“Politiikan täydellinen erottaminen etiikasta on meidän aikamme suurin synti.”
Vladimir Solovjov 1883
Venäjää kuohutti vuosina 1908 – 1909 poliittinen skandaali, jonka synnytti tsaarin poliittisen poliisin, Ohranan, outo yhteistyö vallankumouksellisiin järjestöihin solutettujen provokaattoreiden kanssa. Kasvot tälle skandaalille antoi muuan juutalaissyntyinen sosiaalivallankumouksellinen, nimeltään Jevno Fišelevitš Azef. Samalla, kun Asef toimi sosiaalivallankumouksellisen puolueen taistelujärjetön yhtenä keskeisenä johtohenkilönä ja järjesteli näyttäviä attentaatteja, hän myös vakoili puoluettaan ja sen taistelujärjestöä sekä kavalsi tovereitaan. Hänellä oli myös yhteyksiä Suomeen ja mm. aktivisteihin. Azef vierailli useaan otteeseen maassamme. Kannustimena Azefilla petturina toimimiselleen oli Ohranalta saatu raha, mutta se tuskin yksin selittää hänen toimintaansa syvällisemmin. Jo ennen Azefin paljastumista, oli käynyt ilmi, kuinka Ohrana oli turvautunut killettyihin keinoihin vastustajiensa fyysisessä eliminoiminoinnissa. Osin tämä sivuaa myös Suomessa aikoinaan toteutettua erästä poliittista murhaa, jossa uhrina oli tuolloin Venäjän uuden kansanedustuslaitoksen, Duuman, suurimman puolueen kansanedustaja.
Mikä olikaan Ohrana?
Jokaisella maalla on valtiollinen poliisi, joka valvoo maan sisäistä turvallisuutta ja pyrkii estämään siihen kohdistuvat uhkat. Toiminta on luonteensa johdosta paljolti salaista ja siksi yksi synonyymi tälle kontrollikoneiston osalle on salainen poliisi. Tsaarin ohrana perustettiin aikoinaan tsaari Aleksanteri III aikana lukuisten keisarilliseen perheeseen ja korkeisiin virkamiehiin kohdistuneiden murhayritysten ja murhien jälkeen. Tosin poliittisen poliisin alkeita oli olemassa jo Pietari Suuren aikana, mutta vasta Ohrana kehitti tsaarinvallan loppuvuosikymmeninä poliittisen poliisin toiminnan eräänlaiseksi tieteenlajiksi ellei peräti taiteeksi. Ohranaa voidaan perustellusti pitää kaikkien myöhempien aikojen turvallisuuspalveluiden kantaäitinä. Kun ottaa huomioon tuon ajan teknisen kehityksen alkeellisuuden, jolloin poliisilta puuttuivat kaikki nykytekniikan suomat laitteet ja keinot kansalaisten kyttäämiseen, tsaarin Ohrana oli aivan omaa luokkaansa. Kaikki kuuluisat valtiollisen poliisin organisaatiot Gestaposta FBI:n asti ovat kiitollisuuden velassa sille. Eikä muuten vähiten meidän Supo, jonka ensimmäinen edeltäjä, Etsivä keskuspoliisi, sai alkunsa Ohranan kotimaisilta raunioilta samoin kuin know-hownsa.
Nimi Ohrana tulee venäjänkielisestä käsitteestä suojeluosasto (ohrannoje otdelenije). Kyseessä oli maan sisäasianministeriön poliisidepartementin haara. Kaikki rikosoikeudellisten ja poliittisluontoisten tutkimusten ylin johto oli tuon poliisidepartementin alaista. Se oli jakautunut lukuisiin osastoihin. Poliittinen poliisi jakautui kahteen haaraan; santarmilaitokseen ja varsinaiseen Ohranaan. Ne tekivät tiivistä yhteistyötä muutenkin kuin erilaisten operaatioiden ja aktioiden osalta. Ohranalla oli kanslioita suuremmissa asutuskeskuksissa ja näin oli asianlaita myös Suomen suuriruhtinaskunnassa aina vuoteen 1917 asti.
Poliisidepartementin päällikkö oli poliittinen virka. Viran täytti aina kulloinenkin sisäministeri ja päällikkö erosi sisäministerin erotessa. Se osoittaa, miten keskeinen asema tuolla koneistolla tsaarin aikaisessa pyramidiorganisaatiossa oli. Ohranan päällikön tuli nauttia esimiehensä, sisäministerin, luottamusta eikä niin kuin suomalaisessa järjestelmässä, jossa ministerien tulee nauttia kansliapäälliköiden ja muiden korkeimpien virkamiesten luottamusta.
Toimintansa alkuvaiheissa Ohranan poliittinen valvonta kohdistui vallankumoukselliseen pikkuporvaristoon ja muutamaan luokastaan harhautunseen aateliseen. Erityisen tarkkailun ja valvontatoimien alaisina olivat ylioppilaat, joille lisääntyvä sivistys oli tarjonnut mahdollisuuden ymmärtää tsaarin Venäjän syvä taantumuksellisuus ja takapajuisuus. Myöhemmin työn kohteiksi tarkentuivat erilaiset poliittiset vallankumoukselliset liikkeet aina demokraattisesta porvaristosta erityyppisiin sosialisteihin ja anarkisteihin. Tsaristisen yhteiskunta- ja ulkopolitiikan typeryys johti syviin ristiriitoihin ja hävityn Japanin sodan jälkeen myös ensimmäiseen vallankumousyritykseen vuonna 1905. Sen rauhoittamisen hintana oli särö venäläisen itsevaltiuden panssariin demokraattisten kansanedustuslaitosten muodossa, joita edustivat Venäjän duuma ja Suomen suuriruhtinaskunnan eduskunta. Ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä tsarismin vakavimmaksi uhkaksi Ohrana ei suinkaan kokenut sosialistista liikettä, jonka se arveli kykenevänsä pitämään kurissa väkivaltakoneistonsa avulla, vaan demokraattisen porvariston ja sen muodostaman vaaran talonpoikaiston saamisesta puolelleen. Saman johtopääöksen teki myös, politiikan marginaaliin tuolloin sijoittuneen puolueensa näkökulmasta, muuan Vladimir Iljits Uljanov, joka otti itselleen salanimen Lenin.
Oranan tehtäväkenttään kuului paljon muutakin kuin vallankumouksellisten liikkeitten valvonta ja terrorististen attentaattien ehkäisy. Se tarkkaili muun muassa ortodoksisen kirkon oikeaoppisuutta ja seurasi tiiviisti erilaisten lahkolaisten toimintaa. Erittäin synkän luvun niin Ohranan kuin koko tsaristisen järjestelmän historiassa muodostaa Venäjän juutalaisten äärettömän julma ja epäoikeudenmukainen kohtelu. Juutalaisvainojen eli pogromien järjestäminen kuului osaltaan Ohranan, santarmilaitoksen ja paikallisen virkamieskunnan velvollisuuksiin. Venäjän tsaarit pyrittiin kasvattamaan juutalaisvastaisuuden ja -vihan merkeissä. Seuraajia löytyi myös joka yhteiskuntaluokasta – pahuus kun tarttuu ja leviää virusten lailla.
Ohrana lakkautettiin vuonna 1917 Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Sen viimeinen päällikkö Aleksei T. Vasiljev kertoo kuinka hän käski puhelimitse sihteeriään kiireesti tuhoamaan kirjat, jotka sisälsivät departementin virkailijain ja salaisten avustajien osoitteet henkilotietoineen. Määräys ehdittiin laittaa toimeen ennen väkijoukkojen tunkeutumista Fontanka 16:ssa sijainneeseen rakennukseen. Riehujat ehtivät polttaa osan materiaalista ennen kuin hätiin komennetut sotilaat saivat tihutyöt estettyä. Kyse oli kuitenkin vain Pietarin Ohranan arkistosta. Muualla arkistot jäivät jopa täysin koskemattomina väliaikaiselle hallitukselle. Myöhemmin Lenin ja bolsevikit hyrisivät tyytyväisyyttää saatuaan materiaalin käyttöönsä.
Ohranan viimeinen päällikkö oli Aleksei T. Vasiliev, jonka ura päättyi Venäjän maaliskuun vallankumoukseen 1917. Hänellä oli otsaa tarjota palveluksiaan myös väliaikaiselle hallitukselle. Se kuitenkin passitti Vasiljevin Pietari-Paavalin linnoitukseen. Oheinen kuva oli ainoa, joka löytyi netistä eräästä ryhmäkuvasta. Ohranan päällikkö noudatti siis konspiratiivisuuden sääntöjä itse tarkasti. Vasiljev kirjoitti maanpaossa ollessaan muistelmansa, jossa pesi puhtaaksi Ohranan ja muisti paljon väärin sekä oli tarvitaessa ”huonomuistinen”. Kirjan suomenkielinen versio on julkaistu 1934
Suomessa Ohranan ja santamiston materiaali säilyi paljolti koskemattomana. Väliaikainen hallitus salli suomalaiselle ”ylioppilasdelegaatiolle” oikeuden perehtyä mm. asiamiesten ja provokaattorien kortistoon ja muuhun suomalaistahoa kompremettoivaan aineistoon lukuunottamatta vastavakoilua. Porvarilliselta puolelta aineiston merkittävin hyödyntäjä oli Elmo Kaila. Työväenjärjestöjen valtuuttamana siihen pääsi tutustumaan myös sosialidmokraattinen ylioppilas Toivo Rantanen. Yltiöisänmaallisuuden hurmassa elänyt 29-vuotias Elmo Kaila järkyttyi lukemastaan. Tuhannet suomalaiset olivat etupäässä rahasta antautuneet tsaristisen Venäjän palvelukseen. Kailan vajavaisten muistiinpanojen pohjalta selvisi noin 600 kavaltajan oikeita nimiä ja konspiratiivisia nimiä. Urkkijoiden ja provokaattorien palkkioiden summat olivat Suomessa olleet 50 – 100 ruplaa kuukaudessa. Venäjällä skaala oli laajempi eli 50 – 500 ruplaan. Suomen Ohranan arkistot siirtyivät lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjälle, jossa ne tietojen mukaan ”katosivat”. Uskokoon siihen selitykseen ken tahtoo…
On hämmästyttävää miten vähän tsaarin Ohranan roolia on tutkittu aktiivisena sisä- ja ulkopolitiikkaan vaikuttavana toimijana länsimaissa. Meillä Suomessakin Ohrana on nähty sortovuosien muovaamassa roolissa, jota näkemystä tukee erilaisten vallankumousliikkeiden kokemukset. Kumpikin lähtokohta on kuitenkin asenteellinen ja rajoittaa objektiivista arviota Ohranasta etenkin 1900-luvun alkuvuosien osalta, jolloin organisaatio oli voimissaan ja taloudellisesti erittäin hyvin resurssoitu. Erityisesti jää kaipaamaan Ohranan ja sen kovan ytimen roolia hovipolitiikan ja Venäjän valtakunnan johdossa käydyissä pienten piirien taisteluissa. Jo epäonnistuneessa pääministeri Witten murhayrityksessä oli selvä henkilökytkös Ohranaan. Sama kuvio on havaittavissa sisäministeri von Plehwen murhassa. Pääministeri Stolypinin murha Kijevin oopperassa suorastaan huutaa selvitystään, vaikka itse murhaaja saatiinkin kiinni ja tuomittua.
Sosiaalivallankumouksellinen puolue
Tsaarinaikaisen Venäjän viimeisten kolmen vuosikymmenen merkittävin vasemmistopuolue oli Sosiaalivallankumouksellinen puolue. Itseasiassa pitäisi oikeasti puhua ”sosialistivallankumouksellisista”, sillä puolueen venäjänkielinen nimi, Partija sotsialistov-revoljutsionerov viittaa sosialismi sanaan. Suomenkielessä on perinteisesti ja yleisemmin käytetty sanaa sosiaalivallankumouksellinen. Venäjällä puolueen nimeksi ylestyi venäjäkielisten sanojen sosialismin ja vallankumouksen alkukirjaime SR (es er), josta tuli yleisnimitys eserrät.
Eserrät oli puhtaasti venäläisestä vallankumousperinteestä nouseva puolue. Sosialisminsa se oli lainannut paljoltikin ranskalaisesta aateperinteestä, mutta perin venäläisesti tulkiten. Puolue syntyi vuonna 1901 vuosisadan vaihteen levottomuuksien synnyttämänä. Sen takana oli erilaisia poliittisia voimia, jotka näkivät tuolloin vallankumouksellisen nousun mahdollisuuden. Merkittävin osa oli vuosien 1860 – 870 välillä taantumuksen kukistamat narodnikki-liikkeen hajanaiset ryhmät. Narodnikit oliva vallankumouksellisia, yleensä sivistyneistöä, jotka pyrkivät hakemaan tukea poliittisille pyrkimyksilleen vetoamalla Venäjän talonpoikaistoon ja tavoittelemalla heidän vapauttamistaan. Heidän mielestään talonpojat olivat jo luonnostaan sosialisteja, koska näkivät, ettei maata voinut kukaan omistaa, vaan sen oli oltava viljelijänsä hallussa. Kovinkaan suurta ymmärrystä liike ei kuitenkaan saanut itse talonpoikien keskuudessa ennen duumalaitoksen syntyä. Läpimurtonsa liike teki vasta ensimmäisen maailmansodan aikana.
Puolueen johdossa yksi osa oli Venäjän ei-marxilaisia sosialisteja mm. Grigori Geršunin ja Jekaterina Breškovskin perustamasta ”Venäjän työläisten vapautuksen rintamasta”. Sosiaalivallankumouksellisten johtaja oli Viktor Mihailovits Tšernov, joka laati puolueen ohjelman. Sosiaalivallankumoukselliset olivat merkittävä voima vuoden 1905 vallankumouksessa, mutta eivät osallistuneet ensimmäisen duuman vaaleihin. Vuoden 1917 maaliskuun vallankumoukseen mennessä sosiallivallankumoukselliset olivat jo merkittävin poliittinen voima Venäjällä.
Sosiaalivallankumouksellisten myöhempi merkittävä johtaja oli Boris Savinkov. Hän oli kirjailija ja aktiivinen poliittinen toimija. Savinkov kuului nuorena opiskelijana aluksi sosialidemokraattisiin ryhmiin. Hänet erotettiin Pietarin yliopistossa poliittisen aktiivisuutensa vuoksi. Savinkov siirtyi opiskelemaan Saksaan, mutta radikalisoitui siellä ja etääntyi sosialidemokraateista. Hän tuli Venäjälle ”Venäjän työläisten vapautuksen rintaman” propagandistina. Ohrana pidätti hänet ja oikeus karkoitti Savinkovin Vologdaan. Sieltä hän pakeni ja päätyi Sveitsiin, missä liittyi hiljattain perustettuun eserrien taistelujärjestöön. Muutaman kiihkeän vuoden jälkeen seurasi suvantokausi, jolloin Savinkov keskittyi kirjoittamiseen. Maailmansodan sytyttyä hän vaati eserriä keskeyttämään vallankumouksellisen toimintansa. Tätä seurasi kausi, jolloin Savinkovin näkemykset ilmeisen isänmaallisuuden kannustamana valuivat yhä syvemmälle oikeiston suuntaan. Venäjälle hän palasi maaliskuun vallankumouksen jälkeen ja palveli väliaikaista hallitusta armeijan komissaarina ja sotaministeriön johtajana. Ryhdyttyään kannattamaan kenraali Lavr Kornilovin kapinaa, hänet erotettiin eserristä. Bolshevikkien noustua valtaan, Savinkov ryhtyi toimimaan heitä vastaan. Neuvostoliiton salainen poliisi OGPU viritti hänelle ansan. Savinkov houkuteltiin vuonna 1924 siirtymään ”konspiratiiviseen toimintaan” Neuvosto-Venäjälle, missä hänet vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Savinkov teloitettiin vuonna 1925.
Sosiaalivallankumoukselliset rakensivat toimintansa poliittisen terrorin varaan, terrorin joka kohdistettiin säälimättömästi tsaristista taantumusta ja sen myötäjuoksijoita vastaan. Tätä toimintaa varten perustettiin taistelujärjestö, jota johti Gregori Geršuni. Hänen varamiehekseen tuli Jevno Asef, joka tuli aiheuttamaan suurta hämminkiä paitsi Ohranassa ja sosiaalivallankumouksellisten keskuudessa niin myös koko Venäjän maalla.
Esserrien taitelujärjestön toiminta käynnistyi lähes välittömästi puolueen perustamisen jälkeen. Taistelujärjestö oli se osa eserriä, joka huolehti terroriteoista. Niinpä huhtikuun 15. päivä 1902 ampui taisteluliiton jäsen Stepan Valerianovitš Balmašov Marian palatsissa Pietarissa Venäjän sisäministeri Dmitri Sergejevitš Sipjaginin. Balmašov tuomittiin kuolemaan ja hänet hirtettiin vielä samana vuonna Pähkinälinnassa. Teko oli Gregori Geršunin suunnittelema ja alku esserrien terroristikampanjalle. Kampanjan seuraava uhri oli Ufan kuvernööri Nikolai Bogdanovitš. Hänet murhattiin 1903 ja teko oli myös Geršunin suunnittelema. Geršuni pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi pakkotyörangaistukseksi. Geršunin onnistui paeta Baikalin alueella sijainneesta Nertšinskin pakkotyövankilasta. Geršunin tilalle taistelujärjestön johtoon valittiin Jevno Azef.
Arvoitus nimeltä Jevno Azef
Jevno Azevilla, kuten niin monella muulla tsaarinaikaisen Venäjän vallankumouksellisella oli juutalainen tausta. Hän oli venäläiseksi heittäytyneen juutalaisten räätälin vanhin poika. Jevno syntyi Lyskovossa Brestin alueella nykyisellä Valko-Venäjällä vuonna 1869. Perhe muutti Donin Rostoviin- vuonna 1874. Hän suoritti lukion Rostovissa vuonna 1890 matkusti pari vuotta myöhemmin Saksan missä opiskeli sähköinsinööriksi. Azefin vaiheita tuona ajanjaksona ei tunneta aivan tarkkaan, mutta ennen Saksaan lähtöään hänen sanotaan joutuneen pidätetyksi vallankumouksellisen toimintansa vuoksi. Aikamäärä viittaa siihen, että Azev olisi liittynyt jo hyvin varhaisessa vaiheessa kumoukselliseen liikkeeseen. Tapahtuiko liittyminen aatteellisesta innoituksesta vai Ohranan palvelukseen hakeutumisesta, on jo arvoitus, mutta tuskin ylivoimainen ratkaistavaksi.
Ennen Saksaan lähtöään hänen kerrotaan varastaneen 800 ruplaa, joka olisi ollut varsinainen syy hänen lähtöönsä. Toisaalta Ohrana tiesi Saksassa toimivan vallankumouksellisten ryhmiä, joiden soluttaminen kuului suojelusosaston tavoitteisiin. Azevin tiedetään saapuneen Saksaan ensin Karlsruheen ja muuttaneen sieltä Darmstadtiin opisklemaan. Saksassa olonsa aikana hän liittyi maanpaossa olevien sosialidemokraattien ryhmään, josta raportoi säännöllisesti Ohranalle.
Azev oli ahkera kiertäessään Saksaa ja luodessaan kontakteja maanpaossa oleviin erilaisiin vallankumouksellisiin ryhmiin. Hänen peitteensä oli hyvinkin uskottava. Olihan Azev juutalainen, jotka harvemmin, niin uskottiin, antautuivat Ohranan kätyreiksi. Hänellä oli takanaan osallistuminen Venäjällä maanalaiseen toimintaan ja siitä johtuva pidätys sekä vielä etsintäkuulutus rikoksesta. Azev oli kuitenkin jo tässä vaiheessa Ohranan ilmiantaja. Todennäköistä on, Azevin myöhemmät vaiheet huomioon ottaen, että hänelle luotiin jo ennen Saksaan lähtöään uskottava peite vallankumouksellisten piirien ytimeen pääsemiselle.
Vuonna 1899 Azeville maksettiin 100 ruplaa kuukaudessa. Hänen toimintansa oli ilmeisesti ollut tyydyttävää, koska Ohrana esitti Azeville siirtymistä työskentelemään Venäjälle. Palattuaan takaisin Venäjälle Azev liittyi sosiaalivallankumoukselliseen puolueeseen. Koska hänet tunnettiin Saksan ajoilta aktiivisena ja vakaumuksellisena vallankumouksellisena, valittiin Azev puolueen keskuskomiteaan ja puolueen taistelujärjestön johtajistoon.
Vuonna 1901 Azev paljasti Tomskissa salaisen kirjapainon ja esti siten siellä painettavan ”Vallankumouksellinen Venäjä” -lehden levityksen. Jo vuoden 1901 lopulla Azev ilmiantoi kaksi toveriaan, Geršunin ja Gatzin, Ohranalle ja sai sen seuraamaan näitä. Hänen tarkoituksenaan lienee ollut nousta Geršunin tilalle taistelujärjestön johtoon, mikä sittemmin onnistuikin. Epäselvää on oliko ajatus hänen omansa vai lähtöisin suojeluosastosta.
Venäjän sisäministeri Dmitri Sergejevitš Sipjaginin murhan jälkeen Azev selvitti niiden tekijät ja paljasti Mikael Meljnikovin ja Pawel Kraftin. Näistä Meljnikov vanngittiin heti Asefin ilmiannosta. Samalla Azev paljasti Geršunin osuuden murhan suunnitteluun sekä tämän ja hänen apulaisensa naisvälskäri Ronijannikovan aikeet murhata uuden, Pietariin perustetun, taistelujärjestön toimesta useita hallituksen edustajia. Ensimäiseksi piti kuitenkin murhata ääritaantumuksellinen, tsaarien kasvattaja ja juutalaisvihaaja, Pyhän synodin prokuraattori K. Pobedonostsev. Tämän johdosta vangittiin Mikaelin tykkiakatemian upseerit Mihailoski ja Nadarow. Näistä Mihailovski kertoi kuulusteluissa kuinka Pobedonostsevin murhan piti tapahtua Sipjaginin hautajaisissa.
Kun vuonna 1903 Geršuni sitten pidätettiin ja estyi sen vuoksi johtamasta taistelujärjestöä, nousi Azev hänen tilalleen. Pöytä oli siten valmiiksi katettu Ohranan suurimmille operaatioille organisaation historiassa. Azefin ensimmäinen näyttö kyvyistään eserrien johdolle oli sisäministeri Vjatšeslav Konstantinovitš von Plehwen ja suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsin murhat.
Azev hankkii kannuksensa
Eserrien poliittisten tavoitteiden ja toimintatapojen näkökulmasta von Plehwe oli otollinen kohde. Olihan hän Venäjän sisäministeri, kuuluisa juutalaisvihaaja ja pogromien suosija. Hän edusti maan politiikassa ääritaantumusta ja suhtautui äärimmäisen vihamielisesti vallankumouksellisiin. Eikä von Plehwekään erityisesti ollut kiinnostunut minkäänlaisesta edistyksestä. Meillä Suomessa hänen murhaansa tervehdittiin ilolla etenkin aktivistipiireissä mutta laajemminkin myöntyväisyyssuuntaan kuuluvat pois lukien. Tämä ei ole kovinkaan ihmeteltävä asia, toimihan mies Suomen ministerivaltiosihteerinä vuosina 1899–1904 eli pahimpaan sortoaikaan. Helmikuun manifesti, joka oli lähtölaukaus Suomen venäläistämiselle eli sortovuosille, oli von Plehwen laatima.
Venäjän terroristeille von Plehwe oli ollut ”kova luu”, jonka saaminen hengiltä ei ollutkaan mikään helppo juttu. Hän näet selvisi vuonna 1903 yhdestä attentaatista ja vuonna 1904 peräti kahdesta. Viimein murhayritys kuitenkin onnistui heinäkuussa 1904, kun sosiaalivallankumouksellisten taistelujärjestön jäsen Jegor Sergejevitš Sozonov heitti suuritehoisen pommin von Plehwen vaunuihin. Pommi runteli vaunut ja hajoitti von Plehwen useiksi kappaleiksi. Sozonov tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön, mutta hän teki vuonna 1910 itsemurhan myrkyllä Zerentuin vankilassa vastalauseeksi poliittisten vankien ruumiillisille rangaistuksille.
Saksalaista sukujuurta oleva Vjatšeslav von Plehwe ei ollut mikään mukava mies, vaikka hänen ulkomuotonsa saattoikin viitata siihen suuntaan. Tämän kertoo jo se, että häntä tuki Sipjaginilta vapautuneeseen sisäministerin virkaan yksi camarillan, hovipuolueen, keskeisimmistä vaikuttajista, ääritaantumuksellinen Pobedonostsev. Tämän mielestä tilanne maassa oli kriittinen ja uhkasi hallitsijaa ja hänen yksinvaltaansa. Tien Pietarin eliittiin von Plehwe oli kattanut iljettävillä teoilla ja aivan konkreettisilla ruumiilla. Tiettävästi ensimmäisen vainajansa hän sai aikaan, paljastettuaan vuonna 1863 erään von Plehwen mesenaattinakin toimineen puolalaisen kreivin vastavallankumoukselliseksi. Länsialueiden käskynhaltijana toiminut Murajev, joka tunnettiin myös ”Vilnan pyövelinä” hirtätti kreivin ja palkkasi ilmiantajana toimineen von Plehwen töihin kansliaansa. Kuinka paljon von Plehwen jäljiltä olikaan murhattuja, pahoinpideltyjä, raiskattuja ja ryövättyjä juutalaisia on epäselvää ja myös sellaiseksi jää. Perusteettomasti häntä ei vihattu erityisesti juutalaiskansan keskuudessa ja perusteettomasti tämä ei myöskään noussut juutalaisvihaaja Pobedonostsevin suosikiksi valittaessa seuraaja murhatulle sisäministeri Sipjaginille.
Ei kestänyt kauaakaan, kun Azov ja esserrien taistelujärjestö sai vieläkin merkittävämmän ”voiton”, jos niin voidaan sanoa. Helmikuussa 1905 taistelujärjestön jäsen Ivan Kaljajev heitti Moskovan kenraalikuvernöörin, suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsin vaunuihin pommin, joka silpoi uhrinsa lukemattomiksi kappaleiksi. Tuo ”voitto” olisi tuskin ollut mahdollista ilman Ohranan apua. Apua annettiin siitä tietämättömälle Kaljajeville Ohranan asepajassa valmistetun pommin ja sen palkollisen Azevin muodossa.
Nytkään pommi ei kohdannut syytöntä miestä, vaan ihmispedon, joka omilla teoillaan oli kohtalonsa valmistanut. Voidaan sanoa, että liki koko Moskova vihasi suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsia, joka viidentoistavauoden aikana oli omavaltaisesti ”varakuninkaana” hallinnut kaupunkia. Erityisesti häntä vihasivat kaikki juutalaiset, joiden kaupugissa oleilua tämä kiihkeä antisemiitti ei sallinut. Näyttää siltä, että camarilla Ohranan avustuksella pyrki lyömään kaksi kärpästä näillä merkittävillä murhatöillä. Siten ne liittyisivät hyvinkin johdonmukaisesti samaan tapahtumaketjuun, jonka alkupäänä oli Pietarin verisunnuntai eli Talvipalatsin edustalla tehdyt teurastukset. Tuolloin sotaväki ampui varoittamatta tsaaria tapaamaan tullutta valtavaa aseetonta kirkkolippuja, ikoneja ja tsaarinkuvia kantavaa väkijoukoa. Sitä seurasi vielä silmitön ampuminen ja sotaväen riehunta Pietarin kaduilla. Mielekkyys tälle tapahtumasarjalle nousee vain silloin, kun ne yhdistetään salaliittolaisten pyrkimykseen saada ”heikko tsaari”, Nikolai II toimimaan ”jämäkämmin” tai jopa luopumaan vallasta. Toinen tavoite oli syyllistää juutalaiset ”nuo Kristuksen murhaajat” ja ”iljettävyydet”, kuten keisarillinen hovi ja kaikki Venäjän antisemiitit heitä nimittelivät.
Azevin osuutta ”ei osattu epäillä” von Plehwen ja suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsin murhiin. Niin sanottiin puolustukseksi myöhemmin. Ja mitäpä sitä epäilemään, mutta ainakin Ohranan korkeimmalla johdolla siitä oli ollut varma tieto. Muilta suojeluosaston työntekijöiltä taas Azevin tulolsekas työ haihdutti epäilyt, mikäli niitä oli päässyt edes syntymään. Azevin ilmiantojen perusteellahan pystyttiin estetämään von Plehwen kolme aikaisempaa murhayritystä, mikä sen parempi todiste! Vuonna 1903 Asef ilmoitti, että ulkomailta oli Venäjälle saapunut tunnettu vallankumouksellinen H. Lowit perustamaan esserrien taistelujärjestölle ns. ”lentäviä ryhmiä” ja räjähteitä valmistavia pajoja. Viime kädessä oli pyrkimyksenä valmistella tsaarin murhaa. Lowit wangittiin Orjolin kaupungissa tuon Azefin ilmiannon perusteella.
Provokaattori ahkeroi
Vuonna 1904 Azef antoi seikkaperäisenselostuksen vallankumouksellisten kokouksesta, jossa oli päätetty jatkaa terroritoimintaa ja siinä tärkeimmäksi tehtäväksi asetettiin Nikolai II murha. Samana vuonna Azefin ilmiannosta vangittiin merkittävät sosiaalivallankumoukselliset Stefan Sletow ja Maria Seljuk. Näistä Seljuk oli saapunut Venäjälle valmistelemaan terroriekoja. Azef hankki Ohranalle samoihin aikoihin yhteyksiensä kautta seikkaperäiset kertomukset kahdesta kansainväliestä sosialistien kokouksesta. Niistä toinen oli pidetty Amerikassa ja toinen koski Parisin konferenssia, johon olivat ottaneet osaa Venäjän kaikki vallankumoukselliset ja oppositsioniryhmät.
Vuonna 1905 Asef paljasti Kaukasian vallankumouksellisten toiminnan ja ehkäisi murhyrityksen Bakun kuvernööriä ruhtinas Nakashidsea vastaan. Attentaatin oli organisoinut eserrien terroristi Vladimir Woljskoi. Samana vuonna hän myös ilmiantoi hankkeen, jossa ryhmän eserrän jäseninä olevia teknikkoja, joiden oli tarkoitus matkustaa Bulgariaan koulutukseen oppimaan uusien räjähdysaineitten valmistustapoja ja perehtymään ns. ”makedonialaisten” pommien tekoon. Ilmiantoon kuului myös tiedot siitä keiden henkilöiden oli tarkoitus kuljettaa räjähdysaineet Bulgariasta Samaraan ja Saratoviin. Azefin ilmoituksen perusteella saatiin kiinni myös eräs maahanpyrkivä aatelinen vallankumouksellinen, jonka tehtävänä oli organisoida uudelleen esserrien taistelujärjestö ja järjestää agraarimellakoita talonpoikain keskuudessa.
Azef oli erittäin ahkera vuoden 1905 aikana. Kyseisen vuoden heinäkuussa hän paljasti Ohranalle, kuinka muuan eserrän jäsen, Zinaida Konopljannikova valmisti Moskovassa pommeja kenraalikuvennööri Durnovon ja kaupunginpäällikkö Mebevian murhia varten. Tämän ilmiannon perusteella Konopljannikova pidätettiin Smolenskissa. Zinaida Konoplyannikova saavutti hieman myöhemmin, vuoden 1906 alussa, kuuluisuutta ampumalla kenraalimajuri Gregori Aleksandrovits Minin Pietarhovin asemalla tämän vaimon ja lasten silmien edessä. Konopljannikova teloitettiin attentaatista saaman kuolemantuomion perusteella 29. elokuuta 1906, Shlisselburgin linnoituksessa. Kenraalimajuri Min sai sosiaalivallankumouksellisten ”oikeudelta” kuolemantuomion Moskovan kansannousun raa`asta kukistamisesta vuonna 1905. Arvoisan kenraalimajurin omallatunnolla oli paljon muitakin pahoja tekoja, mutta eserrät kuittasivat ne kaikki tuolla tuomiollaan.
Sosiaalivallankumouksellisilla oli jo vahva näkemys siitä, että heidän johdossaan oli kavaltaja. Epäilyksiä kohdistui myös Azefiin, mutta kukaan ei pystynyy näyttämään niitä vielä toteen. Azefista oli tullut syksyllä 1905 sosiaalivallankumouksellisen puolueen keskuskomitean jäsen. Tämä asema mahdollisti hänelle tiedonsaannin kaikista järjestön salahankkeista. Niinpä Azev jatkoi toimintaansa täydellä höyryllä. Häneltä lähti ilmoitus Ohranaan naisterroristi Vreshko-Vreshkovskojan saapumisesta Saratoviin ja Ivan Kasantsevin saapumisesta Pietariin. Azef ei tosin tiennyt, että Kasantsev itsekin oli Ohranan ansioitunut provokaattori ja murhien organisoija. Kumpikin henkilö liittyi Azevin mukaan terroristien suunnittelemaan Pietarin kenraalikuvernöörinä vuoden 1905 aikana toimineen kenraali Dmitri Trepovin suunniteltuun murhayritykseen. Tosin Trepov ei kuollut terroristin käden kautta, vaan hyvin proosallisesti sydänkohtaukseen omassa vuoteessaan. Azefin ”ansioluettelossa” oli vielä koko joukko muitakin sosiaalivallankumouksellisten toimintaan liittyviä ilmiantoja, mutta ehkä merkittävin Azevin saavutus ajoittui vuodelle 1907. Tuolloin hän ilmiannollaan ehkäisi itse tsaaria vastaan suunnitellun murhayrityksen toteuttamisen. Taistelujärjestö oli antanut tehtävän laivastosta eronneelle luutnantti Boris Nikitenkolle ja ylioppilas Sinjawskille. Ohrana esti terroriteon Azevin paljastuksen avulla.
Azefin aika niin terroristisen taistelujärjestön johtajana kuin Ohranan provokaattorina oli kulumassa loppuun, vaikka sitä eivät vielä tiennyt sen paremmin itse Azef kuin hänen isäntänsä. Ohranalla näytti olevan suunnitelmissa antaa viimeiset murskaavat iskut koko eserrälle, niin puolueelle kuin sen taistelujärjestölle. Vuoden 1908 helmikuussa näet Ohrana Azefin antamien tietojen perusteella ”veti nuotan”, jossa jäi kiinni koko sosiaalivallankumouksellisen puolueen taisteluosaston pohjoinen ryhmä. Se vangitsi samalla Pietarin kaduilta eräitä tämän osaston jäseniä, jotka olivat jo matkalla murhaamnan suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin ja oikeusministeri Ivan Grigorievich Shcsheglovitovin.
Pää tuli vetävän käteen
Epäilyt Azefin petturuudesta lisääntyivä vuosi vuodelta. Näyttö syyllisyydestä alkoi vahvistua, kun venäläinen, maanpaossa asuva lehtimies Vladimir Burtsev kiinnostui Azevfista ja hänen toiminnastaan. Burtsev vakuuttui Azefin petturuudesta, kun poliisiloikkari Zinaida Jutshenko paljasti hänelle asian. Tämä oli vanhaa aatelissukua, mutta liittynyt vallankumouksellisiin nuoriin. Sittemmin hän oli katkeroitunut niissä piireissä ja tutustuttuaan ”sattumalta” Ohranan päällikköön Semjakiniin, hän liittyi suojelusosaston palvelukseen tämän värväämänä.
Jutshenkon kertomiset Burtseville ja muille lehtimiehille ovat epäilyttäviä, koska hän sanoo tunteneensa monta Ohranan ilmiantajaa ja keskustelleensa näiden kanssa. Miten tämä olisi muka ollut mahdollista? Sellainen olisi ollut vastoin kaikkia konspiratiivisuuden sääntöjä ja käytäntöjä. Niiden noudattamisessa Ohrana taas oli hyvin tarkka. Urkkijoitaankin se tapasi pääasiassa turvataloissaan.
Jutshenko vaikuttaa myös epävakaalta henkilöltä, jonka värväys ja käyttö näyttää sopineen kuitenkin Ohranan tiettyihin tarpeisiin. Tuo tarve oli herättää eserrien kiinnostus Azefin touhuihin. Jutshenkolla oli toki todellisia näyttöjäkin provokaattorina. Ryhdyttyään kätyriksi hän ilmiantoi Ohranalle yhden tsaariin kohdistuvan murhahankkeen. Se johti Venäjällä pidätyksiin mutta Jutshenko itsekin tuomittiin viideksi vuodeksi maanpakoon Kaukaasiaan. Nainen meni siellä naimisiin, mutta karkasi Saksaan, kun hänen miehensä alkoi epäillä puolisoaan Ohranan kätyriksi. Jutshenkon saama tuomio lienee ollut vain varokeino sulkea hänet tovereidensa epäilyjen ulkopuolelle. Karkoituspaikkana Kaukaasia voitti monet muut tsaarin hallinnon käyttämät alueet, etenkin Siperian. Pako Saksaankin näyttää tapahtuneen helponlaisesti, mikä sekin viittaa Ohranalta saatuun apuun. Saksassa Jutshenko liittyi tietenkin venäläisiin vallankumouksellisiin ja jatkoi urkintaansa.
Vahvimman näyttönsä toimittaja Burtsev sai kuitenkin parhaimmalta mahdolliselta taholta, joka mielenkiintoisesti raottaa Venäjän ylimmällä valtiollisella tasolla käytyä valtapeliä. Useissa eri yhteyksissä toimittajantyötä tehdessään Venäjälle palannut, Burtsev tutustui Ohranan entiseen johtajaan Aleksei Aleksandrovits Lopuhiniin. Tämän rooli Azefin tapauksessa on hämmästyttävä eikä hänen itsensä selitykset sovi mitenkään tapahtumakehikkoon. Lopuhin näet paljasti Azefin Ohranan ilmiantajaksi kahdessakin eri keskustelussa Burtsevin kanssa. Toinen näistä käytiin Saksassa, Burtsevin ollessa matkalla junalla Berlinistä Kölniin. Tätä ennen Lopuhin oli jo paljastanut Azefin roolin kirjeessään pääministeri Stolypinille, sisäministerin apulaiselle Makaroville ja kolmannen poliisidepartementin päällikölle Trusevitshille, minkä seikan hän myös kertoi sittemmin kohun alettua julkisuudessa. Lopuhinin menettely synnytti kansainvälisen skandaalin, johon tämä laajoilla paljastuksillaan oli ilmeisesti osin tähdännytkin. Hän ymmärsi henkensä olevan vaarassa näiden salaisuuksien paljastamisen vuoksi. Venäläisen taantumuksen ääriainekset, camarilla, Ohrana ja mustasotnialaiset uhkasivat kostolla. Paljastusten saama laaja huomio todennäköisesti esti väkivallan.
Miksi Lopuhin, joka entisenä Ohranan johtajana tunsi hyvin Azefin ja muiden provokaattorien toiminnan, paljasti virkasalaisuuksiaan? Kysymykseen on mahdoton enää vastata muuten kuin tarkastelemalla asetelmaa senaikaisessa poliittisessa kehyksessään. Selitys löytynee hovin sisäisistä kähminnöistä, camarillan juonitteluista ja maan johdossa, tsaarin seläntakana, käydystä jatkuvasta valtataistelusta. Venläinen historioitsija Edvard Radzinski, erinomainen lähteiden hankkija, mutta tapauskuvauksessaan toivottoman puolueellinen (ehkä maan tapa?) on selittänyt tätä valtataistelua ja kähmintää hyvinkin uskottavasti. Valitettavasti hän jättää kuvaamatta itse Azefin tapauksen ja muutkin tsaarinvaltaa ja sen uskottavuutta syvästi vahingoittaneet skandaalit. Hänellä entisenä arkistonhoitajana olisi taatusti ollut mahdollisuus dokumentoida asiaan liittyvät tapahtumat vakuuttavalla lähdemateriaalilla. Radzinski oli kuitenkin ottanut pyhäksi tehtäväkseen kiillottaa tsarismin kilpeä tavalla, jota meidän suomalaisten on vaikea hyväksyä.
Tapauksen käänteet olivat rajuja. Ne johtivat Lopuhinin vangitsemiseen, oikeudenkäyntiin ja tuomitsemiseen viideksi vuodeksi Siperiaan. Lopuhinin paljastukset kiihottivat mieliä Venäjällä ja asiaa riepoteltiin myös duumassa. Venäjän ja ulkomaiden lehdistö kaivoi esiin lisää tietoa ja keskustelua käytiin niin lehdissä kuin ihmisten välisissä tapaamisissa. Lopuhinin paljastukset ärsyttivät taantumuksellisia Venäjällä. He eivät voineet hyväksyä entiseltä virkamieheltä moistä käytöstä. Ääritaantumuksen äänenkannattaja Novoje Vremja kirjoittikin happamasti: ”Kun entinen poliisipäällikkö on näyttäynyt vasemmistolaisena ja tullut vangituksi epäiltynä kavalluksesta, niin voidaan kuvitella millä valtiollisesti huolimattomalla tavalla vähankin vastuunalaiset virat on täytetty. Älkää unohtako, että Lopuhin kolme vuotta oli itse Plehven oikea käsi!” Taitava pisto ja viittaus von Plehwen järjestettyyn murhaan.
Paljastuttuaan Azev pakeni Venäjältä ja sai siihen mitä ilmeisimmin apua Ohranalta. Hänen matkansa Euroopassa ei tarkkaan ole selvillä, vaikka kansainvälinen lehdistö pyrki sosiaalivallankumouksellisten ja Ohranan asiamiesten lisäksi sitä seuraamaan. Todistettavasti Azef oli ollut lähi-idässä, Italiassa ja Skandinaviassa myös Suomessa. Lehdet tiesivät ajoittain kertoa, missä Azef kulloinkin oli nähty. Tällaisia ”aivan varmasti” -tietoja tuli mm. Brysselistä ja Pariisista. Erään lehtitiedon mukaan Azefille olisi Brysselissä eräs amerilalainen sanomalehti tarjonnut 250,000 dollaria, jos tämä olisi suostunut kirjoittamaan lehteen selostuksen toiminnastaan sekä suojelusosastossa että eserrien taistelujärjestön keskuskomiteassa. Kyseinen keskuskomitea olisi, erään tiedon mukaan, taas ehdottanut Azefille hänen henkensä säästämistä, jos tämä suostuu kertomaan kaiken toiminnastaan suojeluosaston agenttina. Azefin sanotaa pyytäneen kahden tunnin miettimisaikaa, mutta kyseisen ajan kuluttua ei hän saapunuktaan tapaamispaikalle vaan katosi.
Suomessakin Tapaus Azef herätti lehdissä laajaa huomiota ja tapausta kommentoitiin monella tapaa. Oheinen humoristinen kuva julkaistiin pilalehti ”Kurikassa”.
Asef asettui lopulta asumaan Saksaan ja siellä viimein Berliiniin. Maassa hän eli peitenimensä turvin vuodesta 1910 lähtien ja vuonna 1918 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Tosin Azef oli ensimmäisen maailmansodan aikana vuosien 1915 ja 1917 välillä Saksan viranomaisten internoimana. Ilmeisesti nämä pelkäsivät hänen ryhtymistä Venäjän agentiksi.
Miehet ilman omaatuntoa
Jo lyhytkin tutustuminen Jevno Azefin elämään ja ”saavutuksiin” kertoo vähänkin ihmismieltä ja psykologiaa tuntevalle, että kyseessä on täysiverinen psykopaatti. Mies vailla kaikkea moraalia. Hän oli pettänyt jokaisen tahon, jonka kanssa hän oli ollut tekemisissä. Hän petti oman etnisen taustansa ja siihen liittyvän uskonnon, vallankumoukselliset toverinsa ja esimiehensä Ohranassa. Ainoat, jolle hän oli uskollinen, olivat Jevno Azev itse, omanvoiton tavoittelu ja ahneus. Emme tiedä Azefin lapsuudesta paljoakaan, mutta tiedämme, ettei kukaan synny psykopaatiksi. Sellaiseksi ihmisen muotoilee lapsuuden ristiriitaiset ja syvät emotionaaliset kokemukset, elämän yksilölliset olosuhteet. Ehkä myös yhteiskunnan kulttuurilla on jotain osuutta näiden poikkeavien yksilöiden persoonallisuuden muotoutumiseen?
Mutta eivät kaikki sosiaalivallankumoukselliset terroristit olleet suinkaan psykopaatteja. Monet heistä olivat korkean moraalin omaavia, keskiluokkaisia, ns. ”hyviä ihmisiä”. Terroristit olivat niin naisia kuin miehiä ja osa lähtökohdiltaan aatelisiakin. Heidän loukattu oikeudentuntonsa ja viha tsaristista sortojärjestelmää kohtaan oli niin syvä, että he löysivät siitä perustelut hirmuteoilleen. Yksi tällainen henkilö oli jo aiemmin mainittu suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsin surmaaja Ivan Kaljajev, joka suuriruhtinaan puolison Jelizaveta Fjodorovnan (tsaarisuvun piirissä Ellaksi kutsutun) pyynnöstä huolimatta ei suostunut anomaan armoa tsaarilta. Saatuaan kuolemantuomion hän lausui tuomareilleen: ”Tuomionne tekee minut onnelliseksi. Toivon, että panette sen täytäntöön yhtä avoimesti ja kaiken kansan nähden kuin minäkin panin täytäntöön sosiaalivallankumouksellisen puolueen antaman tuomion. Opetelkaa katsomaan lähestyvää vallankumousta silmästä silmään!”
Noihin Kaljajevin sanoihin sisältyy viesti myös nykyajalle. Se viesti on osoitetu näille meidän aikojen uusliberalisteille, jotka kaipaavat takaisin vanhaa luokkayhteiskuntaa ja sen sortojärjestelmää.
Mutta tässä tarinassa Jevno Azef ei ollut ainoa psykopaatti. Näitä samanlaisia ”sankareita” esiintyi näytelmän kaikissa osapuolissa Ohranassa, sosiaalivallankumouksellisissa ja terrorin uhreissa tai sellaisiksi aiotuissa. Oletettavasti Azef sai voimakasta tyydytystä näytellessään kaksoisroolejaan ja voidessaan kostaa kaikille osapuolille ja etenkin kaikille lajitovereilleen – toisille psykopaateille. Ja kaiken tämän ”hyvän” bonuksena oli vielä runsas rahallinen palkinto.
Sosiaalivallankumoukselliset omaksuivat edeltäjiensä narodnikkien lailla pääasialliseksi taistelukeinokseen yksilöterrorin tsaaria ja hänen viranomaisiaan vastaan. Anarkisteja lukuunottamatta Venäjän muut vallankumoukselliset liikkeet kaihtoivat yksilöterroria muutamia poikkeustapauksia lukuunottamatta. Sosialidemokraatit eivät uskoneet ideologiansa vuoksi tällaiseen seikkailupolitiikkaan. Se käänsi suurten joukkojen huomion pois joukkotaistelusta, jota tuli käydä lakkojen, valistustyön ja mielenosoitusten keinoin.
Taistelujärjestön terrori kohdistui tsaarin hoviin, lähipiiriin ja merkittäviin viranhaltijoihin, mutta myös yksittäisiin alempiinkin poliisimiehiin ja santarmeihin, jotka olivat osallistuneet murhiin, kidutuksiin, pahoinpitelyihin yms. ilkitöihin. Siksi nuo terroristien teot saivat monesti yllättävän suuren suosion monellakin taholla. Erityisesti osa maan sivistyneistöstä soi niille ymmärrystä. Mutta näkemättä heiltä jäi, kuinka nuo terroriteot olivat kansan moraalia murentavia ja kuinka maan taantumus kykeni käyttämään niitä hyväkseen monellakin tapaa. Azevia taantumus hyödynsi murhauttamalla muuta maan eliitiä koventaakseen poliittista ilmapiiriä tai likvitoidakseen epämieluisia kilpailijoita. Ohrana kykeni myös manipuloimalla ja valehtelemalla saamaan herkkauskoisen vallankumouksellisen murhaamaan toisen vallankumouksellisen, kuten kävi mm. toimittaja Grigori Jolloksen tapauksessa.
Azefin tapauksesta on kirjoitettu lehdissä vuosikymmenien kuluessa hyvin paljon ja myös monta kirjaa. Joissakin tämän vaikuttimet nähdään jopa myönteisessä valossa. Toisissa taas häntä pidetään miehenä, joka oli uskollinen kahdelle isännälle. Hölynpölyä! Azef oli jo alusta lähtien Ohranan palkkaama provokaattori, joka liittyi vallankumousellisiin piireihin ja viime kädessä eserriin Ohranan käskystä. Sen takana oli huoli kun eserrien vaikutusvallan kasvusta ja hengenvaarasta valtakunnan johdolle. Tässä yhteydessä on joskus viitattu myös Sergei Netšajeviin ja hänen ”Vallakumouksellisen katekismukseen”. Kirjaan missä tämä hurmahenki piti mahdollisena vallankumoukselliselle myös poliisiprovokaattorina toimimista, jos sillä tavoin pystytään vahingoittamaan vastustajaa. Osaltaan se on kyllä hyvä havainto, koska mm. bolshevikit tiettävästi ovat turvautuneet tällaiseenkin taktiikkaan. Azefin kohdalla tämäkään argumentti ei toimi, koska hänen paljastuksensa olivat tuhota koko eserrien taistelujärjestön. Ne pelastuivat tuholta Burtsevin kirjoitusten paljastettua Azefin.
Azef oli myös yhteiskuntansa ja aikakautensa tuote eikä sellaisenaan mitenkään ainutlaatuinen. Ohranalla oli melkoinen joukko provokaattoreita sijoitettuna jokaiseen vallankumoukselliseksi katsottuun suuntaukseen kadeteista (oikeistolainen ”perustuslaki ja demokratia” -puolue) aina anarkisteihin. Kuvaavaa oli, miten bolsevikkipuolueessa toiminut provokaattori Roman Malinovski pystyi käräyttämään aikoinaan koko puolueen vuosina 1912–1914 toimineen keskuskomitean itseään lukuunottamatta. Jopa Lenin uskoi Malinovskin syyttömyyteen, vaikka monet puoluetoverit mm. Buharin pitivät tätä petturina. Kyseessä on ”narsimin taika”. Tämäkin tapaus kuvaa sitä hyvin. Siinä narsistinen persoona, Malinovski, pystyy hämäämään puheillaan viisaita ihmisiä ja toimimaan, vaikka monet tekijät viittasivat hänen syyllisyyteen.
Voiko Azevin tapauksesta olla jotain oppia nykyaikaan? Ainakin se, että miten vaarallinen on yksinvaltainen järjestelmä! Tänäänkin monet demokratiassa elävät typerykset ihannoivat ja kaipaavat sellaista osaamatta ajatella miten suurta vaaraa se toteutuessaan merkitsisi heille itselleenkin. Toinen asia, josta voisi ottaa opikseen, ovat nämä salaiset organisaatiot, joita ei riittävästi kontrolloida. Niiden itseohjautuva, omavaltainen toiminta on läntisissäkin demokratioissa osoittanut mihin hirvittävyyksiin ne kykenevät. Meillä Suomessakin on voimia, jotka haluavat kasvattaa näiden organisaatioiden valtaa ja keinovalikoimia kytätä kansalaisia. Salaiset ja vaikeasti kontroloitavat organisaatiot ovat äärimmäisen vaarallisia kansanvallalle, kansalais- ja ihmisoikeuksille.
