Sanalla paratiisi on ihmeellinen vaikutus ihmismieleen. Ainakin minun kohdalla ja myös muutaman muun, joiden kanssa olen asiasta keskustellut.  Olen omissa mietiskelyissäni päätynyt siihen tulokseen, että kyseessä on jokin selkäytimeen tai ehkä pikemmin DNA:han, kirjautunut juttu. Kaipaus paratiisiin syntynee siitä ihmisen ikuisesta ongelmasta, jolle kansantaloustieteilijät ovat antaneet nimen ”hyödykkeiden niukkuus”. Ihmiskunnan elämä on pyörinyt ja pyörii tuon ongelman ratkaisuyrityksissä.  Saman ongelman parissa painin varmaankin koko elollinen elämä, etenkin me eläimiksi luodut. Otukset, joilta puuttuvat kansantaloustieteilijät ja puhekielellä formuloidut käsitteet, tunnistavat tuon ongelman vain tuntemuksilla, joita me homo sapiens -lajin elolliset kutsumme sanoilla nälkä, jano ja vilu.

 

Paratiisin täältä maallisesta elämästä harvat löytävät. Raamattu kyllä lupaa meille maan matosille pääsyn paratiisiin, josta kantavanhempanmme Aatami ja Eeva tulivat karkoitetuksi syötyään hedelmiä ”hyvän ja pahan tieson puusta”. Pääsy paratiisiin tapahtuu vasta tämän ajallisen elämämme jälkeen ja tietyin ehdoin. Tarina on tietysti epäuskottava ja epätosi. Senhän tunnustaa Esko Valtaojan lisäksi jo kapitalistinenkin tiedemies. Tosin heistä moni uskoo silti luomistapahtumaan, mutta näkee sen toteutuneen nykytieteen kertomalla tavalla. Esko Valtaoja on taas toisinuskoja eli hän ei tarvitse tähän koko olevaisen kattaukseen mitään yliluonnollisia voimia. No, uskoa molemmat tavat ja siksi yhtä huonoja lähtökohtia tiedemiehille.

 

Näitä paratiisillisia asioita on tullut mietittyä, kun maailman tutkiva journalismi on saanut runsaasti  vettä uutismyllyynsä uusien talourikossikailujen tultua julki. Asian päälle on liimattu julkisuudessa etiketti ”Paratiisin paperit”, millä viitataan ns. veroparatiiseihin, jotka ovat nimensä veroisia paikkoja vain tosi rikkaille. Siis sille porukalle, joka on päättänyt ratkaista meitä kalvavan niukkuuden ongelman kusettamalla lajitovereitaan. Mutta nyt senkin paratiisin aurikoisille rannoille on ilmestynyt varjoja.

 

Suomalainen MOT-ohjelma on ansiokkaasti raottanut skandaalin sontaluukkua kotimaamme osalta. Ja paha hajuhan sieltä tunkee nenäämme.  Haju ei ole skeidasta peräisin.  Tuo lemu on inhimillisen ahneuden, lahoavan moraalin  ja mätenevän kapitalistisen yhteiskuntarakenteen synnyttämää. Ilmiö ei ole historiallisesti mitenkään poikkeuksellinen. Vanhat ”ikuiseksi” tarkoitettut systeemit ennen sortumistaan rapautuvat ensin yhteistunteen puuteen (jota myös koheesioksi kutsutaan),  eläimellisen ahneuden ja kanssaihmisiin kohdistuneen julmuuden vuoksi. Ilmiötä kuvasi muuan Karl Marx toteamalla: ”vanha on uudesta raskaana”.  Valitettavasti tuo uusi näyttää epätoivotun perimänsä ansiosta synnyttävän vain uudelleen mätäneviä yhteiskunnallisian organismeja. ”Näin on aina ollut ja näin on aina oleva”, sanoisi Waltarin kirjan ”Sinuhe egyptiläinen” Kaptah. Meille tässä ajassa eläville on silti tarjottu mahdollisuus seurata hetken aikaa erään historiallisen aikakauden ja sen kulttuurin tuhoon johtavaa kamppailua nykyisellä tautivuoteellaan. Tosin seuraaminen edellyttää sitä, että ymmärtää mitä ajassa tapahtuu.

 

Nähtävänämme on mahtava spektaakkeli oman aikamme Atlantiksen tuhosta. Tämän näytelmän yksi pieni kohtaus on nyt esille nousseet ”paratiisin paperit”.  Se on vain pieni sivujuoni suuren näytelmän osiossa, jonka voisi otsikoida ”Eläimellinen ahneus”.  Siinä koko maailman korskea eliitti on tavattu ”housut kintuissa” aina Britannian kuninkaallisista eri kansakuntien öky-rikkaisiin, siinä sivussa statistien rooleissa joukko julkisuuden pellejä (urheilijoita, filmitähtiä jne).  Samaa ahneuden ja moraalittomuuden ongelmajätettä koko sakki.  Siis minun mielestä.  Jokainen arvioikoon heitä oman mittapuunsa ja moraalinsa mukaan.

 

En itse ole osannut olla kateellinen paremmin toimeentuleville.  Heitä on ollut maailman sivu ja kaikissa yhteiskunnissa, laumaeläimiä kun olemme. ”Tasan eivät käy onnen lahjat” sanotaan perin osuvasti ja siihen on tyytyminen. Tästä johtuen en ole ollut kiinnostunut koskaan verokalenterien tiedoista enkä pahemmin naapurien, tuttujen tai sukulaisten tuloista.  Rikkaus tai varallisuus ei sellaisenaan häiritse tai vaivaa minua.  Mielestäni kateus on ahneuden sisar.  Ne kulkevat käsi kädessä, mikä selittää monien ahneuden avulla rikkautensa saaneen petomaisen vihan mm. sosiaaliturvaa ja yhteiskunnan tukiverkkoja kohtaan.

 

Sosialistina, demokraatisena sosialistina minua kiinnostaa vain oikeudenmukaisuuden tavoittelu.  Se, että kaikille ihmisyksilöille pyritään takaamaan likipitäen samanlaiset mahdollisuudet elämässään edetä omien edellytyksiensä mukaan. Sosialismi, demokraattinen sosialismi, ei ole sen kummempi asia. Se ei siis ole sitä, että kaikkien omaisuus tasataan, kuten muinoinen kansakoulun opettajamme Kaarlo Aineslahti meille Leppälän kansakoulun pilteille (no, taisi olla liian imelästi sanottu) opetti tuosta ”vaarallisesta” aatteesta. Moni varmaankin eli elämänsä sen opetuksen varassa ja käytti mm. äänioikeuttaan omia konkreettisia etujaan vastaan. Onneksi äitini ja isäni olivat sosialidemokraatteja ja osasivat perustella opettajan opetukset tältä osin puhtaaksi postaskaksi.

 

Rikkaiden rikkaus olkoon heidän asiansa, mutta minä edellytän kuitenkin, että tasavallassa ja demokratiassa elettäessä jokainen kantaa vastuunsa ja velvollisuutensa isänmaatamme ja sen kansaa kohtaan omien edellytystensä mukaisesti. Lukuisat varakkaat ihmiset sen tekevätkin aidon demokraatin lailla. Mutta sitten on tämä selkärankattomien ja moraalittomien nilviäisten suuri joukko, joka kaikin keinoin himoitsee mammonaa ja on valmis tekemään vaikka mitä sen pitämiseksi ahneissa näpeissään ja vielä ihan vähentämättömänä. He pyrkivät välttämään kaikki yhteiskunnalliset velvollisuudet ja vastuut.  Tämä ”voideltujen joukko”, jota itse nimitän siekailematta omassa mielessäni roistosakiksi, vaatii itselleen toisenlaisia oikeuksia, mitä meillä muilla kansalaisilla on. Tasavallassa ja demokratiassa sen ei pitäisi olla mahdollista, vaan onhan se kuitenkin!  Heillä on vankka kuva siitä, että he ovat jotakin paljon parempaa ja tärkeämpää väkeä kuin me, joille paariana lankeaa velvollisuus maksaa veroja parlamenttien säätämien lakien mukaan.  Tuon rosvosakin tunnuslaulu taitaa olla muunnelma Esko Rahokosen ikivihreästä tangosta:

 

Meitä ei kukaan saa koskaan verottaa
Ikuinen tämä oikeus on
Vaikka taivas ja maa kerran katoaa
suuri ahneus on rajaton

 

Tämä kullalla ja maineella silattu rosvosakki vaatii ja on myös saanut itselleen oikeuden vältellä verojaan ja vastuitaan eri tavoin. Tämä on se rajapinta, missä poliittisen ja taloudellisen eliitin edut ja korkea yhteisymmärrys näyttävät kohtaavan.  Se on myös taso, missä rikollinen raha ja sen suuret roistot kohtaavat roskasakkimme ja heidän asiamiehensä.

 

Vaikka varjoja nyt onkin langennut rikkaiden veroparatiisiin, niin luulempa, ettei heillä ole silti syytä suurempaan huoleen. Lakeihin niin valtakuntien kuin mm. EU:n tasolla jätetään tietoisesti aukkoja, joiden kautta nämä nilviäiset pääsevät luistamaan vastuistaan ja velvollisuuksitaan sekä oikeuden tuomioilta. He ovat todellisia porsaita ja sellaisena heitä kohdeltakoon! Nimittäessäni heitä porsaiksi, pyydän samalla syvästi anteeksi kaikilta oikeilta sioilta (Sus scrofa domestica -lajiin kuuluvilta), jotka päinvastoin, kun nämä kahdella jalalla kävelevät iljetykset, ovat sosiaalisia ja vastuullisia laumaeläimiä.

 

Reino Seppänen                     

15.11.2017

 

 

Post scriptum

Jutun otsikko – Varjoja paratiisissa – on myös Aki Kaurismäen ohjaama suomalainen elokuva vuodelta 1986.  Se on Kaurismäen niin sanotun työläistrilogian ensimmäinen osa ja myös alku hänen kansainväliselle menestykselle. Juonena elokuvassa on roskakuski Nikanderin ja kaupankassalla työskentelevän Ilonan lakoonisesti kuvattu tarina.