Vuonna 1981 pelattiin maassa kovaa poliittista peliä. Presidentti Urho Kekkosen sairaus oli laajalti maan eliitin tiedossa. Taistelua ryhdyttiin käymään hänen seuraajastaan. Peliin saatiin kytkettyä itse sairas presidenttikin, joka Tamminiemessä käyneiden ”viestintuojien” mukaan oli ilmoittanut halustaan saada pääministeri vaihdettua. Kun tuolloisen perustuslain mukaan pääministerin ja hänen hallituksensa ei tarvinnut nauttia presidentin luottamusta, vaan eduskunnan, kuten parlamentarismin periaatekin sen kertoo, kertoi pääministeri Koivisto eroavansa vasta sitten, kun hän tai hänen koko hallituksen mahdollisesti saa epäluottamuslauseen eduskunnalta.
Elämä on ihmeellistä monessakin mielessä. Se tuo yllätyksiä, jopa sellaisia, että koemme eräänlaisia déjà-vu -ilmiöitä, jolloin tulee tunne eläneemme saman jo aikaisemmin. Itse en usko historian toistavan itseään sellaisenaan, jonkin lainmukaisuuden mukaan. Ihmisten tapa ajatella, ratkaista ja toimia typerästi tahi viisaasti uusintaa kyllä itseään ja antaa samalla virheellisen kuvan saman toistumisesta.
Minulle toki oli eräänlainen déjà-vu -ilmiö, kun presidentti Sauli Niinistö astui näyttämölle vaatien nykyistä hallitusta perustamaan jonkinlaisen virkamiesjuntan hallitsemaan maassamme etenevän korona-viruksen hallintaa. Tapa, jolla presidentti tuon ehdotuksensa teki, oli outo ja raottaa osaltaan verhoa ehdotuksen taustasta ja syistä. Erikoista oli se, että ehdotuksen perusteluille ei löytynyt katetta korona-tilanteen pahentumisesta tai siihen liittyvistä pahoista ongelmista. Päinvastoin! Suomi oli maana ja yhteiskuntana osoittanut poikkeuksellista päättävyyttä torjuntatoimissa. Sairastavuus ja sen tuottama kuolleisuus on ollut Suomessa pienintä jopa pohjoismaisella tasolla. Kaikki tehdyt päätökset perustuivat asiantuntijoiden arvioihin.
Outoa oli se, että liki samanaikaisesti viestin lähettämisen kanssa se ilmestyi bulevardilehtien saastaisempien toimittajien käytettäväksi. Nämä olivat ilmeisen hyvin ”valmennettuja” tehtäväänsä ja niin alkoi poliittinen tade lentää hallituksen sen pääministerin ja ministerien silmille. Juttutekstit, joita sittemmin suollettiin putkeen olivat uskomattoman ala-arvoisia. Samalla hetkellä räjähti myös somessa syytösten ja vaatimusten vyöry, mikä osoitti operaation toimijoiden hyvää kykyä synkronisointiin.
Se lieneekin ollut ainoa onnistunut puoli tässä tunareiden hankkeessa. Homma levisi suunnittelijoidensa reisille, kun ”huulipunahallituksen” kovaksikeitetyt mimmit eivät pelästyneetkään isojen poikien vittuilua. Hallitus antoi pääministerin allekirjoittaman kohteliaan vastauksen: KIITOS EI. Viesti piti sisällään sen tosiasian, että asia kuuluu sisäpolitiikan piiriin, joka taas ei kuulu herra presidentille hevonpaskaakaan. Sanonnan muotoilu on minun ei siis hallituksen. Olen suomentanut sen ihan itse kansankielelle tällaisen proletaarisen moukkamaisuuteni pohjalta.
Tosiasiassa en pidä omaa moukkamaisuuttani lähimainkaan niin suurena, jota herra presidentti, arvoisat luottotoimittajat, lehtien taustavoimat ynnä muut salaliittolaiset ovat osoittaneet yrittäessään vetää ahneuden laivan itsekeskeisyyden kölin ali rakastamani isänmaan laillisesti säädetyn perustuslain. Tiedän, että ennemmin maa repeää kuin nämä rikkaimman promillen rengit ja piiat häpeävät. Siitä osoituksena on edelleen jatkuva jankutus ”väärin sammutettavasta tulipalosta” operaation osallisten, taustavoimien ja toiminnan peukuttajien taholta.
Mitä tiedämme tästä operaatiosta ja sen taustavoimista? Tapahtuneen, sanotun ja kirjoitetun analysoinnin perusteella voidaan saada paljonkin irti. Mutta kaikki tulee kyllä aikanaan ilmi. Sen tietävät kaikki, jotka lukevat yhteiskuntamme eliitin muistelmia, henkilöhistorioita sekä tutkimuksia. Aikanaan saamme kyllä lukea ja kuulla koko verhottoman totuuden. Onhan siinä ollut mukana niin monta psyko- ja sosiopaattia sekä julkisuuden (äärimmäisen) kipeitä tyyppejä, että piiloon se ei tule jäämään. Ei varmasti.