopa komennettu sanomaan näin.
Stoltenberg puhuu vääristellen etupiiristä, kun kyseessä on ennen kaikkea turvallisuudesta. Tuon suurvallalle tärkeän legaalisen turvallisuusvaatimuksen myös länsi hyväksyi Berliinin muurin hajoamisen myötä. Yhdysvallat, länsimaat ja sotilasliitto Nato ovat pettäneet antamansa lupauksen, ettei Nato ei laajenisi Itä-Eurooppaan. Siten Venäjä näyttää olleen oikeassa Naton aikeista saartaa maa jo 90-luvun sopimusta tehtäessä.
Tämä sopimuksen pettäminen on äärimmäisen kiusallista niin Yhdysvalloille kuin natomaille. Sitä on perusteltu demokratialla eli kansojen oikeudella määritellä itse liittoutumisensa jne. Tämä on vähintäänkin valkoinen valhe, ellei ihan hätävalhe. Kansainvälinen turvallisuus on jotakin muuta kuin yksittäisten valtioiden halu liittyä tai olla liittymättä sotilasliittoihin.
Koko Naton säilyttäminen neuvostoimperiumin romahtamisen jälkeen, on asia, jonka rehelliseen käsittelyyn ei ole ollut poliittista halua ja rohkeutta moneltakaan suunnalta. Etenkin Yhdysvallat on nähnyt sen omille eduilleen hyvinkin tärkeäksi. Se on yksi keino pitää otetta Euroopan unionista, jolla kyllä itsellään olisi riittävä puolustuskyky Venäjänkin varalta.
Itä-Euroopan maiden turvallisuus olisi voitu Nato-jäsenyyksiä paremmin taata kansainvälisillä sopimuksilla ja valtioiden välisillä sitoumuksilla. Se olisi sopinut kyllä Euroopan monille suurille maille, kuten Saksalle ja Ranskalle. Kyseisille maille maanosan vakaus ja taloudellinen edistys on tärkeämpää mitä Yhdysvalloille ja sen tärkeimmälle peesaajalle Britanialle. Yhdysvallat kokevan EU:n myös itselleen taloudelliseksi uhkaksi ja varmaan myös uhkaksi sen poliittiselle vaikutusvallalle. Maan erehtyessä ahneuksissaan nostamaan kommunistisen Kiinan supervallaksi, se tarvitsee länsiliittoa myös Kiinaa vastaan. Kohdellessaan Venäjää kaltoin länsi ajaa maata Kiinan yhä läheisemmäksi kumppaniksi, joka tuskin osoittaa kovin suurta poliittista viisautta.
Etenkin lehdissä on näkynyt puolivillaisten toimittajien tyhjänpäiväisiä juttuja siitä, kuinka Venäjällä ei muka olisi syytä pelätä Natoa ja länttä. Ehkä Yhdysvaltojen aggressioiden lähihistoria ei ole kovinkaan rohkaiseva peruste uskoa noihin vakuutteluihin. Ainakaan sotilaat, miettiessään oman isänmaansa puolustamista, eivät voi katsoa kokonaisuutta noin naivista näkökulmasta. Etenkin Venäjällä ei siihen ole varaa.
Läntinen propaganda on luonut ”Venäjän uhan” ja sillä on vahvoja kortteja vakuuttaa tavallinen kansa asiasta. Vladimir Putinista on tehty hyvällä menestyksellä yhdenlainen sotahullu, Hitlerin tai Stalinin kaltainen. Putin näyttää ottaneen tarjotun roolin jopa ilolla vastaan ja on viemässä Venäjän takaisin totalitarismiin. Silti on vaikea nähdä, että Venäjä olisi valmis koska tahansa hyökkäämään naapurimaidensa kimppuun tai ainakin Ukrainaan. Tässä hyvässä propagandassa unohdetaan, kuten hyvän propagandan on tapana unohtaa, tosiasiat. Tärkein näistä tosiasioista on se, ettei Venäjällä ole taloudellista tai sotilaallista potentiaalia haastaa Venäjää. Jo Neuvostoliiton katastrofi Afganistanissa osoitti maan taloudellisen kyvyn käydä konventionaalista sotaa pitkäkestoisesti.
Stoltenberg veisaa liturgiassaan väärää virttä. Reaalipoliitikko tunnustaisi Venäjän oikeuden omaan turvallisuustarpeeseen. Sen tunnustamatta jättäminen on suurin uhka itäisen Euroopan vakaudelle ja samalla uhka koko maanosallemme ellei peräti koko maailmalle. Yhdysvallat oli 60-luvulla lähellä sytyttää atomisodan estäessään neuvosto-ohjusten sijoittamisen Kuubaan. Nykyohjuksien nopeuksilla reaktioaika Ukrainasta ammuttuina esimerkiksi Moskovaan jää muutamaan minuuttiin, joten Venäjän huolestuminen on enemmän kuin perusteltua.
Konfliktin ulkopuolisen maailman on myös syytä huolestua. Ohjusten lisääntyneet nopeudet yhdistyneenä kriisien kärjistymiseen kasvattavat vahingossa syttyvän suursodan riskiä tavattomasti. Erityisesti puolensa valinneelle Suomelle se on elämän ja kuoleman kysymys. Maapallon koko elämää Yhdysvaltain tai Venäjän johtajat, sotilaista puhumatta, ovat tuskin valmiita uhraamaan. Siksi oletettavasti ehkäisevät iskut idästä tulisivat pieniin naapurimaihin ennen suursotaa tai järjen käteen ottamista. Olettaisin, että edes sotilasjohto tämän tietäisi, vaikka ei se nyt kyllä siltä näytä.