Saatesanat 

 

Tämän oheisen esityksen, ”Rikollisuus sosiaalisena ongelmana”, olen aikoinani tehnyt Tampereen yliopistossa sosiaalityön pätevöitymiskoulutuksen opintojeni eräänä opinnäytetyönä vuonna 1985.  Se liittyi koulutuksen osioon, jossa käsiteltiin sosiaalisia ongelmia.  Valitsin itselleni aiheen, joka oli lähellä silloista työtäni Kriminaalihuollon Tampereen työleirillä. 

 

Ajan hammas on osaksi purrut tekstiä,  mutta enimmäkseen se kuvaa tilannetta tänäkin päivänä.  Toivon, että joku voisi saada ajatuksen päivittää ja jatkaa työskentelyä asian parissa.  Ilmiö ja ongelmat kun ovat samat ja ajattomat.  Edelleenkin on olemassa rikollista elämäntapaa viettäviä ihmisiä, joihin tämä kuvaus sopii mielestäni yllättävän hyvin. Mutta on myös syvää tilanteen kärjistymistä, joka näkyy huumeongelman räjähtämisenä tai organisoituneen rikollisuuden (jengit, moottoripyöräkerhot ym.) kasvuna.  Näitä piirteitä ei ole ollut tilaisuus listätä, vaikka esitys on vuosien varrella hieman hioutunutkin.  Ja koska en ole laajentanut sitä, tekstin lisäksi lähteetkin ovat säilyneet samoina.  Muutaman kommentin olen kuitenkin lisännyt selventämäänm ajan hampaan puremia.  Harvinaisen paljon on mielestäni sellaista, jonka edelleenkin allekirjoitan.  

 

 

 Työni taustaa

 

Aloitin työurani Kriminaalihuollossa Padasjoen työleirillä vuoden 1980 loppupuolella. En tuolloin aavistanut, että tulisin työskentelemään lainrikkojien parissa peräti 30 vuotta.  Tuolloiset työleirit olivat vankilasta vapautuneille tarkoitettuja työpaikkoja, joissa sinne hakeutuneiden oli mahdollista elättää itsensä tietöillä.  Näitä työleirejä syntyi vain kaksi, vaikka vankeinhoito-osaston tuolloisissa suunnitelmissa niitä oli tarkoitus perustaa lisääkin.

 

Vuonna 1980 perustettu Padasjoen leiri oli ensimmäinen ja seuraavana vuonna perustettiin vielä  Lahden työleiri.  Näitä paikkoja kutsuttiin käsitteellä ”uudet leirit”, erotuksiksi vanhoista työleireistä,  jotta perustuivat oikeusminis- teriön vuonna 1949 antamaan täytäntöönpanoasetukseen. Tällöin vanki voitiin vapauttaa ehdolliseen vankeuteen työleireille, jos hän sitoutuu työskentelemään siellä vähintään kolme kuukautta ja enintään koeaikansa päättymiseen asti.

 

Ajan myötä työleireistä tuli myös laajempikin työvoimapoliittinen keino työllistää vankilasta vapautuneita ja yleensäkin rikoksiin syyllistyneitä.  Nämä työleirit lopetettiin, kun valtiovarainministeriö taas kerran vähensi vankeinhoidon määrärahoja.  Silloin legendaarinen vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja K.J. Lång teki leirien lopettamispäätöksen turvatakseen rangaistuksen täytäntöönpanoja toteuttavien työsiirtoloiden jatkumisen.  Molemmissa, niin leireillä  kuin siirtoloissa työt perustuivat teiden rakentamiseen.  Merkittävä osa mm. Suomen pikatieverkostosta on rakennettu näin.

 

Uudet leirit perustuivat havaintoon, etteivät vankiloista vapautuneet olleet kovinkaan kysyttyä työvoimaa työmarkkinoilla.  Långinkin sanotaan tuntenee joitakin omantunnon pistoksia tekemästään leirien lakkautus-päätöksestä.  Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto teetätti myös Vuokko Karsikaalla ja Kauko Aromaalla tutkimuksen työleiriläisten sijoittumisesta leirien lakkauttamisen jälkeen.  Kun ymmärrettiin tuolloisen tilanteen karmeus, päätettiin pyrkiä leirien uuteen perustamiseen.  Tuolloin ei vielä ollut olemassa toimeentulolakia ja -asetusta.

 

Nämä uudet leirit perustettiin saman ajatuksen varaan, joilla ns. ”vanhat työleirit” olivat toimineet.  Noille vanhoille leireillehän tultiin suoraan vankilasta sijoittettuina.  Uusille leiriläisten rekrytointi tapahtui pääasiassa Kriminaali- huollon aluetoimistojen kautta.  Nopeasti työleiren henkilökunnaille kävi selville, että aika oli kulkenut jo tällaisen työllistämistavan ohi.  Teiden teko oli pääasiassa koneiden varassa eli oli kauniisti sanottuna ”pääomavaltaista”.  Leirit saivatkin tehtäväkseen kehittää korvaavia työmuotoja.  Padasjoen leirin siirryttyä Tampereelle, sinne syntyi leirin pohjalta muutaman vuoden päästä toimintakeskus, jonka perustana oli ensi alkuun keittiökalusteiden valmistus.  Sittemmin mukaan tuli laaja ja monipuolinen koulutustoiminta.  Lahdessa asiakkaiden työllistäminen tapahtui puolustusministeriön rakennusten peruskorjaustöissä.

 

Historia toisti itseään, kun 2000-luvun alussa rikossauraamusjärjestelmä kaappasi itselleen yli 130 vuotiaan Kriminaalihuoltoyhdistyksen (entinen Vankeusyhdistys) resurssit itselleen.  Vanha perinteikäs, anglosaksista sosiaalityötä maassamme edustanut, yhdistys lakkautettiin.  Teko oli oikea kultturiskandaali, jollaiset näyttävät olevan sivistysmaista mahdollisia vain Suomessa.

 

Oikeusministeriön toteuttama Kriminaalihuoltoyhdistyksen ruumiinryöstö ei kuitenkaan aivan täysimääräisesti onnistunut.  Oli kuitenkin tahoja, mm. KHY:n viimeinen toiminnanjohtaja Harri Montonen, jotka asettivat uuden isännän ensiyön oikeuden vanhan Vankeusyhdistyksen omaisuuteen kyseenalaiseksi.  Itsekin kirjoitin Helsingin Sanomien yleisönosastoon asiasta.  Tämä omaisuus käsitti etupäässä Helsingin Kinaporinkadulla sijaitsevan kerrostalon.  KHY:n muilla kuin valtionavuilla hankitun omaisuuden ympärille perustettiin Kriminaalihuollon tukisäätiö (KRITS) -niminen organisaatio, joka sai haltuunsa myös Tampereen toimintakeskuksen tontin, kiinteistöt ja irtaimiston.

 

Toiminta Tampereella siirtyi toisiin puitteisiin ja muuttui myös laajemmalle pohjalle.  Lahden leiri, kuten koko hieno Kriminaalihuoltoyhdistyksen asuntolaverkko lopetettiin.  Tietystikään tätä väkivaltaista tekoa ei tutkittu, ei syytetty eikä tuomittu. Ei, koska se oli järjestelmän väkivaltaa ja siten laillista.  Varsinaisen siunauksensa väkivallalle antoi Suomen kansa kahdensadan edustajansa välityksellä.  Tuossa väkivallassa oli iljettävintä oli sen kohdistuminen yhteiskuntamme heikompiin ja puolustuskyvyttömimpiin, etenkin tulevaisuuden nimettömiin ja kasvottomiin.  Eli oli ihan iisi keikka.

 

Reino Seppänen

 

 

§ § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § § §

 

Reino Seppänen

 

RIKOLLISUUS  SOSIAALISENA  ONGELMANA

 

1.   JOHDANTO

• 1.1.  Yleistä
• 1.2.  Tarkastelukulman rajauksia
• 1.3.   Alakulttuurin ja elämäntavan välisestä suhteesta – käsitteiden selvittelyä

2.   RIKOLLINEN  ELÄMÄNTAPA  YHTEISKUNNALLISENA ILMIÖNÄ

• 2.1.   Syrjäytetyt ja kontrollikoneisto
• 2.2.   Rikollisuus elämänurana
• 2.3.   Rikollisen elämäntavan osatekijät
•    2.3.1.   Rikokset
•    2.3.2.   Vankilakierre
•    2.3.3.   Päihteidenkäyttö
•    2.3.4.   Marginalisoituminen työmarkkinoilla
•    2.3.5.   Asuminen
•    2.3.6.   Sosiaaliset kontaktit

3.   LOPUKSI

Lähteet

 

 

1.   JOHDANTO

 

1.1. Yleistä

 

Rikollisuus yhteiskunnallisena ilmiönä on monitahoinen ja vaike­asti hahmottuva kokonaisuus.  Sitä voidaan tarkastella ja selit­tää  useistakin lähtökohdista käsin.  Tämän vuoksi rikollisuuden tai. rikollisen käyttäytymisen selitysmalleja on luotu eri aikoina lukuisia.  Useat niistä ovat sangen johdonmukaisia ja saattavat kuvata jotain puolta ongelmakokonaisuudesta hyvinkin pätevästi, mutta täysin kattavaan selitykseen niillä ei ole päästy ja tuskin voidaan päästäkään, siksi monitasoinen ja särmikäs  ongelma on.

 

Nykyisen käsityksen mukaan rikollisuus on vuorovaikutusta yksilön ja yhteiskunnan välillä.  Siinä ei siis ole kysymys yksilön omi­naisuudesta (Anttila-Törnudd, 13).  Rikollisuus on sanktioitua norminvastaista käyttäytymistäc,  Siten rikollisuus on siis tie­tyllä tavalla sopimuksenvarainen asia.  Tästä johtuen rikollisuus on jossain määrin erilainen kuin useat muut sosiaaliset ongelmat.

 

Tekoja_s jotka luonnonlain vääjäämättömyydellä olisivat rikoksia aina ja kaikkialla  tuskin on lainkaan.  Useimmissa kulttuureissa on kuitenkin havaittavissa paljolti samankaltainen normiston ydin, jolla pyritään turvaamaan yhteisön koossapysyminen.  Kukin yhteis­kunta kuitenkin määrittelee omalla tavallaan rikollisuutensa pii­rin.  Tämän mukaisesti teko tulee rikokseksi, kun se kriminali­soidaan ja lakkaa olemasta rikos, kun sitä koskeva rangaistus-säädös kumotaan.  On myös huomattava, että tosiasiallisesti rikos voi myös jäädä julkitulematta_c jolloin puhutaan piilorikollisuu­desta.  Useilla tutkimuksilla on todettu rikollisuuden olevan juuri piilorikollisuutta.

 

Ihmisten reagointi rikolliseen käyttäytymiseen on erilaista. Tämän perusteella tapahtuu osa rikoksiin tuomittujen valintaa. Jääkö teko piilorikollisuudeksi vai tuleeko siitä julki-rikollisuutta on pitkälti sidoksissa esimerkiksi yksilön sosiaaliseen asemaan.  Ylemmissä sosiaaliryhmissä on tapana ”hoitaa asiat siis­tisti”  ilman viranomaisten apua.  Teko voi tietyssä mielessä sanktioitua tälläkin tavoin, mutta yhteiskunnan antamaa leimaa sillä ei ole»  Lisäksi rikoksen julkiseksitulon epäviralliset seuraumukset jäävät kokonaan kokematta.  Alimmissa sosiaaliryh­missä,  jotka juuri herkimmin joutuvat rikoksista tuomituiksi nämä epäviralliset seuraumukset merkitsevät suurinta rasitetta elämälle.

 

Yksittäisten ihmisten lisäksi myös viranomaiset suorittavat työs­sään karsintaa.  Osaksi tämä tapahtuu jopa virallistenkin normien perusteella, esimerkiksi poliisilla on määrätyin edellytyksin oikeus jättää rikos tutkimatta ja syyttäjällä syyttämättä. Osaksi karsinta on myös epävirallista ja tietystä olosuhteiden pakosta johtuvaa.  Tilastoissa ilmenevät rikoslajien selvitysprosentit osoittavat paitsi rikosten selvittämisen vaikeusastetta niin  myös tutkimuksellisten voimavarojen suuntaamista.  On pitkälti arvos­tuskysymys, mitä rikoksia halutaan keskitetyimmin selvittää. Väkivaltarikosten ja vakavampien omaisuusrikosten osalta vallin­nee yhteiskunnassa sangen suuri yksimielisyys niiden selvittämi­sen tärkeydestä, mutta esimerkiksi talousrikosten osalta tämä yksimielisyys ei enää olekaan itsestäänselvyys.

 

Poliisin resurssien rajallisuudesta johtuen jäävät, varsinkin kokonaisrikollisuuden kohotessa, lievät rikokset vähäisemmälle huomiolle.  Rikosten sanktioiden voimakkuus on taas arvostusky­symys, jonka määrittämiseen lainsäädännössä vaikuttaa paitsi vanha oikeusperinne niin myös erilaiset yhteiskunnan intressi­tahot.  Itse laistakin saattaa juontua sellaisia perusteita, jotka voivat asettaa ihmiset erilaiseen asemaan.  Tällainen säännös oli mm. Suomen lainsäädännössä aikaisemmassa ehdollista tuomiota koskevassa laissa.  Sen mukaan ehdollista tuomiota oli sovellettava henkilöihin, joiden voitiin katsoa ojentuvan ilman rangaistuksen täytäntöönpanoakin.  Tällainen ideologia johti ainakin nuorimpien ikäluokkien kohdalla rajatapauksissa siihen, että ns. hyvistä kodeista oleville eli siis hyvät ennusteet omaaville annettiin muita yleisemmin ehdollisia tuomioita.

 

 

1.2.  Tarkastelukulman rajauksia

 

Tämän esityksen tarkoituksena on luonnostella rikollisuutta sosi­aalisena ongelmana lähinnä sen keskeisimmiltä osin.  Näin sup­peassa työssä ei kovinkaan laajaan aiheen käsittelyyn ole ollut mahdollisuutta.  Aiheen luonteesta ja kyseisen ilmiön monitahoi­suudesta johtuen leikkaukset asian koossapitämiseksi on ollut pakko tehdä rajuina.  Tämän vuoksi rikollisuutta sosiaalisena ongelmana käsitellään yhtäältä käyttäytymistapana ja toisaalta voimakkaasti sosiaaliseen hierarkiaan sitoutuneena ilmiönä. Raja­ukset ovat tämän vuoksi olleet tavoitteen kannalta välttämättömiä.

 

Olen tässä työssä pyrkinyt hahmottamaan rikollista käyttäytymistä kultuurillisesta näkökulmasta käsin.  Samalla tämä näkökulma on ollut sidoksissa yhteiskunnan rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja siitä syntyviin valtasuhteisiin.  Kyseistä sosiaalista ongelmaa on tarkasteltu eiämäntavallisesta näkökulmasta.  Kyseinen käsite on sidoksissa alakulttuurin käsitteeseen.  Tässä yhteydessä olen kuitenkin katsonut hedelmällisem-mäksi kuvata rikollisen käyttäy­tymisen ydintä ensisijaisesti elämäntavan kautta.

 

Sanat rikos ja rikollinen herättävät useimmiten ihmisissä voi­makkaita tunnelatauksia.  Suuren yleisön näkemys rikollisuudesta perustuu massatiedotusvälineiden ja roskaviihteen muovaamiin kli­seisiin ja asenteisiin.  Rikollisuus mielletään siksi mieltäkuohuttavina rikostapauksina, jotka eivät johdu muusta kuin yksit­täisten rikollisten mystisestä pahuudesta, inhottavasta perverssiivisyydestä tai lopullista eristämistä vaativasta mielen   sai­raudesta.

 

Pahuus sinäänsä on mielenkiintoinen asia.  Se on aina kiehtonut ihmistä ja synnyttänyt eritasoista pohdiskelua arkipuheesta filo­sofisiin ajatusrakennelmiin.  Pahuus käsitteenä ja kategoriana on varmastikin tarpeellinen.  Mielestäni maailmassa on paljon sellaista käyttäytymistä, mitä ainakin arkielämän tasolla voi­daan ja tulee nimittää pahuudeksi.  Rikollisuuden selittämiseen tämä käsite ei sovellu.  Ei voida sanoa niin, etteikö olisi rikollisia tekoja, joita tulisi nimittää pahuudeksi tai pahan tahdon aikaansaamiksi.  Rikolli-suutta yhteiskunnallisena ilmiönä ja ongelmana ei kuitenkaan voida ymmärtää tai selit­tää tällaisen käsitteen avulla.  Suomalaisenkin rikollisuuden valtaosa selittyy sitäpaitsi luonte-vammin muulla kuin tällai­sella asenteellisella ja moralisoivalla tulkinnalla.

 

Rikollisuus on hyvin arkipäiväinen ja harmaa asia huolimatta siitä, että monien mielestä sillä on   kiihottava ja vetovoi­mainen sädekehä.  Rikollisuus sellaisena sosiaalisena ongelmana, jota olen tässä työssä pyrkinyt hahmottamaan, merkitsee siihen sitoutuneelle yksittäiselle ihmiselle ongelmien kasautumista, syvenevää syrjäytymistä yhteiskunnasta,  elämäntavallista syök­sykierrettä, fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia ja useasti myös ennenaikaista kuolemaa.

 

Tavoitteena on ollut kuvata rikollisen elämäntapa -käsitteen kautta suomalaisen rikollisuuden ydintä.  Tähän ytimeen liittyy ikäänkuin spiraalimaisesti, laajemmat rikoksiin syyllistyneiden joukot,  jotka toimivat ydinosan reservinä.  Liike kohti keskus­taa tapahtuu rikollisen urautumisen myotä, elämäntapaan liitty­vien piirteiden vahvistuessa. Tämä em. rikollisuuden hahmottami­nen liittyy pitkälti omaan, työstäni saatuun kokemukseen.  Siten rikollisuus käsitetäänkin tässä tavallaan suppeasti.  Tarkoituk­senani ei tässä yhteydessä ole ollutkaan pyrkimys selittää kaik­kia rikollisen käyttäytymisen muotoja.  Niinpä esimerkiksi suuri osa kulloisestakin vankipopulaatiosta jää jossain mielessä käsit­telyn ulkopuolelle. (Ellei sitten nähdä kaikkea julkirikollisuutta rikollisen elämäntavan tai alakulttuurin rekrytointipohjana.)

 

Rikolliseen elämäntapaan liittyy mielestäni oleellisesti voima­peräinen uusintarikollisuus ja siitä johtuva vankilakierre. Tyy­pillisiä piirteitä ovat normittomuus, juurettomuus, työssäkäyn­nin epäsäännöllisyys sekä päihteiden runsas käyttö.  Tässä esi­tyksessä elämäntapaa luonnehditaan kuuden eri elementin kautta; rikosten, vankilakierteen, päihteiden, sosiaalisten kontaktien, työelämässä marginalisoitumisen ja asumisen avulla.  Ilmiötä voitaisiin ehkä tyypittää vielä muillakin osapiirteillä, mutta oman kokemukseni perusteella pitäisin näitä keskeisinä.

 

Lopuksi lienee vielä tarpeellista korostaa, että olen käyttänyt elämäntapaa käsitteenä kuvaamassa erästä laajahkoa sosiaa­lista ongelmaa.  Lähtökohtana on siis ollut ikäänkuin ylhäältä käsin määritellä tietty kurjistumis- ja syrjäytymisprosessi ri­kolliseksi elämäntavaksi.  Olen myös halunnut osoittaa, ettei tämä prosessinomainen kehitys johdu pelkästään ihmisten omasta ha­lusta syyllistyä jatkuvasti rikoksiin ja syrjäytyä, vaan että se on paljoti myös sidoksissa yhteiskunnan perusristiriitoihin.

 

 

1.3.  Alakulttuurin ja elämäntavan välisestä suhteesta – käsitteiden selvittelyä

 

Kulttuurin ja elämäntavan käsitemäärittely voi lähteä liikkeelle suhteellisen yleiseltä tasolta, koska määritelmän merkitys riip­puu suurelta osin sen käyttötarkoituksesta.  Niinpä voimme mää­ritellä elämäntavan yksinkertaisesti tavaksi elää;  ”Elämäntapa on ihmisten arkielämän prosessi edellytyksinään ja pyrkimyksineen Alasuutarin mukaan (Ahponen,  Järvelä–Hartikainen,  Ala­suutari 1983, 5).

 

Kulttuuri voidaan puolestaan määritellä yhtä laveasti Haugin mää­ritelmän mukaan siten,  että kaikki se miten ihmiset järjestävät toimintansa mielekkääksi ja aistimellisesti  nautittavaksi on kulttuuria.  Tämä on näkökulma, joka lävistää kaikki elämänalu­eet, myös työn (vrt. Alasuutari, ent., 27).

 

Ongelmana molemmissa käsitteissä sekä elämäntavan että kulttuu­rin käsitteessä on se, että niin paljon kuin niistä on puhuttu­kin, varsinaiset määritelmät jäävät puolitiehen.  Määrittely teh­dään useimmiten tietyn näkökulman mukaan.  Elämäntapatutkimus ja kulttuuritutkimus ovat muokanneet käsitteet metodologisiksi kä­sitteiksi,  jotka itse  asiassa kuvaavat tutkimustapoja ja koulu­kuntia enemmän kuin pyrkivät itse käsitteen määrittelyyn.  Kult­tuuritutkimusta on sanottu ”toisen polven” elämäntapatutkimukseksi, mikä pitää sisällään näkökulman, jonka mukaan kulttuuri­tutkimus on käsitteellisesti päässyt pidemmälle kuin elämäntapatutkimus.  Tarkastellessaan ihmisten elämää talouden ja yh­teiskunnallisten rakenteiden pohjalla elämäntapatutkimus tarkas­teli suoraan arkielämää jääden kaipaamaan kulttuurin tason väli­tyksiä.

 

Miten sitten kulttuurin ja elämäntavan käsitteitä voidaan käyt­tää rikollisen alakulttuurin tutkimisessa?  Mikä on niiden meto­dologinen status ja voidaanko niitä asettaa jonkinlaiseen hierarkiseen järjestykseen?

 

Kulttuurin käsitteen alla voimme edetä erottamalla toisistaan valtakulttuurin, emäkulttuurin ja alakulttuurin (voidaan sanoa myös osakulttuuri).  Näin on tehnyt mm. Timo Hautamäki tutkies­saan nuorisokulttuurin ja nuorisomusiikin keskinäisiä yhteyksiä. Valtakulttuuri esimerkiksi Suomessa on porvarillista kulttuuria, jota voidaan selittää eri tavoin lähtien liikkeelle vaikkapa kes­kiluokkaisen elämäntavan kuvauksesta.  Valtakulttuurista sel­keimmin erottuva kulttuuri on työväenkulttuuri, joka voi olla myös merkitykseltään vastakulttuuria (ja usein onkin).  Työväen­kulttuuri voi toimia emokulttuurina puolestaan jollekin alakult­tuurille (tyypillinen esimerkki on punk-nuorisokulttuuri).  Nuo­risokulttuurit ovat tässä jaottelussa selkeimmin hahmottuvia; osa nuorisokulttuureista on selvästi keskiluokkaista, osa taas työväenluokan alakulttuuria.  Selvästi  havaittava ilmiö rikol­lisessa alakulttuurissa on alakulttuurin jäsenten luokkatausta: taustana on marginalisoitunut työväki, harvemmin kelkasta tip­punut keskiluokka.  Tämä ilmiö on todettavissa mm. omassa työs­säni työleirillä.  Vankirakenteessakin jakautuma on yksiselit­teinen;  mm. Juhani Iivari esittää, että 85 prosenttia vangeista on kansakoulun käyneitä ja ammattitaidottomia heistä on 60 pro­senttia,  nuorista .yli 75 prosenttia (Iivari, 38).  Rikollisen alakulttuurin emokulttuurina toimii siten työväenluokan kult­tuuri.  Rikollinen alakulttuuri ei toimi koskaan kulttuurityh­jiössä, erillisenä saarekkeena, vaan se elää jatkuvassa vuoro­vaikutussuhteessa emokulttuurinsa kanssa.

 

Mikä on sitten elämäntavan metodologinen osuus, osasuoritus ja rooli?  Elämäntapaa voidaan käyttää kuvailemaan sitä kulttuu­rista kenttää, jossa kyseessäoleva ihminen elää.  Miten rikol­linen elää omassa alakulttuurissaa eli siis miten hän järjes­tää elämänsä ja toimintansa mielekkääksi ja aistimellisesti nau­tittavaksi, kuten Haug totesi. Elämäntapatutkimuksessa tämä elämäntavan hahmottaminen jää paljolti kuvailemisen varaan. Käsitteistö loppuu tähän.  Kulttuuritutkimuksessa tässä vai­heessa päästään vasta vauhtiin.  Kulttuuritutkijan keskeiset työkalut ovat kieleen ja merkitykseen liittyviä.   Tutkija hakee tässä tapauksessa  rosvoporukan yhteistä tapaa antaa asioille merkityksiä (vrt. Alasuutari, 26), elää elämäänsä ja nauttia siitä.  Käytännön kannalta tämä vaatii tutkijalta erittäin hy­vää perehtyneisyyttä ko. kulttuuriin ja kykyä seurata sitä.

 

Jokapäiväisessä kielenkäytössö ja tavanomaisessa yhteiskuntatie­teellisessä keskustelussa elämäntapaa ja kulttuuria käytetään usein lähes synonyymeinä.  Puhutaan esimerkiksi työväenluokan elämäntavasta ja työväenluokan kulttuurista.  Tässä esityksessä ei pystytä nousemaan tuon käytännön yläpuolelle.  Puutteena on nähtävä ehkä myös se, että rikollista elämäntapaa käsitellään sangen yleisellä tasolla ja perin vaillinaisesti (itseasiassa jopa elämäntapa käsitteen luonteen vastaisesti).  Siksi koko­naisuudesta hahmottuu vain se puoli mikä palvelee ilmiön kuvaa­mista sosiaalisena ongelmana.  Sosiaalisen ongelman siitä tekee juuri elämäntapa, joka uusintaa itsessään rikollisuutta.  Rikokset ovat merkittävä tuota elämäntapaa jäsentävä piirre.  Voidaan tietenkin väittää, että talousrikoksia vääntävä valkokaulusrikollinen viettää myös rikollista elämäntapaa.  Ehkä niinkin, mutta tästä asetelmasta puuttuu mm. sosiaalisten ongelmien kumuloituminen ja harvoin se on myös julkista sekä ympäristöään häiritsevää.  Rikollista toki ja sen yhteiskunnalle ja yksilöille  tuottamat vahingot yleensä merkittävästi suurempia.

 

En ole aivan vakuuttunut siitä, että elämäntapa tai alakulttuuri käsitteiden näkökulmasta tyhjentävästi voidaan selittää edes rikollisen käyttäytymisen keskeisintä osaa.  Mielestäni ne kui­tenkin selittävät sitä paremmin kuin mikään toinen tuntemani lähestymistapa,  ennen kaikkea ne tuovat mielenkiintoisen tarkas­telutavan tähän laajaan yhteiskunnalliseen ongel-maan.  Kyseiset käsitteet ovat mielestäni arvokkaita ja tullevat säilymään yhteiskuntatie-teellisinä metodeina.  Rikollisuudenkin tarkas­telussa ne ovat soveltuvia ja käyttökelpoisia lähestymistapoja, mutta korostan vielä;  multakin tapoja toki on olemassa ja niilläkin lienee omat etunsa ja ansionsa.

 

 

2.   RIKOLLINEN ELÄMÄNTAPA YHTEISKUNNALLISENA ILMIÖNÄ

 

2.1.   Syrjäytetyt ja kontrollikoneisto

 

Yhteisön olemassaolo edellyttää valvottuja sosiaalisia normeja ja tämä taas poikkeavien yksilöiden olemassaoloa.  Sosiaalisia normeja siis ylläpidetään määrittelemällä ihmisiä poikkeaviksi, esimerkiksi rikollisiksi.  Tässä mielessä Emile Durkheim onkin puhunut rikollisuuden normaalisuudesta.  Rikollisuus on siis tietyssä mielessä hyödyllistä yhteiskunnalle.  Durkheimin mu­kaan poikkeava käyttäytyminen ei häviäisi edes pyhimysten muo­dostamassa yhteisössä.  Tavanmukaiset rikollisuuden muodot voi­sivat hävitä, tilalle tulisi kuitenkin uusia rikoksia, joita ei nykyisin ehkä rikkeiksi miellettäisikään  (Allardt, 214.).  Todet­takoon sivumennen tämän näkemyksen olevan ristiriidassa mm. sosialistisen kriminologian kanssa.

 

Arkipuheessa ihmiset yleensä tekevät selväpiirteisen eron hyväk­syttävän ja tuomittavan teon kohdalla. Tämä saattaa normin nou­dattamisen ja elämän normaalin kulun kannalta olla paljolti vält­tämätöntäkin.  Tosiasiassa kuitenkin ihmiset tuomitessaan puheis­saan rikoksiin syyllistyneen (esimerkiksi massamediain kautta saadun informaation perusteella), tuomitsevat samalla myös it­seään.  Rikollinen käyttäytyminen ei jakaannu selvästi rajatta­vaan ryhmään, vaan itseasiassa jokainen tai likipitäen jokainen ”lainkuuliainenkin” kansalainen on tehnyt useita lainvastaisia tekoja elämänsä aikana.    Monasti onkin kysymys siitä, millä pe­rustein välttämättömät syntipukit valitaan.  Yhteiskunnan ylei­selle turvallisuudelle vaarallisia väkivultarikolllaia on nimit­täin vähän nykyisestä vankipopulaatiosta.  Niinpä tut­kinta-, lainkäyttö- ja seuraamusjärjestelmä hankkii välttämät­tömän materiaalinsa valtaosin muista, suhteellisen lievistä ri­koksista.

 

Pastori Juhani Iivari on todennut kirjassaan ”Köyhät ja kurin­palautus”, että piilorikolli-suustutkimukset ovat osoittaneet kiinnijoutumisriskin olevan erilaisen.  Niinpä rikollisuus- ja vankitilastot kuvaavatkin enemmän virallisen kontrollijärjes­telmän toimintaa kuin todellisen rikollisuuden jakautumista ja luonnetta yhteiskunnassa (Iivari, 38).

 

Tanskalainen tutkija Gunnar Adler-Karlsson näkee rikollisuu­den olevan suhteessa taloudelliseen tyytymättömyyteen ja sen vuorostaan ihmisten suhteelliseen taloudelliseen tasoon.  Ky­seessä on siis jonkinlainen ristiriita oikeaksi katsotun kulu­tustason ja kulutusmahdollisuuksien välillä.  Adler-Karlsson katsookin, että tyytymättömyyttä voidaan olettaa olevan kaikissa tulokerrostumissa.  Hän ei näe mitään syytä sellaiselle oletukselle, että rikkaat olisivat pääasiallisesti paljonkaan kunni­allisempia kuin köyhät (Kontroll och brottslighet som historiska fenomen, 14. – 15).

 

Kysymys oikeudenkäytön tasavertaisuudesta suhteutuu viimekädessä yhteiskunnalliseen vallankäyttöön ja yhteis- kunnan jakautumiseen erilaisiin luokkiin tai sosiaaliryhmiin.  On toki heti todettava, että Suomessa on nykyisin kansainvälisestikin katsoen korkeata­soinen ja tehokas oikeusjärjestelmä.  Erityisesti suomalainen poliisi on kan- sainvälisessä vertailussa tehokas ja pääsee huomattavan korkeisiin ilmitulleen rikollisuuden selvitysprosentteihin.  Oikeusjärjestelmän korkea taso ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa, että lukuisat yh­teiskunnalliset ja luokkatekijät vaikuttavat monin eri tavoin jokapäiväiseen lainkäyttöön.  Valtaosaltaan tämä vaikutus lie­nee välillistä, siis se heijastuu etupäässä järjestelmää käyt­tävien ihmisten arvojen ja maailmankatsomusten kautta (vrt. esim. Raimo Blomin oikeuslai-tosta ja oikeudenkäyttöä koskevia tutki­muksia).  Itseasiassa Suomen oikeusjärjestelmää käyttää vali­koitunut, jopa puoluepoiiittisestikin katsoen hyvin yksipuoli­nen joukko (vrt. poliisin äänestyskäyttäytymistä koskeva tut­kimus).  Lisäksi on otettava huomioon itse lain-säädäntöprosessi ja eri yhteiskuntaluokkien mahdollisuudet vaikuttaa siihen.

 

Yhteiskunnallisen vallankäytön ja kontrollin keskittymistä on selitetty useillakin eri tavoilla,  Erilaiset eliittiteoriat väittävät ilmiön johtuvan yhteiskunnassa tosiasiallisesti toi­mivista eliittiryhmistä ja niiden vaikutuksesta lainsäädäntöön ja vallankäyttöön (Kyntäjä-Laitinen, 201-206).  Marxilainen näkemys perustuu taas valtion ja oikeudenkäytön yhteennivoutumiseen, jonka pohjana ovat yhteiskunnan luokkavoimat ja suhde tuotantovälineiden omistukseen (emt. 207-209. Kts. myös 161-167).

 

Ranskalainen filosofi ja historioitsija Michel Foucault toteaa myös, ettei ole sellaista rikosoikeutta, jonka tavoitteena olisi kaikkien laittomien tekojen vainoaminen poliisia apunaan ja van­kilaa rankaisuvälineenään käyttäen.  Foucault näkee pikemminkin rikosoikeuden laittomuuksien differentiaalisen valvonnan väli­neeksi.  Rikosoikeuden tehtävänä on toimia eräänlaisena välipor­taana laittomuuksien yleisessä järjestelmässä ja tämä järjes­telmä sisältää muina osinaan poliisin, vankilan ja lainrikkojuuden (Foucault,  319).  Foucaultia kiteyttäen voitaisiin todeta, että rikollisuus ei ole kontrolllkoneiston kohde_,  vaan sen. toiminnallinen osa.  Siten poliisi, vankila ja rikollisuus muodostavat tietyn kokonaisuu­den, joka tukee vallassa olevaa yhteiskuntajärjestelmää ja yllä­pitää voimassaolevia valtasuhteita.

 

Näkemys on hyvin mielenkiintoinen.  Täydentäisin sitä eräällä väitteellä, jota en pysty tässä yhteydessä dokumen-toimaan, mutta joka pohjautuu omakohtaisiin havaintoihin.  Uskon näet löytyvän merkittävää yhtäläisyyttä tämän järjestelmän kaikkien osapuolien kesken, jos tut-kittaisiin ihmisten asenteita akselilla kovaluon­toisuus – helläluon-teisuus tai konservatiivisuus – radikaalisuus.  Minulla on sellainen mielikuva, että yhteiskunnalliset käsityk­set yhtäältä oikeuslaitoksen ja poliisin henkilökunnan ja tois­aalta rikolliseen elämäntapaan kiintyneiden välillä olisivat sangen pitkälle yhteneväiset.  Yhteneväiset   jopa siinä määrin, että ilmiön kuvaaminen saman kepin eri päiksi tuntuu osuvalta.

 

On tunnettu tosiasia, että vapausrangaistukset kohdistuvat pää­sääntöisesti kaikkein  alimpiin sosiaaliryhmiin.  Vankiloihin ja rikolliseen elämäntapaan rekrytoituvat ovat jo lähtökohdil-taan kaikkein heikoimmin varustettuja.  Tämä kärjistyy erityisesti siinä, että heiltä on riistetty jopa mahdollisuus päästä sel­ville oman syrjäytymisensä  yhteiskunnallisista syistä, mikä mahdollisuus ainakin jossain määrin on tarjolla palkkatyöhön sosiaalistuneilla, esimerkiksi teollisuustyöväes-töllä.  Ehkäpä juuri  rikolliseen elämäntapaan sitoutuneet parhaiten kuvaavat Marxin käsitettä ryysyköyhällistö?

 

Juhani Iivari näkee vankilaan rekrytoitumisen yhteiskunnallisen valinnan tulokseksi.  Iivari puhuukin ”köyhien valinnasta”.  Tämä valinta on tietyssä mielessä havaittu jo kauan sitten kri­minologien piirissä.  Koulutustasolla on nähty mm. olevan vai­kutusta kiinnijoutumiseen.  Olete- taan, että kouluja käyneet ovat taitavampia välttämään rikoksesta paljastumisen ja risti­riitoja poliisin kanssa (Anttila-Törnudd, 115).   Valikoituminen voi myös johtua siitä, että alimpien sosiaaliryhmien kohdalla rikos  tapahtuu usein näkyvästi, esimerkiksi julkisella paikalla.  Iivari sanoo asian toisin;    rikolliseksi valikoitumisen määrää se, miten kontrollikoneisto on rakennettu ja ketä sillä kytä­tään.  Hän väittää myös, ettei esimerkiksi, nykyinen poliisi- ja syyttäjäorgani-saatio  ole kykenevä liikeyritysten kautta tapah­tuvien yhteisörikosten kontrolloimiseen (Iivari,  36).

 

Oikeudenkäytön valikoitumisen erästä puolta valottanee Rovanie­men hovioikeuden presidentin Kaarlo L. Stälbergin eräässä esi­telmässä 17.04.1984 Oulussa julkituomat ajatukset.  Stålbergin mukaan on parempi vaihtoehto sietää tietty määrä taloudellista rikollisuutta kuin alistua siihen, että talouselämä kiedotaan käskyjen ja kieltojen verkkoon (Tiedonantaja 04.05. 1984).

 

Tätä korkea-arvoisen oikeusmiehen sanomana hämmästyttävää totea­musta  sen esittäjä perusteli poliittis-ideologisin argumentein. Hovioikeuden presidentti Stålbergin  mielestä  on syytä pitää huolta siitä, ettei taloudellisen rikollisuuden vastustamisen varjolla päästä toteuttamaan muita, lähinnä ideologisia päämääriä.  Taloudelli­sen rikollisuuden ennaltaehkäisy voi näet olla hyvä ja moraali­sesti moitteeton suojaverho talouselämän saattamiseksi holhousjärjestelmään.  Hieman koomiselta tuntuu, että Stålbergilta jää itseltään huomaamatta omat ”ideologiset päämäärät”.  Jää vain miettimään minkälaista oikeutta tällaisista lähtökohdista onkaan jaettu?

 

Samaan aikaan, kun korkea oikeusviranomainen kehoittaa sietä­mään talousrikollisuutta, Suomessa pidätetään ja toimitetaan vankilaan ihmisiä ilman rikossyytettä.  Vuosittain näet joutuu keskimäärin 130 ihmistä pakkotoimenpiteiden kohteeksi irtolaisuuden perusteella (Helsingin Sanomat 08.01. 1984).  Irtolaiseksi leimautuu, jos ”vieroksuu työtä”.  Tässä kohdin konkretisoituu selväpiirteisimmin Foucaultin näkemys kurinpidon päätavoit­teista;  kiertolaisuuden vähentäminen ja tuotantokoneiston tar­peet  (Foucault, 246).  Iivari kertoo kuuvaavan, vaikka sinänsä äärimmäisen harvinaisen esimerkin irtolaisuuden perusteella työlaitokseen määrätystä miehestä.  Tältä puuttui alkoholion­gelmaa eikä hän ollut syyllistynyt rikoksiin.  Mies eli totaalisesti yhteiskunnan ulkopuolella ja vietti kiertelevää elämää.  Eläminen perustui roskalaatikkojen anteihin (Iivari,  103 – 105). *)

 

Rikollisuuden määrittelyssä ja rangaistusten ankaruudessa ilme­nevässä eriarvoisuudessa ei useimmiten ole kysymys poliisin tai tuomioistuimen tietoisesta, puolueellisuudesta.    Ongelma on enem­mänkin rakenteellinen ja siinä kärkevöityvät tietyt luokkavastakohdat.  Vankilaan rekrytointi määräytyy täten pitkälti yhteis­kunnallisen aseman pohjalta.  Tosin on esitetty myös viime vuo­sina tutkimuksia, joissa pidetään statusselektiivisena harhana rikoksentekijöiden valikoitumista alimmista yhteiskuntaluokista. Tällaisten väitteiden esittämistä on vaikea ymmärtää, vaikka itse vaikuttimet saattaisi helpostikin ymmärtää, siksi selvästä ilmiöstä valikoitumisessa on kyse.

————————————————————————————————–

*) Juhani Iivarin kuvaus (sivu 12), jossa mies oli määrätty työlaitokseen pelkän yhteiskunnan ulkopuolella elämisen perusteella, vaatii täsmennyksen. Kerrottu esimerkki sopii kuvaukseksi entisaikaisen yhteiskunnallisen kontrollin luonteesta.  1960-luvulla alkanutta yhteiskunnallista
muutosta kuvaa kuitenkin se, että Iivarin kirjan julkaisemisen vuonna 1982  työlaitokset 
Suomessa lopetettiin.

Työlaitosjärjestelmä syntyi vuonna 1936 annetun irtolaislain pohjalta. Työlaitokseen voitiin määrätä myös lapsen elatusavun jatkuvan ja pitkäaikaisen laiminlyönnin vuoksi. Mahdollisuus oli säädetty  niinikään vuonna 1956 annetussa huoltoapulaissa.  Se sisältyi
sittemmin myös vuonna 1965 säädettyyn lapsen elatusavun turvaa- misesta annetun lakiin.

 

 

 

2.2.   Rikollisuus elämänurana

 

Eräs tapa tarkastella rikollista käyttäytymistä on hahmottaa se ajallisen perspektiivin kautta tiettynä elämänurana.  Tämä tar­kastelutapa on antoisa erityisesti senvuoksi, että se tuo havain­nollisesti esille rikollisen kehityksen kasautumisluonteen ja yksittäisen ihmisen eläraäntavallisen syöksykierteen.  Rikolli­nen käyttäytyminen ei useimmiten ilmene minään ennakkoon oireita antamattomana toimintana,  jolle voitaisiin selvästi osoittaa sen alkamisajankohta.  Useimmiten on kysymys jo lapsuuteen pohjautu­vasta poikkeavuudesta,  joka vain vahvistuu ongelmien kasautumi­sen ja vaihtoehtojen vähenemisen myötä.

 

Lea Pulkkinen on tutkinut Suomessa rikollisen käyttäytymisen en­nustettavuutta ns.  pitkittäistutkimuksena.  Hän on päässyt ulko­maisten tutkimusten kanssa paljolti yhtäpitäviin havaintoihin siitä,  että aikuisiän rikollisuutta edeltää nuorisorikollisuus ja lapsuudenaikaiset häiriökäyttäytymiset.  Rikollinen elämän­ura kehittyy asteittain..  Rikollinen kehitys on myös kasautu­vaa.  Pulkkinen toteaa havaitun, että 30 – 35 ikävuoteen mennessä tapahtuneiden rikollisuuspidätysten olevan yhteydessä eräisiin nuoruusiän käyttäytymispiirteisiin.  Näitä olivat,  kotoa karkaa­minen, juopottelu, huumeiden käyttö, vandalismi, koulupinnaus, valehteleminen, tappeleminen, varastaminen ja älyllisiä edelly­tyksiä huonompi suoriutuminen koulussa.  Mikäli nuorella on havaittavissa viisi em. piirteistä, on rikoksiin syyllistymisen todennäköisyys suuri.  Ennuste on sitä parempi, mitä useampia poikkeavia käyttäytymisen piirteitä yksilöllä on (Pulkkinen 1984,  221 – 222.  Kts. myös Pulkkinen 1983).

 

Kokemukseensa vedoten pastori Juhani Iivari on todennut, että useimpien tapaamiensa nuorisorikollisten kohdalla olisi ollut suorastaan ihme,  elleivät nämä olisi joutuneet vankilaan (Iivari, 38).  Nuorisorikollisuuden takana Iivari on havainnut työttö­myyden, asunnottomuuden, pienipalkkaisuuden, koulutusongelmat ja muut vastaavat tekijät.  Näiden vuoksi on  ”helppo lipsahtaa toiselle puolelle”.

 

Lapsuuden häiriökäyttäytyminen, joka useimmiten juontuu silloi­seen sosiaaliseen ympäristöön ja kasvatukseen (Pulkkinen, 1983). altistaa nuorisorikollisuuteen.  Keskeisin vaihe, eli rikoksenuusijoiden valinta tapahtuu tuomioistuinten toiminnassa,.  Ri­koksentekijän kannalta ratkaisevin päätös näyttää olevan se, tuomitaanko hänet rangaistukseeni, joka merkitsee laitokseen joutumista.  Tutkimukset ovat osoittaneet, että tällaisella pää­töksellä suorastaan sinetöidään rikokseen syyliistyneen nuoren vastainen kohtalo.  Määräämällä nuori rikoksentekijä vankilaan yhteiskunta samalla ikäänkuin valitsee hänet rikoksenuusijaksi.  Alttius uusiin rikoksiin kohoaa moninkertaiseksi.  Toisaalta nykyisin on ongelmaksi noussut myös nuorten rikoksiinsyyllistyneiden ehdollisten tuomioiden kasaantuminen.  Kun osoittautuu, ettei annetuilla ehdolliseilla tuomioilla ole ollut tekijään vaikutusta, annetaan tuomio ehdottomana.  Tätä tuomiota   annettessa, siihen yhdistyy aiemmat ehdolliset tuomiot, jolloin siitä tämän vuoksi tulee useinkin kohtuuttoman pitkä.  Tällöin vankilakroonikon syntyminen on tosiasia.  Ratkaisua täytyisikini etsiä uusista vaihtoehdoista vankilatuomiolle.

 

Vankilaan joutuminen merkitsee monestakin syystä rikolliseen elä­mäntavan imun lisään-tymistä.  Vaikeuksien lisääntymisen myötä niiden ”helpon”  ratkaisutavan hohto kasvaa.  Sosiaalisten kon­taktien yksipuolistuessa vaara syysllistyä uusien tuttavuussuh-teiden myötä uusiin rikoksiin kohoaa merkittävästi.  Tutkija Kauko Aro­maa toteaa lahtelaista rikollisuutta koskeneessa selvityksessään varkaiden alalletulon tapahtuneen vähitellen, ikäänkuin omalla painollaan, alamaailmaan tutustumisen myötä.  Lopulta tulijat ajautuvat vanhojen tekijöiden vanaveteen.  Nämä ottavat heidät keikoille mukaan ja opastavat tuntemaan varastetun tavaran os­tajat  (Aromaa, 77 – 80).

 

Ikävuodet 15-24 ovat tyypillisiä rekrytointivuosia (Aho 1979, 32).  Kaikista yli 25-vuotiaina vankilaan joutuneista vain 25 % on ensikertalaisia.  Uusimistiheys laskee iän mukana.  Rikolli­sen uran kukoistuskausi yltää ehkä 35 – 40 vuoden ikään.  Tiu­kimmin vankilakierteeseen joutuneille ura jatkuu vielä pitkään.  Tämä ilmenee mm. siten, että uusimis-tiheys jopa kasvaa varkausrikoksista tuomittujen osalta 40 ikävuoden jälkeen (emt, 34).  Varkaan ammatissa iän mukanaan tuoma laskukausi johtaa toisar­voisiin tehtäviin mm.  passimiehenä toimimiseen ja sitä myötä heikentyneisiin ansioihin (Aromaa, 153).

 

Kyseinen Aromaan tutkimus vahvisti sen yleisen näkemyksen, että rikolliseen elämäntapaan sitoutuneilla on takanaan pitkä urake­hitys.  Vankilakierteen jälkeen, viimeistään 40 – 50 vuoden vä­lillä ammattivarkaan ura vajoaa aloittelijan tasolle.  Sosiaalinen arvostus alakul-ttuurin hierarkiassa romahtaa.  Entinen ar­vostettukin rosvo kelpuutetaan yhteisillä keikoilla hoitamaan vain toisarvoisia, tehtäviä.  ivari toteaa kärjistäen kolmissakymmenissä olevan rikollisen vaihtoehdot.  Tämän toteamuksen mukaan, jonka Iivari perustaa vankitilastoihin_s miehellä on tuolloin kolme mahdollisuutta:

1) hän putoaa sellaiseen pieneen varikiryhmään,  joka kiertää van­kilan ja vapauden väliä

2) hänen elämänsä tuhoutuu siltojen alla tai puukon kärjessä;

3) hän löytää vielä sosiaalisesti kelvollisen toimeentulon keskuudessamme.

 

Viimeksi mainittu vaih­toehto on epätodennäköisin.  Todennäköisin tie on peruuttamaton umpikuja  (Iivari, 21).

 

 

2.3.   Rikollisen elämäntavan osatekijät

 

2.3.1. Rikokset

 

Rikollisen elämäntavan määräävin piirre on tietenkin syyllisty­minen itse rikoksiin.    Rikos on myös yksilön näkökulmasta kat­soen keskeisin vaikuttaja hänen elämäntapansa määräytymisessä. Rikos ja sen toistuminen, rikoskierre, sitovat yksittäisen syr­jäytetyn vankeusrangaistusten kautta tehokkaimmin rikolliseen alakulttuuriins, lisääntyvään eristäytymiseen normaaliyhteiskunnasta ja kasaantuviin sosiaalisiin ongelmiin.

 

Julkirikollisuuden rakenteen hahmottamiseksi kannattanee tehdä pieni tilastollinen vertailu.  Vuonna 1983 oli poliisin tietoon tulleita rikoksia kaikkiaan 584 680 tapausta  (Rikollisuus 1983).  Näistä oli rikoslakia vastaan sattuneita rikoksia  254 649 eli 43»5 %.   Rikoslain alaisista rikoksista ehdottomasti suurin ryhmä oli omaisuusrikokset, joita oli yhteensä 185 962 eli 73 %. Väkivaltarikoksia tai kuten rikollisuustilasto sen ilmaisee, henkeen ja terveyteen kohdistuneita rikoksia, oli 19 683 tapa­usta eli 7,7 %  kaikista rikoslakia vastaan tehdyistä rikoksista.  Huomattakoon, että tappoja, murhia, lastentappoja tehtiin vuonna 1983 yhteensä 117.  Kuten huomaamme, väkivaltarikollisuus ei ole lisääntymisestään huolimatta kovinkaan suurta julkirikollisuuden kokonaiskuvassa.

 

Julkitullut rikollisuus on vain pieni osa kokonaisrikollisuutta. Eri puolilla maailmaa tehdyt ns. piilorikollisuustut-kimukset ovat yhteneväisesti osoittaneet rikollisuuden olevan paljon laajem­paa ja jokapäiväisempää, mitä julkitullut rikollisuus on ja mitä ihmiset yleensä edes uskovat (Anttila – Törnudd 1983, 63 – 69).

 

Piilorikollisuudella tarkoitetaan siis kokonaisrikollisuuden ja ilmirikollisuuden eli poliisin tietoon tulleen rikollisuuden erotusta.  Vuonna 1980 Suomessa suoritetun tutki­muksen mukaan piilorikollisuus oli pääasiassa väkivaltarikolli­suutta.  (Lättilä – Heiskanen 1983, 21).   Kyseisen vuoden aikana tapahtui 630 000 väkivallantekoa.  Niistä vain alle neljä prosenttia tuli poliisin tietoon.  Vakavankin väkivallan kohdalla ilmitul­leen rikollisuuden määrä oli alhainen, keskimäärin 6 – 7 % (emt. 23).  Sarman, tutkimuksen mukaan yksilöön kohdistuneita omaisuus­rikoksia sattui noin 571 000 tapausta, joista piilorikollisuutta oli 85 %  (emt. 4-1).  Uhreille aiheutui yhteensä 313,1 miljoo­nan markan bruttovahinko  (emt. 51).  Iimirikollisuuden aihe­uttamat bruttova-hingct olivat 223 miljoonaa markkaa.

 

Piilorikollisuuden hämmästyttävä laajuus on osoittanut, ettei yhteiskunta jakaudu selväpiirteisesti rikollisiin ja nuhteetto­miin kansalaisiin.  Toisaalta on myös arveltu, ettei piilorikol­lisuus suurimmaksi osaksi olisi niin vakavaa kuin julkirikollisuus, ainakin vapausrangaistuksiin tuomittujen rikollisuus (Ant­tila ym. 1974, 84).  Piilorikollisuuden laajuus kuitenkin tukeva selvemmin niitä tulkintoja, joiden mukaan vankilaan rekrytoi­tuminen on pitkälti yhteiskunnallisen valinnan tulosta.  Mielenkiintoinen on myös havainto siitä, että omaisuusrikokset tulevat paremmin esiin kuin väkivaltarikokset, vakavatkaan sellaiset.  Nähtävästi siinä tulevat esille yhteiskuntamme arvot; omaisuutta ja sen tuomaa statusta arvostetaan ja siitä kannetaan huolta, ihmistä ei niinkään.  Haavat ja kolhut, niin fyysiset kuin psyykkiset salataan.

 

On ilmeistä, että osa piilorikollisuudesta ja toisaalta taas selvittämättömistä poliisin tietoon tulleista rikoksista liittyy ja selittyy rikolliseen alakulttuuriin kuuluvien ihmis­ten toiminnalla.  Rikollisen alakulttuurin oma normisto pyrkii sitomaan tiukasti sen piirissä eläviä.  Poliisille ei juuri kerrota vält­tämätöntä enempää;  ”ammattietiikka¹⁵ kieltää vasikoimisen (Vrt. Aromaa 1983, 46).

 

On myös huomattava, että rikollista elämäntapaa viettävät ovat itse suurin riskiryhmä rikosten potentiaalisina uhreina.  Niinpä tutkimuksen mukaan suuri osa ryöstöistä tehdään rikokseen syyllistyneiden omassa keskuudessa (Alaspää, Aromaa, Leino.  Vrt. myös Aromaa 1983).  Havainnon mukaan uhriksi valikoitui tavallisesti ryyppyporukan joku humaltuneimraista jäsenistä, jolta sitten vietiin arvokkaaksi katsottua omaisuutta (rahaa,  kello, viinapullo jne.).  Usein tapauksiin liittyi erimielisyyttä omistusoikeudesta.

 

Rikollista elämäntapaa viettävät ovat yleensä ns. pikkurikolli­sia.  Rikokset, joihin syyllistytään ovat etupäässä varkauksia, koska ne varmistavat, elämistä ja tiettyjen statustunnusten saa­mista.  Kuitenkin omaisuus- ja väkivaltarikokset liittyvät kiin­teästi toisiinsa ja rikolliseen elämäntapaan ylipäätään.  Tut­kija Kauko Aromaa on selvittänyt Lahden varkaiden elämää ja toimeentuloa.  Tutkimus sai alkunsa havainnosta, että omaisuus-ja väkivaltarikollisuus kietoutuvat toisiinsa (Aromaa 1983, 4-6).

 

Aromaan tutkimus valaisee pätevästi rikollisen alakulttuurin eri elementtejä, vaikka onkin rajoittunut käsittelemään po. alueen eräänlaista eliittiä, ammatikseen varkaina toimivien rikollisten ydinjoukkoa.  Tarkoituksena oli tutkia ja analysoida rikollisuutta toimeentulojärjestelmänä.  Kokonaisuutena selvitys hahmottaa tämän järjestelmän eräänlaiseksi sosiaaliseksi ins­tituutioksi, joka jatkaa olmassaoloaan riippumatta niistä yksi­löistä, joiden varassa se toimii.  Sen avulla välittyy yhteys ammattirikollisuuden ja muun yhteiskunnan välille.  Ammattiri­kollisuus toimii mm,  joidenkin liikeyritysten tavarantoimitta­jina  (Aromaa 1983_s 166 – 168).

 

Vaikka kyseessä onkin eräänlaisen rikollisen elämäntavan elii­tin kuvaus, ei Aromaan tutkimus tuo kovinkaan paljon uutta siihen näkemykseen mikä asiantuntijoilla yleensä on  kriminaalista laitapuolen kulkijasta muodostunut.  Ammattivarkaat ovat juu­rettomia, lyhytjänteisiä, heikosti koulutettuja, ammattitaidot­tomia ja alkoholisoituneita ihmisiä.   Heidän syrjäytymisensä ja avuttomuutensa leima näkyy itse rikollisessakin elämässä.  Varas­tetun tavaran hinnanmuodostusta tutkiessaan Aromaa on havainnut alalla vallitsevan ostajan markkinat.  Varas ja ostaja ovat hänen mukaansa monessakin mielessä epäsuhtainen pari.  Myyjällä on pakkotilanne ja hän on pitkälle ostajan antamien laatu-  yrm. arvioiden varassa hinnasta neuvoteltaessa.  Rikoksen suurimman hyödyn näyttää siten korjaavan välittäjä- ja jälleenmyyntiporras  (Aromaa 1983, 185 – 190).  Varsinainen välittäjälaitos on sosiaalisesti etäällä likaisen työn tekevistä varkaista (emt. 196.)

 

Omaisuusrikokset ovat rikollisen elämäntavan leimallisin piirre.  Väkivalta on toissijaista ja johtunee paljoltikin, luonteen äkkipikaisuudesta, mielenterveysongelimista ja alkoholinkäytöstä, eikä niinkään suunnitelmallisuudesta tai viehtymyksestä siihen.  Poikkeuksena ehkä ovat rikollisten keskinäiset välienselvittelyt.

 

Omaisuusrikosten huomattava osuus kokonaisrikollisuudesta hei­jastuu luonnollisesti rangaistusvankien jakautumaan.  Vuonna 1983 oli tasan 50 prosentilla päärikoksena (päärikos on se tuomio, mictä on ankarin rangaistus) omaisuusrikos.  Ryöstöstä oli tuo­mittu 10 prosenttia rangaistusvangeista (Aho  1984).  Väkival­tarikollisuuden osuus rangaistusvankien tuomioperusteena on vuodesta 1979 lisääntynyt.  Omaisuusrikosten osuus on sensijaan laskenut tuntuvasti, vuonna 1979 heitä oli 59 prosenttia.  Ryös­täjien osuus on pysynyt likipitäen vakiona eli 11 – 10 prosent­tina (Aho 1984.).

 

Omaisuusrikosten elämäntavallinen luonne on ollut havaittavissa Kriminaalihuoltoyh-distyksen työleireilläkin. Tämä on dokumentoitu jo ns. vanhojen, ennen vuotta 1977 toimi­neiden työleirien osaltakin.  Karsikas ja Aromaa tutkivat vii­meisen (ennen 1977 tapahtuneen työleirien väliaikaisen lakkaut­tamisen) Hyvinkään leirin asiakaskuntaa.   Selvityksen mukaan lähes kaikki miehet olivat syyllistyneet omaisuusrikoksiin ennen työleirien lakkauttamista (Karsikas – Aromaa, 38).

 

Aromaa toteaa, että Lahdessa on osoitettavissa eräänlainen sym­bioottisessa suhteessa normaalimaailmaan toimiva ja varkaan  am­mattiin perustuva  ”alamaailma”  (Aromaa 1983, 198).  Ammattivarkaita Aromaan tutkimus arvioi kaupungissa toimivan useita, mutta hei­dän osaamisensa taso on kuitenkin suhteellisen vaatimaton.  Heidän toi­mintatapansa ovat pitkälti perinteisiä, vuosisatoja samantapai­sina säilyneen muodon tunnusmerkit omaavia.  Tosin ilmeni myös pyrkimystä vastata tekniseen kehitykseen (emt., 200).

 

Rikosten luonne kokonaisuutena rikollisessa elämäntavassa tyypittyy kaikenkaikkiaan yhteiskunnan kannalta helposti hallitta­vaksi omaisuusrikollisuudeksi, jonka tarkoituk-sena on yhtäältä elämänedellytysten turvaaminen ja toisaalta lisätä kulutusmah­dolli-suuksia, jotka ovat ristiriidassa kulutustoiveiden kanssa.  Omaisuusrikollisuutta voidaan pitää myös tietynlaisena alkeelli sen yhteiskunnallisen protestin muotona.  Näin sen osaksi miel­tää esimerkiksi Iivari, joka näkee sorkkaraudan rikollisen kou­rassa muutosvaatimuksena, terveenä reaktiona ylivoiman edessä, hätähuutona_t  jota yhteiskunnan tulisi kuulla (Iivari, 49).  Tuo paatokselliselta kuulostava tulkinta ei oikein vastaa sitä kokemusta, jonka itse olen saanut työstä lainrikkojien parissa.  Asianosaiset eivät itse  näytä monestikaan kokevan tekojaan yhteiskunnan vastaisina protesteina tai hätähuutoina.  Useimmiten kohteet ovat tavallisia kansalaisia, jotka näyttävät valikoituvan sopivan tilanteen ja toimintaoperaation helppouden perusteella.  Jos teot nyt yleensä on protesteiksi miellet­tävissä, on ne pikemminkin nähtävä turhana yksilötason kapinointina, jonka vaikuttimet ovat itsekeskeiset ja jonka hyödyttömyys yhteiskunnan muutosvaatimuksina ovat ilmiselvästi toimimattomia.  Tähän tulokseen on päätynyt myös Friedrich Engels pohtiessaan työpaikkavarkautta vaiston- varaisena protestina.  Tois­aalta rikollisuus on liitettävä yksittäisten ihmisten omiin mah­dollisuuksiin mieltää maailmaa ja vaikuttaa siihen.  K.J. Lång on todennut vankilakroonikoista:  ”Nämä ihmiset eivät vaani toisten henkeä ja omaisuutta.  He eivät suunnittele rikoksia hyötyäkseen niistä.  He ajautuvat täysin suunnittelemattomiin pikkurikoksiin silkkaa irrallisuuttaan” (Helsingin Sanomat  05.02. 1984).

 

Keskeinen havainto rikollista elämäntapaa tarkasteltaessa on tietynlaisen mafiailmiön puuttuminen.  Tämä jos mikä jäsentää ongelman syrjäytyneiden, moniongelmaisten, vaatimattomat mahdol­lisuudet omaavien ihmisten puuhasteluksi.   Aromaa mm, totesi tutkimuksessaan, että ei voida osoittaa rikollisuuden organi­soitumista keskitetyksi toiminnaksi (Aromaa 1983, 194).  Tosin oli todettavissa yhdessä ryyppäämistä, löyhien työryhmien kokoa­mista ja välittäjäsuhteen ylläpitämistä.

 

Rikollisuuden organisoituminen Suomessa tämän tyyppisenä ja tasoisena,  ilmiönä ei ainakaan toistaiseksi ole laajemmalti ollut.  Onko se todennäköistä tai mahdollista tulevaisuudessa, jää nähtäväksi.  Eräitä esimerkkejä tietynasteisesta organisoitumi­sesta on ollut, kuten ns. lasitusliikemafian paljastuminen Helsingissä (Helsingin Sanomat 07.07. 1984).  Toiminta kyseisellä ryhmällä oli kohdistunut etupäässä vankiloiden pillerikaupan pyörittämi­seen.  Toiminnan organisoijana oli entinen pikkurikollinen, jon­ka tilillä aiemmin oli ollut pienehköjä omaisuusrikoksia. Toi­minnan suojaverhona oli lasitusliike, joka salli mm. liikkumi­sen poikkeukselliseen aikaan ja oli perustamiskustan- nuksiltaan pieni.  Kulissi ei kuitenkaan ollut täydellinen, koska poliisia alkoi kiinnostaa entisten rikollisten innostus lasitusalaata. Tämä on ilmeinen osoitus siitä, että viranomaisten kiinnostus rikoksia tehneisiin asiakkaisiinsa säilyy senkin jälkeen, kun vankilan portit ovat avautuneet poislähtijöille.  Rikolliseen elämäntapaan ajautunut säilyy tehostetussa kontrollissa.  Tämän tyyppinen valvonta on osa poliisitoimen rutiinia,  työtapoja.  Esimerkkinä siitä voidaan pitää rikosten tekotavan mukaisia rekistereitä. Tästä tosiasiasta johtuen rikolliseen elämäntapaan liittyy oleel­lisesti asiointi, poliisin kanssa sellaistenkin rikoksien yhtey­dessä, joihin itse ei välttämättä olla syyllistytty.  Tieduste­luja, kuulusteluja ja pidätyksiä suoritetaan sillä perusteella, että asianomainen on joskus suorittanut samantapaisen rikoksen tai rikoksia ylipäätään.  Poliisin toiminta on varmaankin perus­teltua jo tuloksellisuutensakin vuoksi, mutta sen eräänä seurauksena väistämättä on epäluulon ja vihamielisen suhtautumisen kasvu sekä yhä tiiviimpi ajautu­minen omaksuttuun elämäntapaan ja alakulttuuriniin arvoihin.  Rikollisen ura on useimmiten jatkuvaa syöksykierrettä heikosta huonoon ja huonosta pahimpaan.

 

 

2.3.2.    Vankilakierre

 

Vankilakierre on toinen keskeinep rikollisen elämäntavan mää­rittelyperuste.  Ongelmaa  kokonaisuutena tarkastel-taessa ei ole kysymys niinkään yksittäisestä tuomiosta kuin erilaisten sank­tioiden kasautumisesta ja ajautumisesta vankilakierteeseen. Tämä kierre voidaan nähdä johdonmukaisena seurauksena yksittäis­ten ihmisten aikaisemmista elämänkaarista.  Vankeusrangaistus­ten ja muiden sanktioiden kasautuminen on ikäänkuin saman lain­alaisuuden heijastumia, millä muutkin sosiaaliset ongelmat kumu­loituvat tämän yhteiskunnasta syrjäytyvien ja syrjäytyneiden joukon kannettavaksi.

 

Vankilakierre on tietenkin väistämätön seuraus rikoksiin syyl­listymisestä, mutta toisaalta on myös nähtävä rikoksiin syyllis­tymisen olevan väistämätön seuraus vankeusrangaistuksista.  Eli tuttu sanonta; ”vankila on rikollisuuden korkeakoulu”,  pitää paik­kansa.   K..J. Lang myöntää esimerkkinä, että Keravan nuorisovankila saattaa tehdä tilapäisrikollisesta kroonikon (Helsingin Sanomat 05.02. 1984).  Asia voidaan ilmaista toisellakin hoh­tonsa menettäneellä hokemalla:  ”vankila ei paranna ketään”.  Tähän fraasiin uskoo jo virallinenkin vankeinhoito.  Niinpä ei puhutakaan enää vankeusrangaistuksen parantavasta vaikutuksesta, vankilalla nähdään olevan vain erilaisia estäviä vaikutuksia; yleis- ja erityisestävä tehtävä.  Toisin sanoen vankilat ovat olemassa yhtäältä pelotteena ja toisaalta paikkoina, joihin eris­tetään vahingolliset ainekset lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa. Harva kuitenkaan loppuiäksi.  Toisaalta on myös myönnettävä, ettei mitään vankilaa parempaakaan ratkaisua ole vielä keksitty pitämään hallinnassa yksilöiden epätoivottavaa käyttäytymistä.  Vankila näyttää kyllä tukevan osaltaan rikollisen elämäntavan säilymistä.  Toisaalta on toki nähtävä sen käytäytymistä oikaisevakin vaikutus, joka on havaittavissa myös ehdollisten tuomioiden kohdalla.  On nurinkurista sekin, että vankila, kuten rangaistukset yleensä, osaltaan lisää yhteiskunnan eri sosiaalisten ryhmien / luokkien /kulttuurien koheesioita ja samalla koko yhteiskunnan koheesiota vetämällä rajaa suhteessa rikoksiin ja rikolliseen alakulttuuriin.  Rajan vahvistaminen osaltaan lisää vaikeuksia palata takaisin oman viiteryhmään ja sen elämäntapaan.  Tuo palaaminen saattaa olla helpointa työväenluokkaisessa ja yläluokkaisessa kulttuureissa sekä vaikeinta keskiluokkaisessa?

 

Suomen rangaistusvangeista kolme neljännestä on rikoksenuusi­joita.  Kuusi vankia kymmenestä palaa vapaudut- tuaan takaisin vankilaan.  Turun keskusvankilanssa, tunnetaan paremmin Kakolana, paluuprosentti on yli yhdeksänkymmentä (Helsingin Sanomat 05.02. 1984),  Kakolan korkea luku selittyy sillä, että se  toimii useampikertaisten uusijoiden sijoituspaikkana. Uusintarikollisuutta on tutkittu paljon.  Suomessakin se on ol­lut perinteisesti kriminologisen kiinnostuksen kohteena.  Tilas­tokeskus tutki vuosien 1977 1981 uusintarikollisuutta.  Sen mukaan kyseisinä vuosina tuomittiin kaikkiaan 221 800 henkilöä. Näistä uusijoita oli 58 875 eli runsas neljännes (Marin, 6).  Kaikista vuonna 1981 tuomituista uusijoista 29 prosenttia oli syyllistynyt uuteen rikokseen puolen vuoden sisällä edellisestä tuomiosta tai rikoksesta.  Puolet oli tehnyt uuden rikoksen vuo­den sisällä  (emt. 26).

 

Ehdottomaan vankeuteen tuomitut ovat muita nopeampia uusimaan.  Heistä joka neljäs teki uuden rikoksen kahden kuukauden kulu­essa ja yli puolet vuoden sisällä edellisestä tuomiosta tai ri­koksesta  (emt. 27).   Tutkimuksessa todettiinkin, että mitä useampia tuomioita tarkastelu-jakson aikana oli ollut, sitä no­peammin henkilö oli syyllistynyt uuteen rikokseen.

 

Alle vuoden aikana takaisin vankilaan palanneet, niin sanotut tiheästi uusineet, muodostavat kolmanneksen kaikista, vangeista (Aho 1979, 32).  Iän myötä näyttää tiheästi uusivien osuus vas­taavan ikäluokan kaikista vangeista pysyvän vakiona.  Tämä voi­daan tulkita siten, että nämä vangit edustavat tyypillisiä van­kilakierteeseen joutuneita henkilöitä.  Nopeasti uudelleen van­kilaan joutuminen ei ole suomalaisten vankien erityispiirre.  Euroopan neuvoston teettämän selvityksen mukaan noin puolet uu­sijoista on uudelleen vankeudessa ennen vuoden kulumista vapa­uttamisesta (emt. 31).

 

Tutkija Timo Aho on arvioinut, selvitellessään kriminaalipoliit­tisten toimenpiteiden vaikutusta vankilukuun, että Suomessa on noin 10 000 – 15 000 aktiivista rikoksenuusijaa, jotka palaa­vat säännöllisin väliajoin vankilaan (emt. 56).  Voidaan pe­rustellusti väittää tämän vankilan ja vapauden välillä vaeltavan

 

15 000 hengen armeijan muodostavan ydinjoukon rikollisesta ala­kulttuurista ja jotka tiukimmin ovat kiintyneet rikolliseen elämäntapaan.  He ovat ihmisiä, jotka pahimmin ovat pudonneet ulos  yhteiskuntamme hyväksymistä elämäntavoista.  Tämän lisäksi on olemassa vara-armeija, joka  uusintaa ja kasvattaa tätä rikollisen elämäntavan sisäpiiriä.  Merkittävin voimanlisä tulee tietysti rikoksiin syyllistyneistä nuorista.

 

Uusintarikollisuus onkin nopeinta juuri nuorilla.  Alle 21-vuoitaista uusijoista kolmasosa teki uuden rikoksen puolen vuoden sisällä ja puolet vuoden sisällä edellisestä tuomiosta (Marin, 26}.   Samanlaisiin tuloksiin on päässyt myös Aho, joka toteaa nuorten uusimisen olevan riippumatonta  rikoslajista  (Aho 1979, 34 ja 39).  Uusimistiheys väheneekin Ahon mukaan iän myötä.

 

Huomionarvoinen on myös havainto, ettei laitosmuodolla ole vai­kutusta uusintarikollisuuteen (Uusitalo 1968).   Siten vankilan ja työsiirtolan välillä ei yhteiskunnan kannalta ole muuta eroa kuin se, että työsiirtolat tulevat vain valtiolle halvemmiksi ylläpitää.  Sensijaan ruotsalainen Börjeson on tehnyt havainnon omassa tutkimuksessaan,  jonka mukaan avoseuraurouksiin tuomittu­jen uusimisriski on pienempi kuin laitosseurau-muksiin tuomittu­jen (Anttila – Törnudd, 163 ja 166).   Vapausrangaistusten pi­tuuksilla ei näytä olevan merkitystä uusimictiheyteen (Aho 1979, 30).

 

Miksi sitten vankilat epäonnistuvat niin merkittävästi tehtä­vässään?  Miksi järjestelmästä on tullut osaalta rikollisuutta tuottava ja uusintava instituutio?  Kysymykseen vastaaminen ei ole help­poa ja vastauksia saattaa olla useita.  Ehkäpä luonnollisin selitys kuitenkin löytynee itse laitoksen luonteesta ja sen historiasta.  Tätä problematiikkaa on Foucault pohtinut hyvinkin laajasti.  Vankilat, kuten poliisi, armeija, koululaitos ja sairaalat, toteuttavat Foucaultin mukaan valtaa ”mikrotasolla”.  Ne muokkaavat kansalaisen sielua ja ruumista yhteiskunnan nor­mien mukaiseksi.   Niinpä vankilan tehtävänä ei olekaan, Foucaultin mukaan, ”paran­taa”  tai sopeuttaa rikollista.  Sen tehtävä on poliittinen.  Foucault näkee vankilalla yhteiskuntaa säilyttävän funktion.  Vankila tuottaa, hänen mielestä, rikollisuutta poliittisesti ja taloudellisesti vähemmän vaarallisessa muodossa (Foucault, 313).

 

Tämä lainvastaisuuden muoto on jopa jossain mielessä hyödyllistä.  Vankila tuottaa lainrikkojia, jotka näennäisesti ovat yhteiskun­nan ulkopuolella,  mutta ovat keskitetysti valvottu ryhmä.  Van­kila luo rikollisuudelle kontrolloidun ympäristön tuottaessaan rikoksentekijän patologiseksi subjektiksi.

 

Foucault arvelee vankilan pitkäikäisyyden johtuvan juuri siitä,  että vankeusrangaistus tuottaa  ”suljettua, eristettyä ja hyö­dyllistä lainvastaisuutta”  (emt. 314).  Täten rikoskierre ei siis  olisikaan parantamaan pystymättömän vankilalaitoksen, sivu­tuote,  vaan välitön seuraus itse  rangaistusjärjestelmästä.  Tämä järjestelmä tuottaa suhteellisen rajoitetun ja suljetun joukon  jatkuvasti valvottavissa olevia yksilöitä.  Tämä itseensä käpertyneen lainrikkojuuden voi  suunnata vähiten vaarallisia lainvastaisuuden muotoja kohti  (emt. 315).  Lainrikkojat ovat  pysyvän valvonnan alaisia, joutuvat tyytymään heikkoihin elin­ehtoihin ja he joutuvat yhteyksien, puutteessa väestöön,  sellai­seen rikollisuuteen,  jolla ei ole vetovoimaa muuhun kansanosaan.  Sen rikollisuus on poliittisesti vaaratonta ja taloudellisesti harmitonta.  Myös  Iivari näkee vankeusrangaistuksen vallankäytön välineeksi.  Se on hänen mielestään ”yksi ase rikkaiden kapinassa ja nousevan keskiluokan taistelussa käsien ulottuvilla olevista etuisuuk­sista” (Iivari, 48).

 

On tietenkin paikallaan kysyä, kuinka pitkälle Foucaultin ja Iivarinkin näkemykset oikeasti selittävät vankilalaitosta, sen tehtävää ja merkitystä.  Ne ovat toki mielenkiintoisia ja osaksi tavoittavat sitä todellisuutta, missä rikollisuus ja vankila kohtaavat.  Myös rankaisemisen ja eri muotojen historiasta voidaan tehdä selviä johtopäätöksiä niiden asemasta vallankäytön ja luok-kavallankin välineinä.  Toisaalta Foucaultilta ja Iivarilta jää selittämättä todellinen historiallinen yhteys niin nykyiseen käytäntöön johtaneen ideologisen keskustelun kuin päätöksenteonkin osalta.  Pikemminkin rangaistuksista käyty moraalinen ja ideologinen keskustelu on kulkenut  valistuksen ajoilta lähtien kohtuuden ja inhimillisyyden suuntaan sekä ajatukseen vankilan parantavasta ja kasvatuksellisesta tehtävästä.  On kokonaan toinen asia, jos oletukset vankeuden ”parantavasta” vaikutuksesta eivät ole osoittautuneet oikeaksi, kuin heittää ilmaan toteen näyttämättömiä väitteitä vankilasta ”vaarattoman rikollisuuden” tuottajana.

 

Monissakin tutkimuksissa on tehty havainto,  että voimakkaimmat vaikutteensa vanki saa rangaistusaikanaan toisilta vangeilta ei henkilökunnalta (Uusitalo, 43).  Vankilan luonne pakottaa vangin turvautumaan omaan yhteisöönsä, toisiin vankeihin.  Hän kiinnittyy yhä tiiviimmin tähän omat normit omaavaan alakult­tuuriin.  Tätä kiinnittymistä edistää vankilan ja vankeusran­gaistuksen aiheuttama leimautuminen.  Seurauksena on usein lop­pujenkin siteiden katkeaminen alkuperäisen vertaisryhmän normaalielämään.  Vankiyhtoisöstä ja sitä kautta rikollista elämäntapaa viettä­vistä tulee samaistumisen kohde.  Tämä yhteys on sitä kiinte­ämpi mitä ongelmallisempi on vangin tausta.  Kaventuva näköala lisää viehtymystä maailman ja oman elämän yksinkertaiseen selit­tämiseen ja mahdollisimman helppojen ratkaisuyritysten  löytä­miseen ongelmiksi koettuihin asioihin.  Vankilakulttuuriin si­toutumisen suurimmat edellytykset ovat yhtäältä se,  että vali­koituminen tapahtuu poikkeavuuden perusteella ja toisaalta van­kilan luonne yleensä totaalisena laitoksena (Uusitalo, 4-8).  Rikolliseen alakulttuuriin kuuluvalla on kiinteät suhteet muihin jäseniin.  Yhteistä heille on  vieraantunminen yhteiskunnan pää­määristä, normeista ja rooliodotuksista (Allardt, 79 – 80).

 

Jatkuvaan laitoskierteeseen on arveltu päätyneen noin 10 pro­senttia rangaistusvangeista (Iivari,  41).  Tätä joukkoa kutsu­taan vankilaslangilla ”Kakolan kamaksi” tai ”Kakolan ruuniksi”.  Iivari  on pitänyt viimeksimainittua nimitystä tietyssä mielessä totuutta sivuavana kuvauksellisuutensa vuoksi.  Vankllakroonikot leimataan sillä joka suhteessa kyvyttömiksi, kuohituiksi (Iivari, 41).   Tämä joukko edustaakin todella tietynlaista sopeutumista vankilaan ja roolinsa hyväksymistä, jopa ylistämistä.  Vankilakroonikot ovat sosiaalisissa suhteissaan amputoitua vakoa.  Heistä kaksikolmasosaa on yksinäisiä miehiä (Helsingin Sanomat 05.02_. 1984).

 

 

2.3.3.   Päihteiden käyttö

 

Päihteiden runsas ja hallitsematon käyttö liitetään ylei­sesti rikolliseen käyttäytymiseen.  Jokainen rikollisuuden ja rikoksiin syyllistyneiden kanssa ammatikseen tekemisiin joutuva voi kokemusperäisesti vahvistaa tämän väittämän.  Eräs tarkas­teluni lähtökohtia olikin väite,  että  runsas alkoholikäyttö, etenevä alkoholisoituminen ja alkoholismi ovat tyypillinen piirre rikollisessa elämäntavassa.  Tähän samaan aihepiiriin kuuluvat myös muiden päihteiden  huumeiden, lääkeaineiden ja erilaisten korvikkeiden käyttö.  Viime vuosina on huumeiden merkitys kas­vanut  niiden yleismaailmallisen leviämisen myötä.

 

Suhde alkoholiin juontuu monesti rikokseen syyllistyneen lapsuu­desta.  Usein takana on toisen tai kummankin vanhemman holtiton alkoholinkäyttö, alkoholismi  (Pulkkinen 1984,  6).  Alkoholin­käytöllä on myös selvä syy-yhteys nuorisorikollisuuteen.  Niinpä Kauko Kämäräisen vuonna 1968 tekemän, nuorten rikollista käyt­täytymistä koskeneen tutkimuksen mukaan lähes 58 % haastatel­luista alle 21-vuotiaista vangeista ilmoitti olleensa rikolli­sen teon aikana juovuksissa (Kämäräinen, 22).  Myös Sipilä on omassa poikittaistutkimuksessaan havainnut rikosten tekemisen ja alkoholinkäytön välisen sel-vän yhteyden kummallakin sukupuo­lella (Sipilä, 144 – 145).  Juopumus liittyy ennen kaikkea yksilörikollisuuteen ja suurehkojen, sisäisesti jäsentymättömien  sekä kahden pojan ryhmien rikollisuuteen (Kämäräinen, 24).  Rikostietoisten nuorten keskuudessa päihtyneenä tehdyt rikok­set ovat harvinaisia ja selvänä tehdyt vallitsevia (sama).

 

Aromaa on tarkastellut alkoholinkäyttöä alakulttuurin  (alamaa­ilma *)  ”jäsenyysperusteena”.   Hän toteaa, että miltei poikkeuk­setta kaikille haastatelluista oli yhteistä alkoholiongelma (Aromaa,  80).  Useasti vaikuttaa siltä,  että se olisi eräänlainen tae  ”veljeskuntaan”  kuulu-miselle.  Aromaa huoma­uttaa valtaosan  ”alamaailman”  kantajäsenistä olevan pitkälle alkoholisoituneita suurkuluttajia.  Tässä yhteydessä hän viit­taakin aikaisemmin Lahdessa tehtyyn tutkimukseen (Hiltunen. & Aromaa 1982),  jonka mukaan kummankin selvityksen lähtökohtana olleesta joukosta 41 %  oli joutunut juopumuksen vuoksi putkaan Lahdessa vuoden 1980 aikana.  Itseasiassa prosenttiluku kohoaa arviolta yli kuudenkymmenen,, koska melkoinen osa joukosta oli ollut vankilassa koko vuoden tai osan vuotta 1980 (Aromaa, 33).

————————————————————————————————–

*) Käsite "alamaailma" on valitettavan yleisesti väärinymmärretty ja 
väärinkäytetty sana.  Alkujaan se on peräisin erääseen amerikkalaisesta 
sosiologiaan kuuluvast kriminologisesta tutkimuksesta.  Sana on yleistynyt 
ilmeisen nasevuutensa vuoksi sanoma- ja aikakauslehtien sekä rikosromaanien
 kielessä.  Tässä käytössä se on korruptoitunut sisällöltään entistä epämää-
räisemmäksi.  Näissä yhteyksissä sanalla kuvataan rikollisia, etenkin ns. 
kovan luokan rikollisuutta, yhtenä massana, johon sisältyy myös organisoi-
tunut rikollisuus (mafia).  Sana on valtavasti muokannut ns. suuren yleisön
 käsitystä ja ymmärrystä rikollisuudesta.  Valitettavan usein käsite on 
eksynyt myös asiateksteihin, jopa tieteellisiin teksteihin, joissa se e
pämääräisyytensä vuoksi johtaa harhaan eikä kykene selittämään asiaa, 
johon se on yhdistetty.

 

Kämäräinen on todennut päihtymyksellä rikostilanteen tekijänä olevan rikosvalmiuksia laukaiseva tehtävä.  Ilmeisenä hän kui­tenkin pitää myös sitä,  että päihtyneisyydellä sellaisenaankin on merkittävä osuus satunnaisluonteista rikollisuutta edistävä­nä tekijänä (Kämäräinen, 25).   Aromaa toteaakin keikkojen pohjustamisen alkoholilla yleiseksi tavaksi (Aromaa, 133 – 134).   Alkoholille, laukaistaan tietoisesti estoja ja pyritään vähen­tämään hermostuneisuutta.  Alkoholinkäyttö voi johtua myös siitä,  että varas yleensäkin on humalassa.  Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää rikoksiin syyllistyneiden selitys teoilleen alkoholinkäytöstä johtuvaksi.   Osaksi tämä varmaan pitääkin paikkansa, mutta usein se on myös helpoin tapa selittää omaa  käyttäytymistään, eli mennään siitä, mistä aita on matalin.

 

Alkoholin osuus rikoksiin on osoitettu useissakin yhteyksissä.  Norjalaisen vankila-aineistoon perustuvan, 1960-luvun alussa tehdyn tutkimuksen (Møglestue, 1962) mukaan rikoksentekijän oma alkoholinkäyttö korreloi rikollisuuteen jo yksinään yhtä voimakkaasti kuin kaikki epäedulliset lapsuuden aikaiset olo­suhteet yhteensä (Anttila – Törnudd, 109).  Vielä tätäkin voi­makkaampi kriteeri oli rikosta edeltävä työttömyys.  Oikeusminiteri Christoffer Taxell näkee myös alkoholin väärinkäytöllä selvän yhteyden  rikollisuuteen.  Hänen mukaansa väärinkäyttöä vähentämällä pystytään vähentämään myös rikollisuutta.  Tois­aalta alkoholin väärinkäytön vastustaminen ei kuitenkaan ole, Taxellin mielestä, kriminaalipoliittinen asia (Helsingin Sano­mat 05.02. 1984).

 

Päihteiden käyttö on leimallinen piirre rikollista elämäntapaa. Useille se on elämän keskei-sin sisältö.  Rikoksetkin on alis­tettu palvelemaan yksin päihtymisen hankkimista.  On selvää, että runsas alkoholinkäyttö tuo alkoholin yleisesti tiedossa olevat haittavaikutukset korostetusti esille tämän ihmisryhmän keskuu­dessa.  Väkivaltarikollisuuteen alkoholilla on myös selvästi osoitettavat yhteydet (Anttila – Törnudd, 87).

 

Päihteet määrittävät elämäntavan omaksuneen oloa monella muul­lakin tapaa. Niinpä esi-merkiksi ehdonalaisen vapauden saattaa menettää alkoholin väärinkäytön vuoksi.  Vuotta 1981 koskeneen tutkimuksen mukaan 218:sta tutkitusta tapauksesta 105 tapauksessa ehdon-alaisen vapauden menettämisen syynä oli huumaavien ainei­den, pääasiassa alkoholin vää-rinkäyttö.  Tämä merkitsee sitä, että lähes puolet vapaudenmenettäneistä joutu  suorittamaan jäännösrangaistustaan päihteiden vuoksi (Kuivajärvi, 27).

 

Julkisella paikalla tapahtunut juopumus  dekriminalisoitiin vuonna 1969.  Tämä pienensi oleel­lisesti alkoholirikosten määrää.  Vielä kuitenkin on joukko al­koholiin suoranaisesti liittyviä asioita,  jotka ovat edelleenkin kriminalisoituja.  Näitä ovat mm. alkoholin nauttiminen julkisella paikalla, alkoholin luvaton valmistus ja luvaton myynti.  Koska alkoholi kuuluu niin elimellisesti rikolliseen alakulttuuriin ja elämäntapaan yleensä, on luonnollista, että alkoholirikok­silla on merkittävä osuus siinä elävien piirissä.

 

Muiden huumaavien aineiden merkitys elämäntapaa tyypittävinä piirteinä vaikuttaa suhteel-lisen vähäiseltä.  Huumausaineet on kriminalisoitu ja niiden käyttö sekä välitys on sanktioitu verrattain ankarasti.  Huumausaineongelma on Suomessa kyetty pitämään poliisin ongelmaa ennakoineen asenteen ja tehokkaan toiminnan ansiosta paremmin hallinnassa kuin yleensä muissa länsi-Euroopan maissa.  Huumausaineiden käyttö on ollut ehkä enemmänkin nuoriso-kulttuuria,  ja nuorten rikollista alakulttuu­ria leimaava piirre eikä niinkään tyypinomaista rikolliselle elämäntavalle sinäänsä. *)

 

Huumeiden merkitys rikollisessa elämäntavassa korostuu lähinnä vankilarangaistuksen yhteydessä.  Tämä on ehkä vankilan luon­teesta johtuva piirre.  Päihtymyksen hankkiminen vankilan kal­taisessa suljetussa laitoksessa on helpointa, suhteellisen pie­neen tilaan mahtuvien huumeiden ja psykofarmakoiden muodossa.  Täten aineiden kuljettaminen, jakelu, säilytys ja nauttiminen on helpompaa.

 

Huumeiden ja kiellettyjen lääkeaineiden käyttäjien määrää vanki­loissa ei tarkkaan tunneta.   Eräänä arviona, on esitetty, että noin 20 prosenttia vangeista olisi huumeiden käyttäjiä  (Hel­singin Sanomat 26.02. 1983).  Heidän määränsä vankilassa on kui­tenkin todettu olevan huomat-tavasti korkeampi kuin vankiloihin huumerikoksista tuomittujen määrä.  Kurinpitotilastojen mukaan päihdetapauksia on ollut viime vuosina 500 – 1000 vuosittain (Vankeinhoitoasiain neuvottelukunta, 10).

 

Vankilakulttuurissa huumeet ovat hyvinkin leimaa-antava piirre.  Ne ovat yleensäkin muutta-neet vankilan sisäisiä asenteita ja vankien keskinäisiä suhteita.  Väkivallan ja kiristyksen on todettu lisääntyneen.  Vangin toiseen vankiin kohdistamassa väkivallassa oli huumeilla osuutta 17 prosenttia tapauksista ja vartijan väkivaltaisessa vastustamisessa lähes puolessa (Helsingin Sanomat 26.02, 1983).  Huumeiden tuonti vankiloi­hin tapahtuu etupäässä lomavankien väli-tyksellä (mm. Aamulehti 08.01. 1984).  Realistisen kuvauksen vankiloiden huumausaineon­gelman kuvioista on antanut, monivuotiseen vankilapastorin koke­mukseensa tukeutuen, Juhani Iivari kirjassaan Köyhät ja kurin­palautus (Iivari, 63 – 67).

————————————————————————————————-

*)  Toteamus huumausaineiden käytöstä Suomessa koskee tilannetta vuonna 1985 ja sitä ennen.  Tämän jälkeen ongelma laajeni ja paheni nopeassa tahdissa nykypäivää kohti.

 

 

2.3.4.   Marginalisoitumien työmarkkinoilla

 

Työllä on ihmisen elämässä keskeinen merkitys. Työ, yleisemmin palkkatyö, on yhtäältä toimeentulon lähde ja sosiaalisen aseman osoitin ja toisaalta se jäsentää ihmisen ajankäyttöä koko elä­män puitteissa, mutta myös lyhyempinä ajanjaksoina (vuosi, kuu­kausi, viikko ja päivä).   Voidaan perustellusti todeta työn ole­van eräs keskeisimmistä yhteiskuntaan integroivista tekijöistä.  Nimenomaa elämäntapaa tarkasteltaessa työ on siihen liittyvistä toiminnoista tärkeimpiä.  Tässä esityksessä työllä tarkoitetaan nimenomaa palkkatyötä, ei sen sijalle tullutta, kompensoivaa toimintaa, joka sinänsä kylläkin saattaa täyttää joitakin työlle annettuja tunnusmerkkejä.

 

Rikoksiin syyllistyminen heikentää tuntuvasti ihmisen mahdolli­suuksia työmarkkinoilla.   Vankilakierteeseen joutuvien kohdalla voidaan puhua jo työelämästä syrjäytymisenä, marginalisoitumi­sena.  Marginalisoitumisella tarkoitetaan sitä, että työelämän muuttuvien vaatimusten yhteydessä tietyt työntekijäryhmät jou­tuvat pysyvästi toisia heikompaan asemaan työmarkkinoilla.  Täl­laisia marginalisoitumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. am­mattitaito» työkokemus,, sosiaaliset piirteet,, ikä, sukupuoli jne.  (Pertti Koistinen, 34).  Rikolliseen elämäntapaan kiintynei­den kohdalla on usein kysymys useista tällaisista altistavista piirteistä.

 

Työn ja työttömyyden suhdetta sinäänsä rikollisuuteen on tut­kittu eri yhteyksissä paljonkin.  Tulokset ovat olleet osaksi ristiriitaisia,  joten ei ole helppoa vastata kysymykseen aiheut­taako työttömyys rikollisuutta.  Selvältä kuintenkin tuntuu, että pitkäaikainen työttömyys heikentää sosiaalista sidonnai­suutta (Takala, 34 – 36).   Törnuddin mukaan työttömyyden koko­naisvaikutus saattaa syntyä rikollisuutta lisäävien ja sitä vähentävien mekanismien nettovaikutuksena siten,  että esimer­kiksi työttömyys toisaalta pienentää rikollisuutta väestön liik­kuvuutta ja kulutusmahdollisuuksia vähentämällä ja toisaalta voi kasvattaa sitä joidenkin riskiryhmien käyttäytymistä muut­tamalla (Törnudd 1980).

 

Aromaa toteaa entisten nuorisorikollisten tekemän vakavamman omaisuusrikollisuuden kuvastavan tekijöidensä heikkoja työn­saantimahdollisuuksia, mutta myös toisaalta heidän tavoitetasoa. Tämä on näet liian korkea,  että huoltoapu tai työttömyyskorvaus pystyisi sitä tyydyttämään (Aromaa, 118).  Onkin varmaan niin,  ettei työttömyydellä pystytä yksin selittämään itse rikollista käyt­täytymistä.  Työttömyys on pikemminkin yksi niistä kasau­tuvista sosiaalisista ongelmista, joka johtaa ihmisen yhä li­sääntyvään syrjäytymiseen ja voimakkaampaan kiintymiseen rikol­liseen elämäntapaan.  Vankilakierre ja työttömyysjaksot hei­kentävät kasvavalla voimalla ihmisen mahdollisuuksia työvoi­mansa myymiseen valtakulttuurin ehdoilla. Näin on etenkin hei­kon työllisyystilanteen valli-tessa.  Työttömyys rikollisuutta edistävänä tekijänä toteutuukin ehkä konkreettisemmin vankila­kierteeseen pahimmin joutuneiden osalta (Törnudd, 1980).

 

Työttömyys ja päihteiden käyttö liittyvät usein toisiinsa.  Päih­deongelmaisen työllistäminen on tunnetusti vaikeaa ja vaikeinta se on eritoten joukkotyöttömyyden oloissa (Rinne, 84 – 87).  Kuten olemme aikaisemmissa yhteyksissä todenneet, liittyy päih­teidenkäyttö ngelmakäyttönä rikolliseen elämäntapaan oleelli­sesti.  Tältäkin kannalta katsoen korostuu näiden ihmisten margi­nalisoituminen työmarkkinoilla erityisen voimakkaasti.

 

Rinne on todennut juoppojen työntarpeen koskevan pääasiassa lyhytai­kaisia työsuhteita.  Tämä havainto tuntuu pätevän pit­kälti myös rikollista elämäntapaa viettävien kohdalla.  Asia saattaa selittyä useistakin eri tekijöistä käsin.  Monasti am­mattitaidottomille, suhteellisen vaatimattoman työkokemuksen omaaville henkilöille on tarjolla vain lyhytaikaisia tai ”keik­kaluonteisia” töitä.  Toisaalta työssäkäymistä saattaa vaikeuttaa asunnottomuus, ystävien työttömyys, pidätykset ja vankilassakäynnit.  Ne eliminoivat mahdollisuuden ylläpitää pitempiaikaisia työsuhteita ja lisäävät siten marginalisoi-tumisriskiä sekä kaiken päätteeksi vahvistavat henkilöiden lyhytjänteisen toi­minnan mallia.  Kolmantena tekijänä voidaan nähdä erilaiset psyykkiset paineet ja odotukset, joita työsuhteet useitakin epäonnistumisia kokeneissa ihmisissä synnyttävät sekä suoranai­set mielenterveydelliset ongelmat,  joita saattaa syntyä jo pel­kän elämänuran paineista ja päihteiden pitkäaikaisesta käytöstä.  Eräänä tekijänä on tietysti Rinteen itsensä oletus ihmisen toisen­laisesta tavasta  elää.  Tähän perinteiseen ”lentojätkän” tyyliin kuuluu jaksotella työnteko ja ”irroittelu”.   Olipa selitys mikä tahansa lyhytaikaiset työ­suhteet jo sinällään heikentävät sel­viytymistä tämänpäivän kiristyneillä työmarkkinoilla, minkä Rinnekin toteaa.

 

Rikollista elämäntapaa viettävien työsuhteet ovat sa­tunnaisia ja valtaosaltaan lyhytaikaisia, mikä on todettu monissakin yhteyksissä.  Karsikkaan ja Aromaan työleiriläisiä koskeneessa tutkimuksessa vaihtelut todettiin hyvinkin suuriksi, mutta parhaanakin  vuonna (1974) vain kolmannes oli päässyt työsuhteen kestossa 10-12 kuukauteen.  Kolme vuotta myöhemmin luku oli enää kymmenen prosenttia  (Karsikas – Aromaa, 16 – 19).

 

Aromaan Lahden omaisuusrikollisuutta koskeneen tut­kimuksen, joka tutkimus perustui 245 henkilön otokseen, kohtei­den työsuhteet olivat olleet lähinnä aputöitä erityisesti teol­lisuudessa ja talonrakennusalalla (Aromaa, 44).

 

Työelämässä marginalisoitumiseen liittyy oleellisesti koulutuk­sen vähäisyys.  Tämäkin piirre täyttyy rikollista elämäntapaa viettävien kohdalla.  Työleiriläisistä 93 % oli suorittanut kor­keintaan kansakoulun ja  kahdellakolmasosalla ei ollut perus­koulutuksensa lisaksi mitään ammattikoulutusta (Karsikas -Aromaa, 11.  Työleiriläiset ovat olleet tässä suhteensa valikoituneempi kokonaisuus, koska vuonna 1976 tehdyn jälkihuoltotarpeen kartoituksen .mukaan valvontaan määrätyistä 41 prosen­tilla oli ollut jonkinlaista ammattikoulutusta peruskoulutuksen lisäksi (Riikonen, 10).

 

Riikosen tekemän jälkihuoltotarpeen selvityksen mukaan ennen vankilaa oli kolmannek-sella ollut säännöllistä työssäkäyntiä, puolella epäsäännöllistä ja 19 prosenttilla ei ollut yhtään työsuhdetta. Vankilan jälkeen tilannetta tarkasteltiin yhden ja  kuuden kuu­kauden kuluttua vapautumisesta.  Kummallakin kerralla likipitäen puolet oli parhaillaan töissä.  Puolen vuoden päästä lähes kol­mannes oli irtisanoutunut tai joutunut pois  työpaikastaan. Heistä kaksikolmasosaa oli irtisanoutunut itse (Riikonen,  22 -23.  Vankilaan vajaan vuoden sisällä uudelleen joutuneista oli suhteellisesti suurempi osuus niitä, jotka eivät olleet töissä vapaudessa (28 %).  Uudestaan vankilaan joutuneista oli työssä kolmannes sen sijaan vapaudessa menestyneistä lähes kaksi­kolmasosaa.  Työnteko on suhteellisen selvä osoitus sopeutumi­sesta yhteiskuntaan, mutta ilmeinen edellystys samalla selviy­tymiselle vapaudessa (emt. 24).  Rauhala on myös koulukotipoikia koskeneessa tutkimuksessa päätynyt tulokseen jonka mukaan menestyminen työssä vähentää rikollista käyttäytymistä.

 

 

  2.3.5.   Asuminen

 

Asuminen ja osaksi asuinympäristö on yksi niistä keskeisistä tekijöistä, joilla voidaan tyypittää rikollista elämäntapaa.   Asumisella ja ympäristön laadulla yleensä on keskeinen merki­tys ihmisen hyvinvoinnille.  Asuminen on myös eräs keino osoit­taa sosiaalista statusta.  Asumisen taso ja itse asuinympäristö usein ilmaisee henkilön yhteiskunnallisen aseman ja arvostuk­sen tai taloudellisten resurssien suuruuden.

 

Rikollista käyttäytymistä tutkivien taholta on esitetty joskus näkemyksiä,  että rikolliset eivät enää, päinvastoin kuin joskus aikaisemmin, asuisi pääasiallisesti samoilla alueilla, vaan  eläisivät, normaaliyhteiskunnan keskellä (Aromaa, 56).  Tälle käsitykselle ei ole löydettävissä riittävästi perusteita.  Niinpä esimerkiksi Aromaa toteaa Lahdessa olevan alueita, kuten monissa suurkaupungeissakin, joissa asuu keskimäärin enemmän rikoksiin syyllistyneitä tai aktiivisesti rikoksia tekeviä ihmisiä.  Aro­maan tutkimuksen kohteena olleesta 245:stä henkilöstä 75 prosentilla oli osoite Lahdessa.  Näistä kaupungissa kirjoilla olevista joka kolmas asui Paavolan  tai Asemantaustan kaupunginosissa. Kyseisille alueille on kertynyt muutenkin runsaasti sosiaali­sesti ongelmaista väkeä.  Heitä on sijoitettu kaupungin vuokra-asuntoihin tai ongelmaryhmille tarkoitettuihin asuntoloihin (emt., 42-43).

 

On väitetty, että joka neljännellä ehdonalaisesti vapautetulla olisi asunto-ongelmia ja joka toisella vaikeuksia työnsaannin kanssa (Iivari, 87).  Polttavimpana ongelmana vapautuneen koh­dalla pidetään esimerkiksi Kriminaalihuoltoyhdisyksen piirissä juuri asunnottomuutta (Helsingin Sanomat 05.02. 1984).  Jos asunto- ja työnsaantiongelmat eivät ratkea, nousee alkoholi suurimmaksi ongelmaksi (Iivari, 87).  Tämä taas johtaa usein uuteen rikokseen ja uuteen vankeustuomioon.

 

Rikollisen elämäntavan imu johtaa monasti täydelliseen irral­lisuuteen ympäröivästä normaali-yhteiskunnasta.  Asumisen osalta tämä irrallisuus ilmenee elämisenä yömajoissa, asuntoloissa, ensisuojissa, tilapäisasunnoissa, tuttavien luona (”kiinaamisena”) ja suoranaisena  ”lintsillä” olemisena purkutaloissa, rappukäytävissä jne.  Kuvaan kuuluu myös kiertelevä elämä pai­kasta toiseen.

 

Matti Laine on tehnyt tutkimuksen Kriminaalihuoltoyhdistyksen Helsingin aluetoimiston asumispalveluista ja niiden kehittämis­tarpeista.*)  Tässä tutkimuksessa hän on, mielestäni onnistu-neesti piirtänyt kuvaa asuntolamiehestä, eräänlaisesta asuntoloissa asuvien arkkityypistä.  Tämä kuva sopinee sellaisenaan vaikkapa eräänlaiseksi suppeaksi luonnokseksi rikollista elämäntapaa viettävästä miehestä, ainaisesta epäonnistujasta, yhteiskun­nasta syrjäytyneestä ja syrjäytetystä moniongelmaisesta elä­jästä.

Laineen mukaan asuntolamies on:

1) Irrallinen, ajelehtiva.  Hänen elämässään ei juuri ole tavoitteita, ei päämääriä.  Tarkoitukset-     muuden tunne on yleinen.  Hän on liikkuvaa tyyppiä.  Hän on usein työttömänä ja kun on työssä, niin erilaisissa keikkahommissa.  Hänen ajankäytönsä on strukturoimatonta.  Mikään ei tunnu häntä kiinnittävän mihinkään, paitsi poliisi ja vankila silloin tällöin.

 

2) Asuntolamies on yksinäinen.  Hän on eronnut tai naimaton useimmiten. Yhteyksiä skulaisin ei   juuri ole.  Jos ih­missuhteita on_s ne ovat pinnallisia ja välineellisiä.  Aikaismpi elämänhistoria painaa taakkana.  Jatkuva liik­kuminen heikentää myös yhteyksiä naispuolisiin henkilöi­hin, keinot ”hankkia   naisia” heikkenevät päivä päivältä. Samalla käsitykset naisista muuttuvat epärealistisiksi ja naiskuva vivahteettomaksi.

 

3) Asuntolamies on. kiinnittynyt ja leimautunut rikolliseen alakulttuuriin. Luonnollisena koulut-    tajana tässä toimi­vat vankilakokemukset.  Alakulttuuristumisen perussyynä toimii leimautuminen sekä sisäinen että ulkoinen.

 

4) Asuntolamies pyörii hoito- ja käsittelyruletissa.  Asun­tolat ovat tilapäisasumispaikkoja laitos-     käyntien välillä.  Ja kun tilapäinen toistuu riittävän usein siitä tuleekin pysyvä asumismuoto.  Asun-       tola opettaa asuntola-asumiseen ei mihinkään muuhun.

 

5) Asuntolamiehellä on alkoholi- ja mielenterveyysongelmia.  Viina on lähes poikkeuksetta          avioeron syy, usein myös työpaikka on mennyt sen vuoksi.  Asuntolassa alkoholi­ongelma usein      kärjistyy, ryypyntarjoajaa ja  ”pimeätä pulloa” löytyy.  Yllättävän usein asuntolassa myös miehiä,   joilla on vakaviakin mielenterveysongelmia, jopa akuutteja  psykooseja yms.

 

Yhteenvedonomaisesti ja eräässä mielessä paradoksaalisesti voidaan todeta,  että asunto-lamiehen perusongelma on asun­tolassa asuminen.  Asuntola-asuminen  useimmiten lisää ja vahvistaa miesten elämäntavallisiä käyttäytymistottumuk­sia, vammauttaa heitä ja saattaa heidät, ikuisesti riippuvaisiksi asuntoloista, ja niissä asumisesta.  (Matti Laine, 17 – 21).  (Vrt. myös Uusi Kriminaalihuolto -lehti   1/ 1984). **)

 

*) Kriminaalihuoltoyhdistyksellä (entinen Vankeusyhdistys) (1884-2001) oli ennen lakkauttamistaan hyvätasoinen, maanlaajuinen asuntolaverkosto, joka tuhottiin tämän julkisoikeudellisen yhdistyksen lopetettua toimintansa.  KHY:n asuntoloihin asutettiin pääasiassa vankilasta vapautuneita.  Kriminaali-huoltoyhdistyksen resurssien siirrytty pääosin valtiolle ja perustetulle rikosseuraamuslaitokselle, asun-

tolakanta meni valtion kiinteistöjen omistajalle Senaatti kiinteistölle.  Se myi omistukseensa tulleen kiinteistömassan.  Uudistushuumassa luvattua korvaavaa vankilastavapautuvien asuttamista ei koskaan toteutettu.  Päävastuu siitä kipattiin kuntien harteille, joilla ei ollut sen paremmin halua kuin kykyäkään hoitaa ongelmaa.

 

**)  Matti Laine kuvaa tässä selvityksessään enemmänkin rikollisen elämäntavan omaavan henkilön ongelmien kasaantumista kuin asuntola-asumisen problemaattisuutta.  Siten hänen tekemä karkea johtopäätös, että asuntolamiehen perusongelma on asuntolassa asuminen, on täysin virheellinen.  Asuntolamiehen perusongelma on hänen elämäntäpansa kaikkine siihen liittyvine piirteineen.  Tämän voin nyt todeta 30-vuoden sosiaalityöntekijän urani jälkeen, johon merkittävältä osin on kuulunut vankilasta vapautuneiden asuttaminen, mm. kaksi monivuotista kohderyhmälle suunnattua projektia.  Tällä perusteella näen, että asumisohjauksen sisältävä asuminen normaalisuutta ylläpitävässä yhtei-sössä on hyvä tapa edetä kohti itsenäistä asumista.  Rikollisen elämäntavan omaavien suorasta asut-tamisesta lähöihin tai muualle ”normikansalaisen” keskelle on aivan riittävästi huonoja kokemuksia.

 

 

2.3.6.   Sosiaaliset kontaktit

 

Rikollisesti käyttäytyvät leimautuvat valtakulttuurin taholta melkoisen pysyvästi poikkeaviksi yksilöiksi.  Tämä leimautumi­nen saattaa olla niin voimaks, että yksilön koko sosiaalinen identiteetti määräytyy hänelle annetun leiman perusteella (Al­lard, 240). Luon-nollisena puolustusmekanismina yleensä on leimattujen yhteenlittyminen.  Sosiaaliset kontaktit tapahtu­vat pääasiassa leimattujen itsenä kesken, ainakin tärkeimmiksi koetut ja läheisimmät.

 

Yhdenmukaisuuden paineet ylläpitävät ”alamaailman” jäsenten pysymistä alalla ja ehkäisevät heidän irtautumispyrkimyksiään, toteaa Aromaa tutkimuksessaan (Aromaa,76).  Yhteinen vankilatausta ohjaa rikolliset tuttujen pariin asuntoloihini, joissa tutustutaan uusiinkin ammattitovereihin (emt. 79).  Rikollista elämäntapaa viettävät suosivat samoja ravintoloita, baareja ja muita paikkoja.  Niissä solmitaan uusia yhteyksiä yhteiseen taustaan pohjautuvien vihjeiden perusteella.  Kontaktit laa­jempaan kohtalotovereiden joukkoon tapahtuvat esimerkiksi Lah­dessa asuntoloiden, (Pelastusarmeijan ja Kriminaalihuollon) ohella torin seutuvilla, tietyissä kantabaareissa ja -kapakoissa huoltoviraston ja viinakaup-pojen ympäristössä (Aromaa, 85).

 

Ehkäpä merkittävän osan rikollista elämäntapaa viettävien sosi­aalisen kanssakäymisen yksi-puolisuudesta selittää juuri tietyn ammatillisen tai toimeentulotarpeen tyydyttämiseen liittyvät käytännön asiat ja niiden hoito.  Ruotsalaiset tutkimukset esimerkiksi osoittavat kriminaalien tuntevan toisensa hyvin. Näin on mm. kassakaappimurtajien kohdalla (Persson, 150).

 

Sosiaalisen kanssakäymisen tarpeen tyydyttäminen ei välttämättä kuitenkaan tapahdu yksin-omaa rikolliseen elämäntapaan kiinty­neiden kesken.  Useilla kriminaaleilla on kuitenkin myös toi­veita elää enemmän sosiaalisesti hyväksyttyä elämää ja monilla on koko joukko kontakteja rikollisen maailman ulkopuolellakin (emt. 151).  Tässä saattaakin olla kysymys juuri siitä, miten syvälle jokainen yksittäinen rikollinen on vajonnut elämänta­paansa ja missä määrin  hänen suhteensa ovat katkenneet normaaliin ihmiselämään ja yhteiskuntaan.  Pitkäaikaisessa vankilakierteessä olevalla ei luon­nollisestikaan olettaisi olevan niin runsaasti oman elämänta­pansa ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja kuin vasta vähemmän alalla olleella.  Tällöin toteutuisi sama ongelmien kasautumi­sen lainalaisuus,  mikä muissakin rikollisen elämäntavan piir­teissä näyttää toteutuvan.

 

Toisaalta sosiaalisten kontaktien yksipuolisuus ei välttämättä ole niinkään itsestään selvyys.  Rikollisen, alakulttuurin tote­simme aikaisemmin asemoituvan lähelle työväenkulttuuria tai sen osakulttuuriksi.  Sen jäsenet näet rekryoituvat valtaosin työväenluokasta, Karl Marxiin viitaten, kuuluvan sen luokka-asemaansa tiedostamattomaan ”ryysyköyhällistöön”.  Useasti rikollisen alakulttuuriin sijoitettavilla yksilöiden henkilökohtaiset suhteet ”normielämää” elävien osalta suuntautuvat työväenluokkaisen taustan omaaviin sukulaisiin ja tuttaviin.  Heillä on useinkin lyhytaikaisia työsuhteita mikä myös vahvistaa kytköstä tähän suuntaan.  Voidaan siten ajatella, ettei ero työväenkulttuuriin ole niin räikeä kuin esimerkiksi pikkuporvarilliseen, ns.  keskiluok-kai­seen arvomaailmaan,  vaikka ihmisten suhtautuminen

rikoksiin yleensä onkin tuomitsevaa luokka-asemasta huolimatta.  Täten rikollisen alakulttuuriin sitoutumisen murtaminen on varmaankin helpompaa pyrkimällä sitouttamaan elämäntapaansa kyllästyneet ja muutokseen motivoitumassa olevat lainrikkojat työväenkulttuurin piiriin kuuluvaan palkkatyöläisyyteen.  Oletettavasti se on valtaosan kohdalla mielekkäin suunta.  Oma lukunsa on tietysti ne henkilöt, joita kiehtoo yritystoiminta ja sen tarjoamat mahdollisuudet.  *)

 

 

*) Tätäkin väylää on mielekästä pyrkiä tarjoamaan siitä kiinnostuneille.  Vuosikymmenien varrella olen  nähnyt useita onnistuneita elämäntavan muutoksia, muutaman jopa todella menestyksellisen. Toisenlai-sikakin kokemuksia toki on, mutta niin on muistakin tavoista pyrkiä elämänmuutokseen.

 

 

 

 3.   LOPUKSI

 

Tässä esityksessä on rikollisuutta tarkasteltu elämäntavallisesta näkökulmasta.  Siten fokus on kohdentunut, ei rikoksiin sinänsä, vaan yhteen, mutta verrattain merkittävään ryhmään lainrikkojista.  Tarkastelua määrittävät paitsi rikollisuus niin myös elämäntapa ja siihen liittyen sosiaalisten ongelmien kasaantuminen.  Viimeeksi mainittu asia näyttää vahvistavan ja siten myös ylläpitävän kohderyhmän niin lainrikojuutta sisältävää elämäntapaa kuin itse rikoksien tekemistä.  Rikollinen elämäntapa on tässä työssä nähty kulttuurillisessa valossa.  Kyseistä elämäntapaa viettävää ryhmää määrittää pitkälle sen luokkatausta.  Näyttäkin siltä, että rikolliseen elämäntapaan, tässä kuvatulla tavalla, ovat pääasiassa ajautu­neet jo ennes-tään huono-osaiset työväenluokasta pudonneet moni­ongelmaiset ihmiset.  Kautta koko esityksen on jossain taus­talla olemassa vastakkaisasetelma rikollisen ja normaaliuden vä­lillä.  Normaalilla on tällöin tarkoitettu ihmisiä ja luokkia, jotka ovat menestyneet ”omassa sarjassaan” yhteiskuntamme sosi­aalisessa kilpailussa yleisesti hyväksytyilla tavoilla.  He eivät ole tulleet diskatuiksi eli vali­koituneet yhteiskunnan kotrollikoneisten polttoaineeksi.

 

Rikollisia tekoja ja rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä on selitetty monen tieteenhaaran voimin ja monesta eri viitekehyksestä käsin.  Tässä työssä ei ole pyrkimys selittää rikollisuuden johtuvan jostain yksittäisestä tekijästä, kuten esimerkiksi köyhyydestä tai osattomuudesta. Tunnustan nöyrästi, että mitään suurta generaaliteoriaa rikollisen tai rikollisuuden olemassa ololle ei edes ole olemassa.  Selittäjiä on sen sijaan olemassa luke-mattomia.  Yhteistä rikoksille on vain niiden lainvastaisuus.  Teko tulee rangaistavaksi, kun se liitetään lain eduskuntakäsittelyn ja sen vahvistamisen jälkeen Suomen lakikokoelmaan ja lakkaa olemasta rikos, kun teon rangaistavuus poistetaan.

 

Peheksuttavia tekoja tehdään kaikissa yhteiskuntaluokissa ja oletettavasti likipitäen saman-laisella intensiteetillä.  Tosin jotkut paheksuttavat ja yhteiskuntaa sekä yksilöitä vahingoit-tavat teot eivät ole rangaistavia.  Yleensä ne ovat tekoja, joiden tekijät kuuluvat ylempiin  yhteiskuntaluokkiin.  Joitakin ryhmiä myös kytätään enemmän kuin toisia.  Nyt kohteena oleva rikollinen elämäntapa on juuri sellainen, johon poliisin valvonta kohdistuu etenkin jo tekoihin liittyvän  näkyvyydenkin vuoksi.  Jos yhteiskuntamme olisi todella tasavalta, kuten perustuslakimme julistaa, voisimme kenties tyypitellä toisenlaisiakin rikollisia elämäntapoja kuin nyt puheenaolevaa.

 

Tällä vuosisadalla suomalaisen yhteiskunnan kehitys on ollut rikollisuudelle hyvä kasvu-pohja.  Kaupungistuminen, väestön liikkuvuuden lisääntyminen, taloudellisiin suhdanteisiin liittyvät työttömyyskaudet, toimeentulovaikeudet, lähikontrollin höllentyminen, päihdeongelman kärjistyminen jne.  ovat synnyttäneet ongelmia, jotka ovat purkautuneet laisvastaisten tekojen muodossa.  Rikos on useille ihmisille ollut helpoin tapa pyr­kiä ratkaisemaan henkilökohtainen pulmatilanne.  Yhteiskunnan tehtävänä on kertoa sen paheksuttavuudesta eli rangaista.  Ymmärtääkö tekijä yhteiskunnan antaman varoituksen, on ollut paljolti riippuvainen asianomaisen kyvyistä ja mahdollisuuksista yleensä mieltää maailmaa sekä nähdä elämän  ja yhteis­kuntamme syy- ja seurasussuhteita.  Päinvastoin mitä ns. ”suuri yleisö” olettaa, rangaistuksen varsinaisena tehtävänä ei ole kosto (sitäkin kyllä  siihen sisältyy),  vaan ylläpitää normeja sekä yhteiskunnan likimääräistä vakautta.  Vankilan tehtäväksi on taas osaksi annettu myös uusintarikollisuuden ehkäisy.  Tätä tehtäväänsä se näyttää toteuttaneen vajaavaisesti.

 

Rikoksiin syyllistyneiden edellytetään usein ”sosiaalistuvan” uudelleen normaaliin yhteiskuntaan.  Tällaisia tavoitteitahan ase­tetaan mm. sosiaalityölle ns. jälkihuollossa.  Mutta kysymys ei asetu näin yksikertaisesti.  Sosiaalityöntekijän on kyettävä kysymään, mihin sosiaalistetaan, mikä on normaalia.  Tavallisesti tämän po. ryhmän luokkatausta huomioiden, sosiaalistumisella ymmärretään etupäässä palkkatyöläisyyttä.   Siihen sosiaalistuminen vaatii taas kykyä noudattaa työaikoja, työnantajan työnjohdollisia määräyksiä ja yleensäkin kykyä toimia työtehtävissä.  Näitä taitoja ei opita kuin työn itsensä kautta.  Industrialismin läpimurron aikana palkkatyön ”orjuuteen” temmattu väki oli samanlaisen ongelman edessä, mitä nykypäivän työkokemusta vailla olevat aikuiset.  Totuus, että palkkatyöläisyys on paljon muutakin kuin työtehtävien suorittamista, tulee yllätyksenä niille, jotka ovat sosiaalistuneet elämiseen tavalla tai toisella työmarkkinoiden ulkopuolella.  Monelle rikollista elämäntapaa viettävälle se ainakin on suuri ongelma.

 

Suurin ongelma kuitenkin nykypäivänä on, miten sosiaalistaa palkkatyö­hön, kun sitä ei nykyoloissa riitä kaikille?  Ei edes työssä jo olleille ja palkkatyöhön  sosiaalis­tuneille.  On myös  henkilöitä,  jotka syystä tai toisesta eivät kestä palkkatyöläisen roolia (drop out -tyypit).  He voivat yleensä ryhmässä toimia hyvinkin sosiaalisesti ja ongel­mana on tietty normiristiriita tai pelkästään porvarillisen moraalin vastainen käyttäytyminen.

 

Näkemykset lainrikkojien palkkatyöhön kiinnittymisestä ovat tulleet skeptisemmiksi työ- tilaisuuksien yleisen vähenemisen vuoksi.  Toinen kehityspiirre on ollut vapautuneiden työkyvyn huonontuminen, joka on pitkälti johtunut päihdenkäytön lisääntymisestä, etenkin huumaavien aineiden.  Joiltain osin onkin syytä hylätä ajatus palkkatyöhön sosiaalistamisesta, ei kuitenkaan kokonaan.  Niiden osalta, joilla ei ole mahdollisuutta tähän, tulisi kyetä kuitenkin luomaan mielekkäitä näköaloja ihmisen arkielämälle muulla tavoin.  Erityiseksi ongelmaksi tällöin nousee tämän ryhmän osalta kuitenkin yksilön kulutustoi-veiden ja -mahdollisuuksien ristiriita.  Nykytekniikan kehittäessä ja tuotannon tuottaessa yhä hienompia ja kiehtovampia kulutustavaroita, niiden hankkimismahdollisuudet kuluttajaketjun vähävaraisimmassa päässä heikkenevät.  Siten myös houkutukset, joita lisäävät aggressiivinen mainonta ja markkinointi,  siirtyä tarpeentyydytyksessä laittomiin keinoihin  voivat käydä ylivoimaisiksi.

 

Lisääntyvä  marginalisoituminen työelämässä onkin rikoksiin syyllistyneiden kohdalla aivan  erinomaisen suuri vaara.  Tämä tulisi kyetä yhteiskunnan erityisillä tukitoimilla estämään.  Lainrikkojista ei saa, maamme kaltaisessa demokratiassa, muodostua paariaa, jonka pääsy palkkatyöhön tosiasiallisesti estyy.  Mahdollisuudet työelämään pääsylle on turvattava tavalla tai toisella.  Yhteiskuntamme on palkkatyön yhteiskunta ja siihen kiinnittymisen mielekkäin tapa tälle ryhmälle on tie palkkatyöhön.

 

Sosiaalityön keskeisimpänä tehtävänä po. rikollisuuden osalta on nähtävä tietynlaisen emansipaatioajatuksen edistäminen.  Rikollisen elämäntavan murtaminen lähtee siitä, että ihmisille annetaan välineitä, joiden avulla he pystyvät ymmärtämään oman tilanteensa ja syyt jotka siihen ovat johtaneet.  Tässä mie­lessä sosiaalityö joutuu astumaan perinteisten toimintatapo­jensa ulkopuolelle.  Sen edellytyksenä on tietenkin rikollisuu­den näkeminen ensisijaisesti yhteiskuntasyntyisena ongelmana ja halu ottaa kantaa syrjäytettyjen puolesta yhteiskunnallisen taistelun tasolla.  Tällöin on tietysti suuri mahdollisuus jou­tua ristiriitaan vallassaolijoiden kanssa.  Ja siinäpä se suurin ongelma sitten onkin.

 

 

 

Lähteet

Aamulehti,   08.02. 1984

Aho Timo,   Kriminaalipoliittisten toimenpiteiden vaikutuksesta vankilukuun.  Oikeusministerion vankeinhoito-osaston julkaisuja 3 / 1979.  Helsinki 1979

Aho Timo,   Vankilukuun ja sen koostumukseen vaikuttavista tekijöistä vuosina 1979-1980. Oikeusmisnisteriön vankeinhoito-osasto selvitteitä 5 / 1984.  Helsinki 1984

Alaspää Artö, Aromaa Kauko, Leino Jouko,   Rikosilmoitukset 1.  Ryöstöt.  Kriminologinen tutkimuslaitos M:21.  Helsinki 1972

Alasuutari Pertti, Siltari Jorma,   Miehisen vapauden valtakunta. Yhteiskuntetieteiden tutkimuslaitos, Tampereen yliopisto 1983

Allard Erik,   Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine.  Porvoo 1971

Anttila Inkeri, Heinonen Olavi, Koskinen Pekka, Lahti Raimo,   Rikollisuus ongelmana. Kriminaalipolitiikan perusteet.  Helsinki 1974

Anttila Inkeri, Törnudd Patrik,   Kriminologia ja kriminaalipolitiikan perusteet.  Helsinki 1983

Aromaa Kauko,   Varkaan ammatti ja sen tuki-instituutiot.  Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 1983

Foucault Michel,   Tarkkailla ja rangaista.  Keuruu 1980

Hautamäki Timo,   Nuorisokulttuuristen tyylien ja rock-musiikin soittamisen merkitys oululaisille ja pietarsaarlaisille nuorille.  Pro gradu -työ.  Kasvatustieteellinen laitos.  Oulun yliopisto 1984

Helsingin Sanomat,   26.03. 1983

Helsingin Sanomat,   08.01. 1984

Helsingin Sanomat,   05.02. 1984

Helsingin Sanomat,   07.07. 1984

Iivari Juhani,   Köyhät ja kurinpalautus.  Raportti vankilan tehtävästä.  Keuruu 1982

Karsikas Vuokko, Aromaa Kauko,   Työleiriläiset ja heidän sijoittumisensa leirien lakkauttamisen jälkeen.  Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja.  Helsinki 1979

Kontroll och brottslighet som historiska fenomen.  Brottsförebyggande rådet.  Rapport 1982 / 3.  Stockholm 1982

Koistinen Pertti,   Työelämän muuttuneet vaatimukset ja työvoiman marginalisoituminen.  Sosiaalinen aikakauskirja  3 / 1981

Kuivajärvi Kirsti,   Ehdonalaisen vapauden menettäminen käytösrikkomuksen johdosta.  Oikeusministeriön  vankeinhoito-osaston julkaisuja  3 / 1984.  Helsinki

Kämäräinen Kalevi,   Nuori rikollinen.   Tampereen yliopiston tutkimuslaitos.  Tampere 1968

Lättilä Risto, Heiskanen Markku,   Piilorikollisuus 1980.  Tilastokeskus, tutkimuksia 1981

Marin Ritva,   Uusintarikollisuus 1977 – 1981.  Tilastokeskus. Tutkimuksia Nro 110.  Keuruu 1984

Persson Malin,   Brottslighet och avvikande delkulturer.  BRÅ-rapport  1 : 1982

Pulkkinen Lea,   Nuoret ja kotikasvatus.  Keuruu 1984

Pulkkinen Lea,   Rikollisen käyttyäytymisen ennustettavuus.  Artikkeli Psykologia -lehdessä 1 / 1983

Rauhala Urpo,   Koulukotipoikien ja nuorisovankien myöhemmät elämänvaiheet  SVT: sosiaalisia erikoistutkimuksia  XXXII : 30.  Helsinki 1972

Riikonen Ritva,   Jälkihuoltotarpeen kartoitus.  Osa 3.  Vapautuneiden vankien ongelmat työhön sijoittumisessa ja toimeentulossa.  Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston selvite.  Julkaisuja Sarja D 1976

Rinne Heikki,   Juoppojen työllisyys.  Jyväskylä 1980

Sipilä Jorma,   Nuorten poikkeava käyttäytyminen ja yhteisön rakenne.  Lasten sosiaaliset ongelmat alueellisessa rakenteessa  II.  Jyväskylän yhteiskuntapolitiikan laitos 1982

Tiedonantaja,   04.05. 1984

Törnudd Patrik,   Työttömyys ja työsiirtola rangaistuksena.  Helsinkin 1968

Uusitalo Paavo,   Vankila ja työsiirtola rangaistuksena.   Helsinki  1968

Vankeinhoitoasiain neuvottelukunta,   Huumeet vankeinhoidollisena ongelmana.  Narkotikan som ett fångvårdsproblem.  Helsinki 1984