Venetsia on Italian monista kiehtovista kaupungeista ehkä omalaatuisin kanaaliensa, lukuisten palatsiensa ja valtavien kulttuuriarvojensa vuoksi. Kaupungin historialle ja sen synnyttämille tieteen, taiteen, kirjallisuuden ja politiikan merkkihenkilöille ei varmaankaan tee oikeutta se, että maailmalla tunnetuin venetsialainen lienee maineeltaan kyseenalainen Giacomo Girolamo Casanova. Mies, jonka nimi on synonyymi ”naissankarille” tai oikeastaan naisia petkuttavalle miehelle. Meillä Suomessa vastaavaan kyseenalaiseen maineeseen on päässyt muuan toinen veijari, Ruben Oskar Auervaara. Kummankin herran jäljiltä löytyy tuntematon määrä inhimillistä tuskaa, petoksilla vietyä omaisuutta, menetettyä kunniaa sekä omanarvontuntoa. Kuten asiaan kuuluu, molemmat herrat ovat myös saaneet roistomaisia seuraajia, esikuviensa kopioita.
Jälkipolvien suhtautuminen Casanovaan on ollut monensuuntainen. Hänessä on nähty merkittäviä lahjakkuuden piirteitä, jotka ovat nousseet kukkaan mm. lääketieteen, musiikin, diplomatian, tiedustelun ja sotilasuran piirissä. Hänet on tunnettu mm. upseerina, viulistina, alkemistinä, vakoojana ja diplomaattina. Casanovan sanotaan opiskelleen kuuluisassa Padovan yliopistossa, josta hän olisi muka valmistunut juristiksi jo kuusitoistavuotiaana! Mitään kirjallisia todisteita tästä ei kuitenkaa ole löytynyt. Casanova tosin itse kertoo laatineensa jopa kaksikin väitöskirjaa kyseisessä yliopistossa! Tarinaan kuuluu, että hän oli oikeustieteiden lisäksi opiskellut Padovassa myös moraalifilosofiaa, kemiaa ja matematiikkaa. Lääketiedekin oli miestä kiinnostanut. Pohdittaessa Casanovan henkilöhistoriaa, ongelmana on se, että tiedot hänen urastaan ja kaikenlaisista saavutuksistaan perustuvat pitkälti hänen itsensä kertomaan. Casanova näet kirjoitti muistelmansa, jotka on julkaistu nimellä ”Histoire de ma vie” (”Elämäni tarina”).
Muistelmansa Casanova kirjoitti vanhoilla päivillään, toimiessaan kreivi Joseph Karl Emanuelin von Waldsteinin kirjastonhoitajana Duxin linnanssa Böömissä. Miehen kirjoittamaa elämänkertaa ei julkaistu hänen eläessään. Se sai kustantajansa vasta Casanovan kuoleman jälkeen. Mutta totuuden kunnioittamisen suhteen aivan Casanovan kaltaisen miehen toimittamana. Kirjan näet editoi julkaisukuntoon muuan ranskalainen professori Jean Laforgue. Tämä suhtautui kirjailijan tekstiin perin suuripiirteisesti karsien etupäässä kaiken muun paitsi Casanovan eroottiset seikkailut, mutta nekin vääristellen. Seksin osuutta näissä ”muistelmissa” paisuteltiin, vaikka ilmeistä tarvetta siihen ei ehkä olisi ollutkaan. Jälkipolvet ovat pitäneet karsintaa törkeänä kulttuuriskandaalina. Sittemmin elämänkerta onkin julkaistu lähellä alkuperäistä asuaan. Nämä alkuperäiset muistelmat ilmestyivät vasta vuosina 1960-1962. Se kuinka paljon kummassakaan kirjaversiossa on totta, jää lähinnä lukijan oman uskon varaan. Casanova oli puhdasverinen narsisti, jolle valhe oli totuus, jos se vain jotenkin oli hänelle edullista. Toisaalta mielenkiintoista Casanovan alkuperäisessä elämänkerrassa on hänen estottomasti kuvaama erotiikka ja siitä saatu nautinto. Se taas oli 1800-luvun ajan puritanismille sietämätön totuus, kuten toki myöhempien aikojenkin moralisteille. Yhtä leppymätöntä närkästystä tältä taholta kohtasi Casanovan kuvaus naisesta seksuaalisena olentona. Tämä näet ymmärsi naisen tasavertaiseksi miehen kanssa kokemaan seksin tuomaa nautintoa ja iloa. Tässä näkemyksessään hän samastuu suureen maamieheensä ”Decameronen” kirjoittajaan Giovanni Boccaccioon.
Casanova syntyi Venetsiassa vuonna 1725 tunnetun näyttelijän Zanetta Farussin ja teatterijohtajan Gaetano Giuseppe Casanovan vanhimpana lapsena . Myöhemmin perheeseen syntyi vielä viisi lasta. Isä Gaetano kuoli Giacomon ollessa kahdeksan vanha. Tällä seikalla saattaa hyvinkin olla syvällinen vaikutus hänen persoonansa muotoutumiseen . Ei myöskään tiedetä varmasti hän varhaisemman lapsuutensa kehityvaiheitaan ja vanhempien suhtautumista lapseensa Giacomon tuossa ikävaiheessa. Casanova itsensä kerrotaan epäilleen, että hänen oikea isänsä olisi ollut muuan Michele Grimani jonka suku omisti San Samuelen teatterin. Kyseisessä teatterissa työskentelivät molemmat hänen vanhemmistaan.
Luonnollisesti tällaiset epäilyt herättivät niin aikalaisissa kuin jälkipolvissa näkemykselle monenlaista tukea, pidettiinän tuolloin näyttelijöitä, etenkin naisia, moraalittomina olentoina. Mutta kuten kaikessa Casanovan kertomassa, myös tähän oletukseen tulee suhtautua suurella varauksella. Casanovahan antaa, tyypillisenä narsistina, elämänkerrassaan itsestään kuvan monitaiturina ja erinomaisena yksilönä. Tähän tarinaan ja Casanovan itseymmärrykseen sopi taatusti paremmin venetsialaiseen patriisisuvun Grimanien jälkeläisyys vaikkapa vain äpärälapsena kuin vaatimattoman teatterilaisen perillisenä. Monille narsisteille on ollut tyypillistä tällainen tapa parannella luontoäidin arpajaisten tulosta.
Casanovan opiskelu Padovassa pitää kyllä paikkansa. Hänen äitinsä lähetti yhdeksänvuotiaan Giacomon Padovan alkeiskouluun. Grimanien sanottiin kustantaneen Casanovan koulunkäynnin. Tuota sponsorointia motivoi Casanovan koulussa osoittama lahjakkuus, vaikka se myöhemmin kyllä ymmärrettiin usein äpärälapsesta huolehtimisena. Äiti halusi pojan suuntautuvan teologiaan ja ilmeisesti kirkolliselle uralle, mutta häntä itseään kiinnosti paljon enemmän aikansa universaali luonnontiede. Opiskellessaan Padovassa Casanova hankkikin tämän alan koulutusta. Palattuaan Venetsiaan vuonna 1739 hänen sanotaan täydentäneen opintojaan luonnontieteessä Santa Maria della Saluten luostarissa. Siellä hänen opettajanaan olisi toimi muka toiminut tuolloisen ”Italian johtaviin asiantuntijoihin” kuulunut isä Barbarigo. Tämä väite tuntuu oudolta, koska Barbarigon venetsialaisen patriisiperheen viimeinen tunnettu kuuluisuus oli kardinaali Giovanni Francesco Barbarigo, pyhimykseksikin julistetun Gregorio Barbarigon veljenpoika. Giovanni Barbarigo kuoli 1730, siis yhdeksän vuotta ennen Casanovan paluuta venetsiaan?
Jos seurataan perinteistä Casanovan tarinaa, hän Venetsiaan palattuaan toimi apottina eli luostarin johtajana, mikä olisi ollut hämmästyttävän nopeaa kirkollisella uralla etenemistä. Casanova kertoo myös tutustuneensa Venetsian eliittiin senaattori Alvise Gasparo Malipieron avulla. Tämä olisi kouluttanut ja tutustuttanut hänet kaupungin seurapiirien elämään. Venetsiassa vietettynä aikana Casanovan myöhempi elämänkulku näyttää saaneen perustansa, kun hänen nautinnonhalunsa ja moraalitomat temppunsa ylittivät sen sietokyvyn rajat, joka kirkollisille irstailijoille oli sallittavaa. Niinpä Casanovan kirkollinen ura katkesi ja miehen oli mietittävä alan vaihtoa.
Notkeasti herra Casanovan muistelmiensa mukaan ammattejaan ja roolejaan sitten vaihtoikin. Uskokoon se, joka haluaa. Miehen narsismin tunnistaneen on niihin vaikea kuitenkaan uskoa. Mutta fiktiivisenä tarinana muistelmat voi toki ottaa viihdykkeenä, joka kyllä on osaksi ajankuvaa, sen arvoja ja aseenteita selventävää kerrottavaa. Mitä ilmeisemmin Casanovan elämänkerta on innoittanut moniakin kirjailijoita historiallisen proosan kirjoittamiseen. Vikkelät juonenkäänteet, päähenkilö Casanovan kuvaaminen jalona ja naisten helposti pettämänä, mutta äärettömän taitavana ja monipuolisena miehenä, saavat lukijan eittämättä pauloihinsa.
Vaikka pitäisimmekin Casanovan toimimista venetsialaisena upseerina Konstanttinopolissa ja monia muitakin historiallisista lähteistä todistamattomaksi jääneitä väitteitä satuiluina, on Casanova kuitenkin ollut eräänlainen kansainvälinen kuuluisuus jo elinaikanaan. Hänen naisseikkailunsakaan eivät ainakaan ole kaikki hatusta temmattuja. Samoin hänen vaikeutensa Venetsian ja muidenkin kaupunkien viranomaisten kanssa ovat todennettavia asioita. Mies oli tunnoton huijari, jota kiinnosti tarinoiden sepittämisen lisäksi toisten ihmisten omaisuus ja etenkin sen itselle hankkiminen. Hän toimi myös useankin tahon vakoilijana ja venetsialaisena kotimaansa maanpetturina, joiden vuoksi hän joutui myös vankilaan.
Casanovan maine perustuu suurelta osin myös siihen, että hän kykeni pakenemaan Venetsian dodgen palatsin kuuluisista lyijykammioista. Mies pidätettiin heinäkuun 26. päivän vastaisena yönä vuonna 1755. Syyksi Casanova itse kertoo perusteettomat väitteet ”kerettiläisyydestä” ja ”taikuuden harjoittamisesta”. Se on valhe, jonka hän laskettelee peittääkseen pidätyksensä ja tuomionsa varsinaisen perusteen. Väite siitä, ettei tuomion pituutta ja syytä asianosaiselle kerrottu, on todistamaton suuntaan tai toiseen.
Dodgen palatsin lyijykammioihin jouduttuaan, Casanova ryhtyi heti suunnittelemaan pakoa, joka ei ollut siihen mennessä onnistunut yhdeltäkään lyijykamareideh vangilta. Paon onnistumista auttoi hänen kiinnostuksensa kemiaan ja luonnontietisiin. Casanova sai luvan jaloitella dogen palatsin katoilla sillä aikaa, kun hänen selliään siivottiin. Eräällä näistä kävelyistä hän löysi katolta palan rautaa ja marmorinkappaleen. Niiden avulla hän työsti itselleen työkalun. Casanova pystyi myös valmistamaan pienen lyhdyn puuvillasta, salaatin öljystä, rikistä ja sienistä, joita oli ommeltu hänen takkiinsa kainaloihin hikitahroja estämään. Rikin hän taas sai valitettuaan hammassärkyä. Näillä välineillä Casanova kaivoi öisin pakoaan varten seliinsä lattiaan reikää.
Casanovan emsimmäinen pakoyritys kuitenkin huomattiin ja hänet siirrettiin toiseen selliin. Työkalunsa hän kuitenkin onnistui pelastamaan piilottamalla ne raamattuunsa. Kirjan hän antoi sen eräälle vankitoverilleen, munkki Marino Balbille, sillä hänelle itselleen tehtiin usein ruumiintarkastuksia. Casanovan toinen pako onnistui yhteistyönä munkki Balbin kanssa hakkaamalla sellin kattoon reikä. Kaverukset pääsivät dodgen palatsin katolle, josta he kävelivät dogen palatsin sisätiloihin.
Ovenvartija päästi kaksikon ulos luullen, että heidät oli vangittu erehdyksessä. Karkurit onnistuivat poistumaan Venetsiasta ennen kuin heidän pakonsa huomattiin. On myös epäilty, ettei Casanovan pako olisi tapahtunut hänen kuvailemalla tavalla. Pako olisikin toteutettu lahjomalla palatsin henkilökuntaa. Casanovan tarinalle löytyy kylläkin vahvistusta dodgen palatsin kirjanpidosta. Vuodelta 1756 löytyi lasku lyijykatossa olleen reiän korjaamisesta.
Casanova pakeni Pariisiin, minne hän kertoo saapuneensa tammikuun viides päivä vuonna 1757. Siitä alkaa ajanjakso, jona Casanova kertoo tavanneensa mairittelevan määrän aikakauden kuuluisuuksia mm. madame de Pompadourin, kirjailija ja valistusfilosofi Voltairen, Jean-Jacques Rousseaun ja aivan Casanovaan verrattavan seikkailijan kreivi Saint-Germain, Jean le Rond d’Alembertin. Asemaansa Pariisissa Casanova kertoo päässeensä suojelijanaan toimineen markiisitar Jeanne d’Urfé ansiosta. Eipä aikaakaan, kun Casanova jo toimii neuvokkaana apurina Ranskan valtion taloudellisissa ongelmissa; hän esitti niihin ratkaisuksi Genovassa kehitettyä lottoa. Peli olikin menestys ja sen kerryttämät tulot helpottivat seitsenvuotisen sodan köyhdyttämää kuningaskuntaa. Eikä tässä vielä kaikki! Kiitollinen maa antoi Casanovalle uusia luottamustehtäviä. Hän selvitti Ranskan sotaministeriölle laivaston taistelukykyä ja myi valtion joukkovelkakirjoja Amsterdamissa.
Casanova vaihtaa usein tänä ajanjaksona maata ja isäntiään. Tehtäviä ja kunniaa tulee monelta suunnalta. Uraansa edistääkseen Casanova aateloi itsensä Jean-Jacques Chevalier de Seingaltiksi, jolla nimellä myöhemmät ajat ovat myös julkaisseet hänen elämänkertansa väärennöksiä. Tuo aatelointi lienee yksi vahvimpia todisteita Casanovan narsismista. Aikakausi oli voimakkaan luokkajaon läpitunkemaa, jossa synnyttiin, elettiin ja kuoltiin saman yhteiskuntaluokan piirissä. Temppu aateloida itsensä ja vieläpä esiintyä yhteiskunnan ylimmissä piireissä väärällä identiteetillä, tuskin olisi voinut onnistua muulta kuin täysin kylmähermoiselta ja tunteettomalta tyypiltä – siis psykopaatilta. Tempun onnistuminen pohjautui Casanovan aikaisempiin valheisiin ja tapojen oppimiseen, näyttelemiseen, joka myös on yksi narsistin perustoimintoja.
Aateluutensa ansiosta paavi Klemens XIII nimitti Casanovan Kultaisen kannuksen ritarikunnan jäseneksi vuonna 1761. Casanova kertoo edustaneensa Portugalia (Ranskan asiamiehenä) Augsburgin kongressissa, jossa pyrittiin löytämään sopu Euroopassa tuolloin käytyyn seitsenvuotiseen sotaan. Sittemmin Casanova kertoo ajautuneensa mm. Englantiin, Preussiin, Puolaan ja aina Venäjälle asti. Kertomus Venäjältä ja Pietarin oloista vaikutta kyllä hyvältä aikalaiskuvaukselta. Näinä maanpakolaisvuosille on tyypillistä se, että Casanova ilmestyy kunkin maan ja paikkakunnan korkeimman eliitin seurapiireihin, jopa hoveihin, ja käy kaikissa Euroopan tärkeimmissä kaupungeissa. Sama kaava toistuu hyvinkin uskollisesti. Aina löytyy asemaltaan tärkeä ja maineikas suojelija, joka nostaa miehen asemiin ja menestykseen. Ennen pitkää seuraa sitten romahdus, jossa Casanova karkotetaan jonkin skandaalien johdosta.
Vuonna 1774 Casanova sai luvan palata Venetsiaan. Hän vietti siellä yhdeksän vuotta ja joutui nyt 50-vuotiaana turvautumaan elatuksekseen monenlaiseen toimeen. Hän soitti mm. viulua ja ajautui inkvisition palvelukseen koodinimellä Antonio Pratolini. Tuona aikana Casanova solmi elämänsä ainoan kestävämmän suhteen 15-vuotiaan Francesca Buschiniin ja asui tämän kanssa useita vuosia. Lähtö Venetsiasta hänelle tuli kun, Casanova kirjoitti satiirisen romaanin Venetsian sisäpiireistä. Siinä hän nolasi taannoista mesenaattinaan toiminutta Grimanin sukua kertomalla suvun vesan Giancarlo Grimanin, jonka kanssa Casanova oli riitaantunut, olevan äpärälapsi. Samalla hän väitti Michele Grimanin olevan hänen isänsä. Muuta ei tarvittukaan siihen, että Casanova jälleen kerran joutui pakenemaan syntymäkaupungistaan. Tällä kertaa pako oli lopullinen.
Elämänsä loppuajan Casanova vietti Böömissä kreivi Joseph von Waldsteinin kirjastonhoitajana. Se oli myös Casanovan elämän viimeinen toimi vaikka ei taatusti mieluisin. Toimestaan Casanova sai kuitenkin hyvän palkan – tuhat guldenia vuodessa, jonka lisäksi tulivat vielä luontoisetuina vaunut, palvelija ja ilmainen ylöspito. Tämä varmaankin toi miehelle lohdutusta elämän muuhun ankeuteen. Pohjoisemman Euroopan talvet eivät aikaisemminkaan olleet Casanovalle mieluisia, mutta nyt kihdin ja kupan runtelemalle miehelle Böömin tarjoama ilmasto oli kidutusta. Hänen vanhuuttaan vaivasi yksinäisyys ja kaipaus entiseen elämään. Tätä tyhjyyttä täyttämään hän aloitti myös muistelmiensa kirjoittamisen vuonna 1788.
Casanovan maine viettelijänä perustuu paitsi hänen omaan aitoon elämänkertaan niin myös siitä tehtyyn liioiteltuun väärennökseen. Jotka muuten molemmat ovat vieläkin kaupan. Hän kertoo menettäneensä poikuutensa 16-vuotiaana kahdelle sisarukselle. Ensimmäisen seksuaalisen kokemuksensa Casanova kertoo kuitenkin saaneensa jo 11-vuotiaana, jolloin hänen opettajansa sisar oli tyydyttänyt hänet kädellään. Eräiden laskelmien mukaan Casanovalla olisi ollut jopa yli 200 rakastajatarta. Kuvaavaa on, että vasta 50-vuoden iässä hän kykeni pidempään vakiintuneeseen parisuhteeseen. Tämäkin piirre hänessä vahvistaa oletusta narsismista. Narsistisen käyttäytymisen piirteiden näet kerrotaan vähenevän 40:stä ikävuodesta lähtien.
Giacomo Girolamo Casanova kuoli 73-vuotiaana Duxin linnassa eturauhassyöpään neljäs kesäkuuta 1798. Elämäkertansa Casanova testamenttasi sisarentyttärensä miehelle Carlo Angiolinille. Tämän poika myi 23 vuotta myöhemmin elämäkerran vuonna 1821 saksalaiselle Brockhausin kustantamolle, joka ”paranteli” ja lyhensi niitä. Suurimman vahingon muistelmille teki professori Jean Laforguen. Käsikirjoitus oli myös vähällä tuhoutua Leipzigin suurpommituksissa toisen maailmansodan aikana.
Alkuperäisen käsikirjoituksen tultua julkaistuksi 1960-luvulla, alkoi myös Casanovan rehabilitointi. Se on jatkunut aina meidän päiviimme asti. Tässä ”arvonpalautuksessa” on korostettu kritiikittömästi Casanovan älyä, nokkelaa käytöstä, laajaa sivistyneisyyttä ja ”saavutuksia”, jotka useinkin perustuvat miehen omaan kertomaan. Casanovan älykkyyttä ei todellakaan voida kieltää, mutta hän oli persoonaltaan narsisti ja omanvoitonpyyteinen lurjus. Casanovan ansioksi tulee kuitenkin laskea naisen seksuaalisten oikeuksien puolustaminen.
Casanovan tarina on kiehtonut kirjallisena kertomuksena ihmisiä kohta kaksi sataa vuotta. Kantavin teema siinä on tietysti ollut naisen ja miehen välinen seksuaalinen jännite. Elämänkerran monet versiot on kuvitettu seksuaalisuutta kiihottavilla kuvilla, jotka on yleensä mielletty pornografiaksi ja siksi myös ajoittain julistettu kielletyiksi. Historiassa puritanismin ja seksuaalisen vapautumisen kaudet näyttävät vaihtelevan jonkinlaisina sykleinä. Kuitenkaan kiellot eivät ole kyenneet tukahduttamaan ihmisten pohjatonta kiinnostusta seksuaalisuutta uhkuviin tarinoihin ja kuviin. Niitä ovat salaa keräilleet ja lukeneet kieltoja esittäneet, kannattaneet ja valvoneet puritaanitkin. Se osoittanee parhaiten, että tällaisessa ”moraalin vaalimisessa” ei ole mitään asiallista mieltä.
Avoimen seksuaalisuuden kieltäminen kuvallisessa ja kirjallisessa ilmaisussa, olipa se taiteelliselta arvoiltaan ansioitunutta tai puhdasta himoja herättävää pornografiaa, liittyy ennen kaikkea vallanpitoon ja seksuaalisuuden sääntelyyn yhteiskunnassa. Useimmiten se näyttää ainakin kaikissa suurissa kulttuureissa liittyvän naisen seksuaalisuuden kontrollointiin ja alistamiseen. Viime kädessä nuo tukahduttamiseen tähtäävät hankkeet törmäävät siihen tosiasiaan, että kaiken elollisen, ihminen mukaan lukien, tarkoitus on uusintaa elämää ja säilyttää siten oma laji maailman kiertokulussa. Moraalikoodisto on paljon nuorempi järjestelmä, joka ei ole missään kulttuurissa eikä millään aikakaudella täydellisesti kyennyt alistamaan valtaansa ihmisen seksuaalisuutta. Onneksi ei! Seksuaalisuus on voimaannuttava ja elämään iloa sekä merkitystä tuova osa ihmisessä. Tässä mielessä Giacomo Casanovan kertomalla tarinalla on oma arvonsa, olipa se sitten totta tai valhetta missä määrin tahansa.