Kohti Leningradia
Boris ja Louise Cederholmin perheen asiat näyttivät järjestyvän vallankumouksen ja Suomen kansalaissodan luoman kaaoksen jälkeen. Heidän elämänsä asettui vähitellen tyypillisen suomalaisen keskiluokkaisen porvarillisen perheen uomaan. Ongelmat alkoivat vasta, kun maaliskuussa 1923 Buenos Airesista Cederholmille tuli toimeksiantajan sähke, jossa häntä käskettiin neuvottelemaan Neuvostoliiton kanssa tanniinien toimittamisesta Argentiinasta Neuvostoliittoon nahkojen parkitsemisen raaka-aineeksi.
Toimeksiantaja oli asettanut tavoitteeksi pitkäaikaisen sopimuksen aikaansaamisen tuosta kaupasta Neuvostoliiton ulkomaankaupan kansankomisariaatin (ministeriön) kanssa. Helsingissä kauppavaltuuskunnan kanssa käydyt keskustelut takkusivat ja etenivät hitaasti, mutta ne johtivat kuitenkin alustavaan sopimukseen. Sopimus edellytti sen ratifiointia Leningradissa. Cederholm tiesi, että se vaatisi matkustamista Neuvostoliittoon. Entisenä tsaariupseerina häntä matka tietenkin arvelutti . Anoessaan viisumia Neuvostoliiton lähetystöstä, hän ei kuitenkaan salannut tuota entisyyttään . Turhaa se olisi ollutkin, sillä ”entisenä” hänen nimensä oli kyllä kirjoissa ja kansissa niin OGPU:n kuin Neuvostoliiton lähetystön arkistoissa. Viisumin saaminen Neuvostoliittoon kesti kuusi viikkoa ja loppukesästä 1923 Cederholm matkusti maahan.
Cederholmille outo maa – Neuvostoliitto
Perustelluista epäilyksistään ja peloistaan huolimatta Boris Cederholm matkusti. Mutta matkusti hänelle outoon maahan, Neuvostoliittoon ja outoon kaupunkiin Leningradiin. Mies oli syntynyt Venäjällä, käynyt siellä koulunsa ja palvellut keisarikunnan laivastossa vuoteen 1917. Tuona aikana Cederholm oli myös opiskellut ja asunut Pietarissa. Hänellä oli ollut kaupungissa runsaasti tuttuja. Kuitenkin Cederholm havaitsi tulleensa hänelle outoon maahan ja vieraaseen kaupunkiin.
Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa tuntevan lukijan on hieman vaikea ymmärtää Cederholmin ylikriittistä asennetta siihen todellisuuteen, johon hän kesällä 1923 putkahtaa. Hän näkee tietenkin kaikkialla rappiota ja puutetta ja kertoo siitä kirjassaan laveasti. Kertaakaan hän ei pyri antamaan tuolle näkemälleen muuta selitystä kuin neuvostovallan ja sitä edustavan bolsevismin. Toki tuo selitys on monelta osin pätevä . Toisaalta ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuranneiden sisällissotien sekä ulkovaltojen aiheuttamien interventiosotien aiheuttamaa taakkaa ei mikään muukaan järjestys olisi kyennyt taikomaan kolmessa vuodessa pois. Toinen häiritsevä tekijä kirjassa on tsaarinajan kritiikitön ihannointi.
Käydyt sodat eivät tietenkään ole ainoa selitys Neuvostoliiton tuolloiseen tilaan. Niin Neuvosto-Venäjän kuin vuonna 1922 perustetun Neuvostoliiton valtion vaikeuksien takana on nähtävissä selvä ideologinen syy-seuraus-suhde. Neuvostojärjestelmän jatkuvan kieroon kasvun taustalla on järjestelmän perustavaa laatua oleva valuvirhe. Syntyhetkestä alkaen se oli yhden puolueen diktatuuriin perustuva järjestelmä. Leniniläisen yhteiskuntateorian mukaan kaiken vallan lähde on työväenluokka, jota edustaa ja jonka etuja tulkitsee kommunistinen puolue. Hyvin pian kävi selville, että kommunismille tuo ”työväenluokka” merkitsi hyvin pientä kommunistista eliittiä, keskenään rajattomasta vallasta taistelevaa pientä joukkoa. Maata ja kansaa koskevien päätösten näennäinen legimiteetti hankitiin vaaleilla, joissa äänestysoikeus oli tuolloin 1920-luvulla vain ”työtätekevillä” ja ehdokkuus kontroloitua. Myöhemmin ”stalinilaisen perustuslain” synnyttyä äänioikeus oli kaikilla kansalaisilla, mutta vaalit olivat silloinkin pelkkä farssi yhden ehdokkaan järjestelmineen.
Ranskalainen filosofi ja Montesquieun paroni Charles-Louis de Secondat, La Brède ymmärsi Leniniä paremmin, minkälainen vaara sisältyy siihen, että on olemassa vain yksi vallanlähde. Siksi hän loi niin sanotun vallan kolmijako-opin, jossa yhteiskunnallinen vallankäyttö on jaettu kolmeen osaan, lain säädäntövaltaan (parlamentti), toimeenpanovaltaan (hallitus) ja tuomiovaltaan (oikeuslaitos). Lenin ja kommunismi eivät hyväksyneet tätä ajatusta, minkä vuoksi Venäjä ja maailma kokivat mittaamattomia kärsimyksiä ja kommunismin alttarille uhrattiin miljoonien ihmisten henki.
Boris Cederholmin saapuessa Venäjälle hän tulee keskelle tätä yhteiskunnallista ja oikeudellista raunioitumisprosessia, joka tosin on vasta alkuvaiheessaan. Vaikka maan oikeuslaitosta ei voinut enää kutsua puolueettomaksi, maassa oli kuitenkin lehdistöä, joka julkaisi monipuolista materiaalia. Kommunistisessa puolueessa ja kansalaisjärjestöissä käytiin kovaakin polemiikkia eri asioista, jota Cederholm ei kuitenkaan kyennyt näkmään. Kommunistien keskuudessa oli aitoa vuoropuhelua ja kiihkeää taistelua vallasta. ”Monoliittinen yksimielisyys” iskostettiin pelolla ja väkivallalla Stalinin vakiinnuttaessa askel askeleelta itsevaltansa. Järjestelmä jatkoi pitkää marssiaan kohti hautaansa.
Vuonna 1921 oli myös Leninin aloitteesta luotiin maan talouden katastrofaalista tilannetta helpottamaan ns. NEP-politiikka (Novaja ekonomitšeskaja politika). NEP-järjestelmä tuli ns. sotakommunismin tilalle ja salli tietyissä rajoissa yksityistä yrittämistä. NEPin ansiosta monet talouden mittarit osoittivat merkittävää kasvua ja elintason paranemista. NEP toi myös mukanaan yhteiskunnallisia ongelmia mm. lahjonnan ja monenlaisen talousrikollisuuden muodossa. Puhdasoppisuuteen pyrkiville kommunisteille ns. nepmannit olivat hiertävä kivi kengässä. Se kyllä poistui ”klassisin menetelmin”, kun NEP-järjestelmä romutettiin Stalinin valtakaudella vuonna 1928.
Pelko ja väkivalta järjestelmän takeeena
Kommunistisen puolueen johtama neuvostovalta pohjautui aseelliseen voimaan ja laajaksi paisuneeseen väkivaltakoneistoon. Armeijaakin tärkeämpi yhteiskunnallisen järjestyksen säilyttäjä oli maan poliittinen poliisi. Sen juuret johtavat aina vallankumoukseen ja sitä seuranneisiin sotiin. Bolsevikit perustivat Lenin aloitteesta joulukuussa 1917 poliittisen poliisin, jonka lyhennys Tšeka tulee venäjänkielisistä sanoista yleisvenäläinen erityiskomissio vastavallankumousta ja sabotaasia vastaanan. Sen harjoittama ns. ”punainen terrori” oli tärkeä työkalu bolsevikkivallan säilyttämisessä sen alkuaikoina. Tšekan terrori kohosi uusiin sfääreihin, kun sosialivallankumouksellinen terroristi Faina (Fanni) Jefimovna Kaplan yritti murhata Leininin elokuussa 1918. Terrori kohdistui kaikkiin bolsevikkien poliittisiin vastustajiin, mutta ensi alkuun painopisteinä olivat sosiaalivallankumoukselliset ja ns. ”entiset”, tsaarin virkamiehet, sotilaat ja konservatiiviset puolueet. Vuonna 1922 Tšeka liitettiin nimellä Valtion poliittinen hallinto (lyhenne GPU), osaksi Venäjän sisäasiainkansankomissariaattia. Tehtävät säilyivät entisellään.
GPU:n toiminta aktivoitui juuri aikana, jolloin Boris Cederholm saapui työasioissaan Venäjälle ja Leningradiin. Vangitsemisten ja ampumisten takana oli kommunistisen puolueen valtataisteluihin liittyvät kiistat joiden keskeisenä argumenttina oli NEP-politiikan tuomat ongelmat. Kirjassaan Cederholm kertoo kuinka edes Leningradissa asuneet ulkomaalaiset eivät uskoneet kaupungilla liikkuneisiin teloitushuhuihin. Paikallisille asukkaille se oli arkista todellisuutta. Eikä edes kovin salaista, koska käytäntönä oli aina sotakommunismin kaudelta NEP-kauden loppuun telotettujen nimien julkaiseminen niin sanomalehdissä kuin tšekan painattamissa kirjasissa. Cederholmin mukaan pidätykset ja teloitukset vauhdittuivat tammikuun lopulla vuonna 1924. Tämä asia käy selville myös myöhemmistä julkisuuteen tulleista lähteistä. Syynä valtataistelun kärjistymiseen näyttäisi olleen Leninin terveydentila ja siitä johtuva valtataistelun kiihtyminen puolueen johdossa.
Parkitaanko eläimen vai Cederholmin nahkaa?
Boris Cederholmin yritti koko ajan hoitaa varsinainen tehtävä, eli hieroa kauppoja argentiinalaisen päämiehen laskuun nahkojen parkitsemiseen tarvittavien aineiden myynnistä Neuvostoliittoon. Asia ei kuitenkaan edistynyt osin neuvostobyrokratiasta osin taas muista syistä mm. ulkopolitiikasta johtuvista. Hän kävi paikallisesti Leningradissa useitakin neuvotteluja parkitussyndikaatin kanssa ja vieraili muutamaan otteeseen Moskovassa ulkomaankauppakomissariaatissa. Helmikuussaa 1924 neuvottelut jumittuivat pahasti paljolti ulkopoliittisista syistä. Samalla Cederholm havaitsi Tšekan häneen kohdistuneen kiinnostuksen lisääntymisen. Viimeisiksi jää neissä neuvotteluissa oli läsnä myös muuan toveri Messing, jota Cederholm ei tuntenut. Tämä antoi Cederholmin poistuessa komissariaatista kahdelle miehelle ohjeen seurata tätä. Tšekan historiaa tuntevalle tämä Stanislav Messing on kyllä tuttu henkilö. Hän nimitettiin vuonna 1921 tšekan Petrogradin puheenjohtajaksi. Myöhemmin mies yleni OGPUn toiseksi varapuheenjohtajaksi. Viimeisen ylennyksensä Messing sai Stalinin puhdistuksissa vuonna 1937…
Cederholmin huoli omasta kohtalostaan lisääntyi, kun hänen sihteerinsä Aleksis Koponen katoaa ja selviää, että tämä on pidätetty vakoilusta epäiltynä. Suomen Leningradin pääkonsulinvirasto ryhtyi selvittämään pidätetyn Koposen tapausta. Cederholm päätti nyt lähteä maasta ja matkansa syyksi hän keksi laittaa osallistumisen vuoden 1924 eduskuntavaaleihin. Häneltä kuitenkin evättiin matkustuslupa. Nyt Cederholm todella jo huolestui ja päätti poistua maasta luvattomasti. Tässä tarkoituksessa hän otti yhteyttä henkilöön, jonka tiesi järjestäneen tällaisia laittomia rajanylityksiä. Hän ei kuitenkaan päässyt erästä rajaa lähellä olevaa maakuoppaa pidemmälle. Kuopassa maatessaan hän kuuli metsästä laukauksia ja toinen saattajista, Timofei, katosi. Cederholm palasi toisen saattajansa kanssa takaisin Leningradiin.
Tuo poistumisyritys jättää muutamia avoimia kysymyksiä. Ensimmäiseksi tulee mieleen oliko Suomen ja Neuvostolliton rajan vartiointi tiukentunut kovastikin vuoden 1923 jälkeen. Äitini tuli salaa Suomeen isänsä sekä veljensä kanssa juuri tuona vuonna. He palasivat luvattomasti rajan yli kotimaahan oltuaan punapakolaisina maassa vuoden 1918 lähtien. Isäni palasi vanhempiensa ja sisariensa kanssa yhtä helposti vuonna 1921 kotikaupungistaan Siestarjoelta. Toiseksi tapauksessa jää miettimään sitäkin mahdollisuutta, oliko pakoyrityksen järjestäminen ja torpedointi tšekan tekoja? Saattaa myös olla, että koko juttu oli pakoa avustavien lavastusta ja rahastusta?
Cederholm sai huhtikuun ensimmäisenä päivänä kutsun saapua osoitteeseen Gorohovajankatu 2. Siellä sijaitsi GPU:n (Tšekan) Leningradin suuri toimitalo. Kutsun aiheeksi oli kirjoitettu todistaminen jutussa numero 12506. Epämääräisten allekirjoitusten lisäksi kutsulappuun oli merkitty kirjaimet P.e.o. ja toteamus, että saapuminen on välttämätöntä. Kyseiset kirjaimet tarkoittivat poliittista erityisosastoa. Vasta Gorohovajalla juttu numero 12506 paljastui kadonneen Aleksis Koposen tapaukseksi. Koponen oli saanut niskoilleen syytteen sotilasvakoilusta.
Boris Cederholm noudatti kutsua ja saapui ajurilla Gorohovajakadulle. Lyhyen ja teatraalisen kuulustelun jälkeen hänet pidätettiin ja lähetettiin vankilaan.
Reino Seppänen