Solovetski, saariryhmä Vienanmeressä, tuli maailmalla tunnetuksi yhtenä neuvostovallan julmimpana rangaistuspaikkana. Sellaiseksi se perustettiin varsinaisesti vuonna 1923, mutta ensimmäiset punaisten asemiehet saapuivat saarille jo vuonna 1918.  He takavarikoivat osan luostarin ruokatavaroista. Vuonna 1920 saarelle saapui Tšekan täysivaltaisiksi edustaja Mihail Sergejevitš Kedrov.  Hänen toimialueenaan oli tuolloin Arkangeli, Vologda ja Solovetskin saaret. Kedrov lakkautti Solovetskin luostarin ja otti sen omaisuuden Tšekan haltuun pohjoisten leirien hallintoon.  Arkkimandriitta Veniamin (Kononov) ja luostarin hieromonk Nikifor (Kuchin) ammuttiin. Myös osa munkeista sai ”ylennyksen autuuteen”, osa karkotettiin Siperiaan ja osa värvättiin pakolla puna-armeijaan. (Hieromonk on ortodoksisessa kirkossa ja itäisessä katolilaisuudessa munkki, joka on myös pappi.)

 

Solovetskista puhuttaessa unohdetaan helposti, että kyseessä on itseasiassa saaristo.  Se muodostuu pääsaaren Iso Solovetskin lisäksi viidestä muusta saaresta Hanhisaari, Pieni ja Iso Mukselma sekä Pieni  ja Iso Jänissaari. Näiden lisäksi saaristoon kuuluu kymmeniä pienempiä saaria ja kallioluotoja.. Saariston pinta-ala on noin 347 neliökilometriä. Niiden vaihteleva luonto edustaa omalaatuista pohjoista maisematyyppiä.  Pääsaarella on 562 pientä järveä, joita osaa yhdistää kanavat. Ihmisen vaikutus näkyy niin saarten kasvi- kuin eläinkunnassa.  Huimaavan luonnonkauden lisäksi saarilla on mittaamattoman arvokas kulttuuriperintö, joka ei koko syvyydessään edes aukene asiaan perehtymättömälle pohjoismaiselle luterilaisen perinteen omaavalle ihmiselle.

 

 

 

Kasvatuslaitos josta tuli helvetti

Neuvostoliiton ensimmäinen ”korjaavan työn laitos” – OGPU: n alainen Solovetskin erityisleiri (ELEPH) perustettiin vuonna 1923.  Monesti esitetään väite, että tämä leiri olisi ensimmäinen bolsevikkien leiri luonteis-Venäjällä.  Aiemmin mainittu Mihail Kedrov perusti jo vuonna 1921 tuhoamisleirin Holmogoryyn, Arhangelskin läheisyyteen.  Sinne suljettiin käsittämättömän alkeellisiin oloihin etupäässä entisiä valkoisten upseereita.  Näiden kohtalo muodostui niin hirveäksi, että se herätti jo tšekan kollegoidenkin huomion. Kun alkoi liikkua huhuja, että Kedorov suunnittelee omin luvin taas jotain samanlaista Vologdaan, mies erotettiin ja toimitettiin hoitoon.

 

 

 

Solovetskin käyttäminen rangaistuspaikkana ei ollut bolsevikkien oma idea.  Saarta ja sen vankasti linnoitettua luostaria käytettiin tsaarinaikaankin rangaistus- ja karkoituspaikkana.  Alkuvaiheiden jälkeen saarille syntynyt leiri kasvoi ja oli pitkän aikaa suurin Neuvostoliitossa ja samalla maineeltaan pelottavin.  Solovetskistä muodostui eräänlainen keskitys- ja tuhoamisleirien koelaboratorio, josta saadut kokemukset ja kehitetyt menetelmät johtivat Stalinin hirmuvallan vuosina tuhoamiskoneistoon, jonka todellinen tehtävä oli elävän ihmismassan, neuvostovallan todellisten ja oletettujen vastustajien, tuhoaminen.

 

Aluksi Solovetski toimi hetken aikaa poliittisten vankien, anarkistien, eserrien ja menševikkien turvasäilönä.  Kesäkuun alussa vuonna 1923 Pechora-höyrylaiva toi Solovetskiin ensimmäiset vangit Arkangelista ja Pertominskista.  Lokakuun 13. päivä kansankomissaarien neuvosto julkaisi asetuksen pakkotyöleirin perustamisesta Solovetskiin. Leiri oli suunniteltu 8000 vangille.  Lokakuun alussa 1924 poliittisia vankeja Solovetskin leirillä oli 429 henkeä, joista 176 on menševikkejä, 130 oikeistolaisia ​​yhteiskunnallisia vallankumouksellisia, 67 anarkistia, 26 vasemmisto sosialivallan-kumouksellisia ja 30 muiden sosialististen organisaatioiden, mm. bundin entisiä jäseniä.

 

Poliittiset vangit, jotka tässä vaiheessa kuitenkin muodostivat vähäisen osan vankien kokonaismäärästä, olivat leirillä etuoikeutetussa asemassa.  Heidät yleensä vapautettiin fyysisestä työstä, heille sallittiin keskinäinen yhteydenpito, heillä oli oma hallintoelin (starostaatti) he saivat tavata sukulaisia ja  saivat apua Punaiselta Ristiltä.  Olot olivat tuolloin vangituille suhteellisen kohtuulliset, mutta ongelmaksi muodostui kurinpito.  Nuo poliittiset vangit olivat bolsevikeille kova luu, sillä heillä oli vankka kokemus vankiloista ja karkotuksista jo tsaarinvallan ajoilta. Kuria yritettiin koventaa monella tavoin. Vangeilta mm. kiellettiin liikkuminen kello 18:n jälkeen.

 

Kun vangit tästä huolimatta poistuivat mainitun ajan jälkeen ulos kävelylle, ampuivat vartijat niskoittelijat. Joulukuun 19. päivä 1923 kuoli viisi vankia, joista kolme oli eserriä eli sosiaalivallankumouksellisia ja kaksi anarkistia.  Yksi vanki haavoittui.  Tapaus uutisoitiin näyttävästi maailmalla. Vangit hautasivat toverinsa ”Kansainvälistä” laulaen ja puheita pitäen. Haudalla sallittiin pystyttää myös muistokivi, joka sittemmin kyllä tuhottiin.  Ongelmiin  kyllästyttiin ja poliittisten vankien erityisasema lopetettiin kansankomissaarien neuvoston 10.06.1925 annetulla asetuksella.  Solovetskista heidät vietiin mantereelle ja karkotettiin Siperiaan sekä muille eristetyille alueille.  Myöhemmin Solovetskista tavattiin kyllä poliittisista tuomioista tuomittujen uusia sukupolvia, jopa valtavassa määrin.

 

 

”Koulutusta”  uuteen  yhteiskuntaan

Solovetski sai rangaistuspaikkana uuden luonteen.  Sosialistien vangitseminen saarelle oli luonteeltaan enemmän eristämistä. Nyt Solovetskista tehtiin rangaistuspaikka paitsi poliittisille vangeille niin monenlaisille neuvostovallan oikeille ja luulotelluille vastustajille.  Myöhemmin leiristä tuli enenevässä määrin kriminaalirikollistenkin sijoituspaikka.  Kriminaalirikolliset tuomittiin maan rikoslain perusteella ja heillä oli olemassa tiettyjä oikeuksia, jotka puuttuivat hallinnollisesti tuomituilta.  Nuo hallinnollisesti tuomitut olivat Moskovassa toimivan Tšekan keskuskollegion tuomitsemia.  Heillä ei ollut oikeutta vaikuttaa omaan puolustukseensa, ei edes saada nähtäväkseen koko tuomion takana olevaa tutkimusaineistoa.  Yleensä tuomion saamiseen riitti entinen yhteiskunnallinen asema, poliittinen kanta tai ilmiantajien väitteet.

 

 

Solovetskissa teetetty pakkotyö oli valtaosin suoranaista orjatyötä.  Leirillä oli toki etuoikeutetussa asemassa olleita, mm. entiset tsekistit pääsivät yleensä helpommalla ja saivat jopa luottotehtäviä.  Myös ne, joiden omaiset pystyivät ulkoapäin rahallisesti tukemaan läheisiään saattoivat elintarvikkeiden lisäksi hankkia myös helpotusta asuin- ja työoloihin.  Pahimmassa asemassa tässä ”työvänvaltion” laitoksessa olivat juuri köyhät talonpoikais- ja työläistaustan omaavat ihmiset sekä etenkin naiset.

 

Suomalaistaustainen liikemies ja entinen tsaarin laivastoupseeri Boris Cederholm kertoo työpäivän leirillä olleen vähntään 10 tuntia seitsemänä päivää viikossa.  Lepopäiviä ei saarella tunnettu, ei vankien viikko-ohjelmassa. Tosiasiassa työpäivien pituus venyi 12-tuntiseksi aikaa vievien tarkastusten vuoksi. Työ oli valtaosaltaan äärimmäisen raskasta tukkien kuljetusta käsivoimin, sahalla ja tiilitehtaalla työskentelyä, turpeennostoa, ojien ja saven kaivamista, lastausta laivoihin ja kapearaiteisen rautatien vaunuihin. Hirvittävää oli myös metsätyöt, joiden urakat olivat käsittämättömän korkeita.

 

 

Leirin yleinen rangaistustapa oli kova ja merkityksetön työ. Tässä on yksi mielenkiintoinen yksityiskohta, joka yhdistää neuvostoliittolaisia ja natsi-Saksan keskitysleirejä.  Pienistäkin rikkomuksista joskus jopa vain ”valvonnan” vuoksi vankeja pahoinpideltiin raa’asti. Monesti sadistiset kidutukset tapahtuivat leirin olosuhteita, kylmyyttä ja rakennusten alkeellisuutta hyödyntäen.  Vangit pakotettiin vierittämään raskaita kivenlohkareita paikasta toiseen. Riisutettiin puolipukeisiin tai alasti talvella meren rannalla. Kirjattujen rankaisu- ja kidutustapojen lista on iljettävää luettavaa.  Erikoista tämä kaikki on suhteessa julkilausuttuihin kasvatuspyrkimyksiin ja kirjallisiin vankien kohteluohjeisiin.  Onkin kysyttävä, olivatko nuo ohjeet tarkoitettu vakavasti noudatettavaksi vai pelkäksi naamioksi ruman ja raa`an todellisuuden peittämiseksi ulkopuolisilta?

 

 

Naiset Solvkissa

Naisten asema Solovetskissa oli hirveä. Pakkotyön lisäksi he joutuivat toimimaan tsekistien ja valvojien asemaan nousseiden haaremina. Kauneimmista ja osaavimmista naisista miehet kävivät keskinäistä kilpailua, mutta toisaalta he myös vaihtoivat keskenään naisia, kun olivat kyllästyneet näihin tai saivat siitä itselleen jotain konkreettista etua.  Leirillä nainen nähtiin feodaalisen yhteiskunnan tavoin esineellistettynä tavarana ja vaihdon välineenä.  Naisten vastustus murrettiin pakottamalla heidät raskaisiin ja uuvuttaviin töihin, jos tarjottu huoran osa ei heitä kiinnostanut. Naisten kohtelun kerrottaan useissa tarinoissa olleen hyvin karmeaa. Suhteista syntyneistä lapsista eivät ”isät” kantaneet pienintäkään vastuuta. Siksi äitien tekemät lasten murhat olivat leirillä yleisiä.  Lapsikuolleisuus oli muutenkin suurta kärsityn kylmyyden ja jatkuvan nälän vuoksi.  Usein äiti jättikin pienokaisensensa kylmään kuolemaan.  Tuo ratkaisu saattoi pienokaisen kannalta ollakin paras.

 

 

Naisvankien häikäilemätöntä hyväksikäyttöä ei valvonut kukaan.  Sitä edisti myös se, etteivät avioliitossa olleet tsekistit olleet vaimoihinsa yhteydessä, kuin kaksi viikkoa vuodessa, Boris Cederholmin kertoman mukaan.  Koska vangit eivät leirillä saaneet lainkaan vaatetusta, he joutuivat käyttämään koko ajan omia vaatteita.  Tsekisti saattoi suhteen alussa auttaa naista pukeutumaan itsetehtyihin vaatteisiin, joiden materiaalina ovat laukut ja säkkikankaat.  Kun sitten orjaisäntä oli kyllästynyt entiseen lihaan, saattoi hän vaatia tältä vaatteet takaisin, kertoo yksi Solovetskin helvetin kokenut.

 

Naisten esineellistäminen, kaltoinkohtelu, pakottaminen ja raiskaukset jatkuivat sittemmin vanhana tapana vuosikymmenien ajan Gulagin leireissä.  Tästä on lukuisia todisteita ja kirjallisia kuvauksia.  Edelleenkin Venäjällä asiasta puhutaan sievistellen, jopa kriittisissä leirikertomuksissa ja raporteissa.  Monesti pakottaminen seksuaaliseen tekoon tai suoranainen raiskaus mainitaan ”avioliittoon pakottamisena”, mitä kyllä aivan oikeastikin tapahtui.  Tästä on Solovetskin kohdalla kuvaus em. Boris Cederholmin kirjassa ”Punainen painajainen”.

 

 

Kaksi tutkimusta Solovekin vankienkohtelusta

Leirin henkilöstöstä eivät kaikki olleet sadisteja ja vankien hyväksikäyttäjiä.  Löytyy joitakin kertomuksia, joissa on jopa yritetty saada kohtuullistamista ylettömän suuriin urakoihin .  Yritys on kuitenkin aina epäonnistunut, mikä viittaa siihen, että toimintatavoilla ja käytetyillä menetelmillä on ollut ylemmän johdon suostumus, ellei peräti määräys takanaan. Kuinka korkealta taholta tuo suostumus on tullut, sitä on vaikea selvittää käytettävissä olevan materiaalin perusteella. Yksi mahdollisuus onkin, että Solovetskin toimintatavat ovat ”normalisoituneet” organisaatiokulttuurin lainmukaisuuksia noudattaen.

 

Näyttäisi kuitenkin siltä, ettei ajallisesti vielä Solovetskin leirin toiminta-aikana leirin julkilausuttu tai tosiasiallinen toimintatapa ollut vankiaineksen eliminointi.  Kidutusta ja vankien pahoinpitelyäkin näytetään ylemmän johdon taholta paheksutun.  Tähän viittaa näet se, että arkistoista on löytynyt ainakin kaksi Solovetskin leirillä sen olemassa olon aikana tehtyä ja salaiseksi julistettua tutkimusta vankien kohtelusta.  Leirin historian ensimmäinen tarkastuskomissio antoi siitä raportinsa GPU: n oikeudellisen osaston päällikkö V. D. Feldmanin johdolla jo syyskuussa 1923.  Raportista selviää kylmät tosiasiat; vankien järjetelmällinen pahoinpitely, teloitukset, raaka kidutus, naisvankien pakottaminen sukupuolisuhteisiin jne. Raportissa todetaan leiripäällikkö Nogtevin ja hänen läheisten työtovereidensa luoma kaikenkattava epäoikeudenmukainen ja alistava järjestelmä, jonka  myös katsottiin uhkaksi leirille.

 

Näyttää siltä, ettei raportti johtanut tuolloin johtanut mihinkään toimiin, puhumattakaan positiivisiin muutoksiin toimintatavoissa. Sitä vastoin toisen OGPU:n hallituksen 3. huhtikuuta 1930 perustama uuden erityiskomission tarkastus sai jo aikaan muutoksia leiriorganisaatiossa.  Komission puheenjohtajaksi nimitettiin A.M. Shanin. Tämä esitti 6. toukokuuta 1930, yli 100 kirjoitettua sivua käsittäneen, erittäin salaisen loppuraportin.  Shanin-komission päätyi samaan tulokseen kuten edellinenkin.   Se kertoi vallitsevasta vankien kiusaamisen, pahoinpitelyn ja kidutuksen järjestelmästä, jota toteutettiin tietoisesti ja tarkoituksella ylhäältä johtaen.

 

Komission raportti kiinnosti erityisesti OGPU:n tuolloista ylintä johtajaa  Genrih Grigorjevitš Jagodaa, joka reagoi seuraavaan päätöslauselmaan: ”On välttämätöntä rangaista tarvittaessa, mutta se ei tarkoita, että vangittujen kurinalaisuutta tulee heikentää, vaan päinvastoin, kurinpidon on oltava vahvaa, mutta ilman leirillä ollutta turhia hirvittävyyksiä.”

 

Seurauksena OGPU-kollegio syytti syksyllä ”Neuvostoliiton luokan rangaistuspolitiikan rikollisesta vääristämisestä” 38 leirihallinnon jäsentä (suurin osa vangituista olivat ohjaajia, yrityspäälliköitä ja “valvontavirkailijoita”).  Heistä 13 ammuttiin.

 

Reino Seppänen

 

Kirjoitusta muokattu 06.03.2020

 

Solovetskin leirin historian tarkastelu jatkuu 2. osassa