Yhteiskunnallinen intressikamppailun, jota myös luokkataisteluksi on eräässä taloustieteen teoriassa kutsuttu, kiristyy. Samalla heikentyy kansakunnan koheesio, jonka seurauksina yhteiskunnalliset ongelmat lisääntyvät. Kiristyminen näkyy monella tapaa arkielämässämme. Yleisin tapa reagoida asiaan, on puolen valinta. Se tapahtuu pitkälti kunkin yksilön, perheen ja luokan omien intressien eli etujen pohjalta. Väriä eivät tunnusta vain yksilöt, vaan mm. instituutiot ja tiedotusvälineet niissä toimivien ihmisten kautta ja toimesta.
Luokkataistelu on ollut kiristymässä jo pitemmän aikaa. Sen takana on hyvinvoivan eliitin pohjaton ahneus, jonka toiminnallisena ja ”moraalisena” selkärankana on niin sanottu uusliberalismi, talousteoriana näennäisoppi, jonka takana on ajatus lisätä nykyisen rahaeliitin rikkauksia ja valtaa palauttamalla vanhakantainen luokkayhteiskunta nöyrine palkansaajineen.
Tässä luokkataistelun puolenvalinnassa on myös pirkanmaalainen tiedotusväline Aamulehti ottamassa oman, vuosisataisen paikkansa rahavallan uskollisena palvelijana. Se on karistamassa viimeisetkin näennäisen puolueettomuuden valeasut ja naamiot. Objektiivisuus ja totuus ovat tämän poliittisen strip teasen ensimmäiset uhrit.
Tämän sunnuntain (13. syyskuuta 2020) Aamulehti on selkeästi astunut epätotuuksien ja sumutuksen tielle. Röyhkeimmin se näkyy toimittaja, Minna Ala-Heikkilän, kirjoittamassa kolumnissa nimeltään ”Kuka enää puhuu teollisuudesta ja työpaikoista?”. Jo kolumnin nimi on provosoiva ja harhaanjohtava. Se antaa ymmärtää, ettei asiasta kannettaisi huolta. Itse asiassa tuolla otsikollaan toimittaja jo määrittelee kantansa ja puolensa asiassa.
Lähtökohtana on UPM:n toimitusjohtajan Jussi Pesosen ”avoin kirje”, jonka mukaan teollisuuden kilpailukykyä ”rasitetaan liiaksi”. Tuo kirje oli provokaatio ja ”herätti vilkkaan keskustelun”, kuten arvon toimittaja toteaa. Keskustelun vilkkauden toimittaja on kuitenkin ymmärtänyt ja katsonut vain yhdeltä puolen eli UPM:n, työnantajien ja kokoomuspuolueen vinkkelistä. Pesonenhan tunkeutui yritystalouden alueelta politiikan puolelle asettuen hyvin oikea-aikaisesti ja nasevasti kokoomuksen käynnistämään kampanjaan nykyisen hallituksen kaatamiseksi. Tähän samaan kampanjaan oman antinsa kantaa myös toimittaja Ala-Heikkilä yksipuolisella ja valheellisella kolumnillaan. Pesosella on tietysti oikeus ottaa kantaa politiikkaan ja arvotella hallitusta. Mutta, jos hän liittyi etukäteen masinoidun kampanjan osallistujaksi, oli se poliittinen kannanotto, jonka vaikuttimien perään on syytä kysyä. Ne vaikuttimet jäivät toimittajalta kysymättä. Hän ei ilmeisesti halunnut ymmärtää tuon konemaisesti, yhdestä ”ulostulosta” toiseen, etenevän poliittisen liikkeen suunnitelmallisuutta?
Toimittaja väittää kolumnissaan, että Pesosen ulostulo ”juuttui tuohtuneeksi juupas-eipäs asemasodaksi siitä, ansaitseeko paperiteollisuuden työntekijä liikaa”. Tämä väite on epätosi, siis valhe tai tietämättömyyteen perustuva. Se keskustelu, jota minä seurasin ja johon myös osallistuin, ei juuttunut toimittajan esittämään aiheeseen. Se juuttui siihen, että vastapuoli, lue: rikkaimman promillen juoksutytöt ja -pojat Suuresta Johtajasta nöyräselkäiseen tuhertelijaan, eivät vastanneet niihin faktoihin, joilla kumottiin hallituksenkaatajien, Jussi Pesonen mukaan lukien, esittämät väitteet. Nuo faktat olivat kylmää tilastomateriaalia meiltä ja EU-maista. Siihen se keskustelu juuttui, vaikka muuta väitetään.
Toimittaja Minna esittää toivomuksen ”aidosta keskustelusta” Pesosen esiin nostamista seikoista. Tässä törmäämme taas samaan seinään kuin ns. Nato-keskustelussa. Sitäkään ei kuulemma käydä, vaikka sitä on käyty ties, kuinka kauan ja ajoittain erittäin kovalla intensiteetillä. Toimittaja Minnan ja muiden saman mielisten käsitys ”keskustelusta” on, että se tapahtuu vain silloin, kun ollaan samaa mieltä inttäjän kanssa ja hyväksytään epätotuudet sekä vaikenemiset.
Olen periaatteessa samaa mieltä toimittaja Minna Ala-Heikkilän, Jussi Pesosen ja keskusteluun” osallistuneiden Suurten Lovileukojen kanssa siitä, että teollisuuden toimintaedellytykset on maassa turvattava. Ja ne ovat myös turvattu, kun verrataan esillä olleita kilpailijamaiden tilastolukuja meidän omiimme. Ei siis kyse ole siitä etteikö toimintaedellytyksiä ole. Kyse on siitä, ettei mikään riitä näille ahneille ja siksi jatkuva kiristys. Tuon kiristyksen alkutahdit ovat mainitsemassani uusliberalistisessa ideologiassa, johon huonosti sopii ajatus isänmaasta, yhteisvastuusta ja hyvinvointivaltiosta.
”Kykypuolue” kokoomushan on ollut ”pelastamassa” tätä hyvinvointivaltiota jo kolme vuosikymmentä eikä koskaan sitten 60-luvun maa ole ollut näin epätasa-arvoinen! Ei kiitos, enää sellaista pelastamista. Tuon ”pelastamisen” tulos johtuu siitä, että nämä ahneet uusliberalismin voimat eivät tarvitse tasa-arvoa ja hyvinvointia. He tarvitsevat kurjuutta, porsaanreikiä sisältävää lainsäädäntöä, korruptiota ja ymmärtäviä viranomaisia sekä notkeaselkäisiä toimittajia.
Luin tässä taannoin kirjan Suomen rikkaimmasta promillesta. Siellä esiintyi useaan kertaan ajatus, että suuryhtiöt vievät konttorinsa pois isänmaastamme. Tämä sama uhkaus leijuu enemmän tai vähemmän ilmassa nytkin käytävässä ”keskustelussa” ja sehän on toimittaja Minnakin kolumnin punainen lanka. Kyseessä on siis kiristys, joka sisältää ajatuksen, että ellei ”kustannuksia alenneta”, me viemme lelumme pois tästä hiekkalaatikosta. Tekisi mieli sanoa, ”no viekää, mutta hiekka ja laatikko jäävät tänne”. Vastalääkkeitä näihin kiristyksiin on kyllä olemassa.