Keskiviikkona 13. huhtikuuta 2022 annettu turvallisuuspoliittinen selonteko synnyttää monta kysymystä, joihin se ei ole tuonut vastausta eikä todennäköisesti tuokaan.  Sen tiedon valossa, mikä tavalliselle Suomen kansalaisella on käytettävissä, jää avoimeksi tuleeko päätös Nato-ratkaisusta olemaan oikea ja Suomea vahingoittamaton.   Näyttää siltä, että jo pitkään käynnissä ollut Nato-projekti on päätymässä ajajiensa kannalta toivottuun lopputulokseen. 

Poliitikot, valtamedia ja hallituksen ministerit pääministeri mukaan lukien, ovat kilvan kehuneet valmisteluprosessia taputellen toisiaan selkään hyvästä työstä.  On erityisesti korostettu hankkeen avoimuutta, joka minusta ei kyllä pidä paikkaansa kovinkaan pitkälle.  Voisiko se edes pitääkään näin tärkeässä asiassa?  Jos kuitenkin johtopäätökset, jotka selontekoon on jo leivottu sisään, pitävät paikkansa, kaikkia kortteja ei ole kuitenkaan pelipöydälle laitettu.  Se saattaa jäädä jopa tulevien historioitsijoiden tehtäväksi, kuten kävi Suomen tien jatkosotaan kohdallakin.  

 

Ongelman asettelu on sellaisenaan oikea.  Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut kansainvälisen oikeuden vastainen ja herättää luonnollisesti suurta huolta Suomen ja Ruotsin kaltaisissa maissa.  Maiden läheisyys Venäjään synnyttää oikeutettua pelkoa ja uhkaa maan aikeista.  Tuota uhkaa ei aggressori Venäjä ole pyrkinyt häivyttämään.

Toisaalta, päinvastoin, mitä on jatkuvasti meilläkin tiedotusvälineissä annettu ymmärtää, Venäjän aggressio ei ole ollut aivan arvaamaton.  Syyt siihen on pääsääntöisesti nähty Venäjän presidentti Putiniin kytkeytyvinä.  Tässä johtopäätöksessä jätetään huomiotta Putinin tasoiteltu ja liukas tie maan ohjaksiin.  Herra presidentti ei ole niin kaikkivaltias, etteivätkö hänet valtaan nostaneet ja vallassa pitävät voimat olisi myös yhtä mieltä Ukrainan ”kesyttämisen” tarpeesta.  Taustalla täytyy olla siis laajempi ymmärrys sodan ”tarpeellisuudesta” maan johtoklikissä.  Oleellista on kuitenkin se, että asialliset argumentit on tyystin abstrahoitu pois meidän julkisuusessa keskustelussa, jota  on ohjattu ilmeisesti yhdestä lähteestä.  Näyttää siltä, että niiden tilalle on nostettu Putinin persoonasta nousevia argumentteja.

 

Tosiasia numero yksi on se, että Ukraina pyrki puolustusliitto Naton jäseneksi.  Siihen maalla on kansainvälisoikeudellisesti täysi vapaus.  Niin kuin toki Suomella ja Ruotsillakin.  Ukraina ja Venäjä kävivät pitkäaikaisia neuvotteluja Minskin sopimuksen täytäntöönpanosta.  Sen toteuttamiseen ei päästy, jokainen voi nähdä tai arvailla mistä syystä.  Kansainvälisessä mediassa yleinen selitys Venäjän ja Ukrainan sovittamattomille ristiriidoille on ollut se, että maan perustuslakiin sisältyneet määräykset EU:n ja Naton jäsenyydestä estivät sopimukseen pääsyn.  Sisäpoliittisesti maa oli maalannut itsensä nurkkaan, kuten Suomi ennen talvisodan syttymistä.  Tällaiset syyt voivat selittää Venäjän aggressiota, mutta eivät anna siihen oikeutta.

Sota Ukrainaa vastaan syttyi, mutta hyökkääjän julkilausutut syyt ovat olleet naurettavia, jopa naiiveja.  Niihin ei kannata kiinnittää huomiota, vaan todeta Venäjän jatkaneen Ukrainan politiikkaansa sodan keinoin.  Se on tosiasia.  Maan ensisijainen tavoite oli estää Ukrainan Natoon liittyminen.  Syyttävä sormi osoittaa siis Venäjää.  Voidaan tietenkin kysyä, mikä osuus oli Nato-mailla ja etenkin Yhdysvalloilla niiden antaessa perusteetonta rohkaisua Ukrainan poliittiselle johdolle.  Maiden intresseissä oli Ukrainan Nato-jäsenyys keinolla millä hyvänsä.  Tavoite oli Venäjän sotilaallinen saartaminen.  Tähän sisältyy myös kaikki Suomen natottamispyrkimykset.

Jossain vaiheessa Yhdysvallat sai riittävästi tiedustelutietoa Venäjän aikeista.  Maa varoitti Venäjän aggressiosta muutamaan otteeseen ennen toteutunutta hyökkäystä.  Olisiko vielä siinä vaiheessa ollut mahdollisuus neuvotteluratkaisuun?  Sen selvittäminen jää tulevien tutkimusten tehtäväksi.

 

Venäjän raaka hyökkäys oli shokki suomalaisille siinä missä muullekin Euroopalle ja maailmalle.  Reaktiot olivat voimakkaita.  Vuosikymmeniä jatkunut Suomen Nato-jäsenyyden kaupittelu koki läpimurtonsa ja liki viikossa gallupit jäsenyydestä kääntyivät päälaelleen.  Tässä kaupittelussa valtamedia teki parhaansa ja takki alkoi kääntyä monella kielteisesti Nato-jäsenyyteen suhtautuneella.  Kansalaisten riveissä reaktio oli enemmän tunteeseen ja peloitteluun kuin harkintaan ja tietoon perustuvaa.  Televisioon ja radioon marssitettiin natottajille suopeita, etupäässä Ulkopoliittisen instituutin sananselittäjiä, ”firman”, joka jo vuosikausia oli ollut läntisen orientaation myyntikioski isänmaassamme.  Yhtään yliopistotutkijaa ei kelpuutettu valtamedian tiedotusvälineisiin kommentaattoreiksi.   Itse olen kokenut tämän enemmän propagandasotana kuin objektiivisena tiedonvälityksenä.  Tässä, kuten sotatilanteiden uutisoinnissa on hyvää työmaata tulevaisuuden tiedotustutkijoille.

Suomi ja Ruotsi ovat Euroopan unionin jäsenmaita.  Tässä mielessä on luonnollista, että niiden turvallisuuspolitiikka nojautuisi tuhon valtioliittymään.  EU:lla ei kuitenkaan ole omaa armeijaa.  Useiden EU-maiden puolustus nojaa sotilasliitto Naton sotilasmahtiin.  EU-maalle olisi periaatteessa luonnollista kuulua tuohon järjestöön, jos se käsittäisi unionimaat.  Ongelmalliseksi se kuitenkin muuttuu, koska käytännössä järjestö on Yhdysvaltain hallitsema niin rahoituksen kuin johtamisjärjestelmänsä kautta.  Asia on hiertänyt vuosikymmeniä useita EU-maita ja nyt kasvavassa määrin.  Eniten vietastusta on suurimmissa Nato-maissa.

 

Yhdysvallat toisena ja maailman mahtavimpana suurvaltana on asettanut Naton palvelemaan omia kansainvälisen talouden ja politiikan intressejä.  Venäjälle Yhdysvallat on edelleen haaste ja suurta pelkoa herättävä vihollinen.  Taloudellisilta ressusseiltaa Venäjästä ei ole vastusta Yhdysvalloille.  Mutta sillä on mahtavan ydinasearsenaali jonka vuoksi  maan poliittinen painoarvo on suuri.  Venäjän ja Yhdysvaltojen välinen kuherruskuukausi päättyi presidentti Boris Jeltsinin poistumiseen politiikan näyttämöltä ja vuoden 2001 jälkeen maat päätyivät kasvavaan vastakkainasetteluun.  Yhdysvalloille tämä oli kirvelevä tappio niin pitkän aikavälin taloudellisissa laskelmissa kuin maan päävastustajan Kiinan suitsimisessa.  Maa aloitti Venäjään kohdistuvan pakotteisiin ja saartoon perustuvan painostuksen, joka johti Venäjän vastatoimiin.  Nuo toimet käsittivät lähimaihin kohdistuvat aggressiot ja sisäisen ”yksimielisyyden” rakentamisen vanhoin stalinistisen väkivallan keinoin.

Suomen kasvava flirttailu Yhdysvaltojen kanssa on syytä nähdä tässä kontekstissa.  Suomineito ei siinä ollut itse aloitteentekijä, vaan enemmänkin kuin imarreltu impi vanhan pukin osoittamasta mielenkiinnosta.  Liikenne Atlantin yli oli tiuhaa ja siihen kiinnitettiin hapahkoa huomiota myös muissa EU-maissa.   Flirttailu johti kansanvallan kannalta eriskummallisiin ratkaisuihin, jossa ns. isäntämaasopimus oli yksi merkittävä käännekohta.  Sitä seurasi lisääntyvä sotilaallinen yhteistyö, jonka sanottiin lisäävän Suomen puolustuskykyä ja turvallisuutta.  Tälle kasvavalle toiminnalle on annettu siunaus maan johdon taholta.  Yksi keskeinen vaikuttaja oli nykyinen tasavallan presidentti Niinistö.  Hänen poukkoileva roolinsa oli näin jälkeenpäin sanoen kuin vanhalla neitosella konsanann henkeen:  ”Vie sie väkisin, vaikk` mie vikisen.”

 

 

Vuoden 2022 alussa olemme nyt tilanteessa, joka hyvin pelottavalla tavalla muistuttaa vuoden 1938 huhtikuuta.   Tuolloin Neuvostoliiton erikoislähettiläs Boris Jartsev (oikealta nimeltään  Boris Arkadjevitš Rybkin) tapasi ulkoministerimme Rudolf Holstin ensimmäisen kerran 14. huhtikuuta 1938.  Tapaaminen toteutui Holstin työhuoneessa ja se ei johtanut mihinkään.   Asiana oli Neuvostoliiton toiveet, joiden toteutumatta jääminen johti  sittemmin talvisotaan.  Suhtautuminen Jartseviin kuin hänen asiaansa oli ollut maassamme hyvin ylimielistä.  Sittemmin kävi niin kuin kävi.  Kansainvälinen oikeus oli tietysti Suomen puolella, mutta Neuvostoliitto jatkoi politiikkaansa sodan keinoin.

Tästä Jartsevin tapauksesta olen itse mielessäni miettinyt, onko Venäjä ottanut Suomeen yhteyttä Nato-kysymyksessä millään tasolla?  Jos ei ole, se on vähintään outoa sille näin tärkeässä kysymyksessä.  Ainakin päättäjiemme tulisi vakavasti miettiä, voiko Venäjän ratkaisu Nato-jäsenyyteemme olla jotain samaa mitä Ukraina nyt saa kokea nahoissaan!   Jos Suomikaan ei ole ilmaissut huoltaan Venäjän aggression vaikutuksesta omaan  turvallisuuteen ja esittänyt konsultaatioita, on neuvottelujen tie suljettu.  Tästä seuraa se johtopäätös, että Suomen valtiojohdon ainoa mietitty ratkaisu Ukrainan sodan luomaan ongelmaan on maamme pääsy sotilasliitto Nato jäseneksi.   Olemmeko taas kääntämässä pelissä esille hanttikorttia?

Kun tätä jäsenyyttä näin tarmokkaasti ajetaan, olisi tärkeää tietää, onko todella olemassa sellaisia ennalta tiedettyjä uhkia, jotka kohdistuvat maamme koskemattomuuteen?  Jos on, on luonnollista, että ne pyritään ehkäisemään tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.  Nyt esille tulleessa aineistossa ne näyttävät kylläkin olevan enemmän tai vähemmän epäuskottavan disinformaation synnyttämiä mielikuvia.  Ainakaan minua esiin marssitetut ns. asiantuntijat, ehkä sotilaita lukuun ottamatta, eivät ole vakuuttaneet.  UPI:n edustajien selitykset ovat suurimmaksi osaksi olleet enemmän tavoitteet kätkevää propagandaa kuin analyyttistä pohdintaa, jota niin päättäjät kuin kansalaiset olisivat tarvinneet.  Uskottavuuden kaikupohjaa nämä  julkisuudessa esiin manatut uhat  saivat Venäjän käymästä brutaalista ja kansainvälisen oikeuden vastaisesta sodasta.

On oikein, että Ukrainalle annetaan niin moraalista kuin aineellista tukea.  Silti on pidettävä mielessä, että meidän suomalaisten kohtaloa ei saa sitoa Ukrainaan.  Siitä ei saa tulla tekosyytä Suomeen kohdistuville aggressioille.  Ainakaan minua ei nyt annettu selonteko vakuuttanut.  Mutta tässä suuressa pelissä minun vakuuttumisella ja mielipiteillä ole mitään merkitystä.

Vastuu ratkaisuista on paitsi päättäjillä niin myös usuttajilla.  Jos huonosti käy, niiltä suunnilta ei löydy kylläkään vastuun kantajia.  Maksumiehihnä olemme me, kansalaiset.

 

Reino Seppänen