Päivän (keskiviikko 16.09.2020) Aamulehti kertoi tarinan, kuinka avioliittoon voi mennä ennen toista liiton osapuolta tapaamatta ja tuntematta. Sitä on kuulemma tehty oikein viihdeohjelmakin televisioon. En ole itse katsonut sitä ja tuskin tulen koskaan katsomaankaan. On pakko sanoa, että idea on älytön! Voi vain arvuutella sen tekemisen takana olevia aivoja ja niiden pieraisemia perusteita. Ohjelman ainoa ansio on sen antama rujo kuva ajastamme arvoineen. Kertomus siitä, kuinka jo pariutuminenkin on ”ulkoistettu”. Minua kyllä surettaa, että kyseistä ohjelmaa alistuu katsomaan 200 000 – 300 000 lajitoveria. Luvut kertovat jotain karmeaa kansamme sivistystasosta!
Harva asia enää ihmetyttää minua, joten mikään järkytys ohjelman olemassaolo ei minulle ollut. Joku ihminen voi paheksuen huokaista ja viitata nykyaikaan. Sitä en kuitenkaan tee, koska mennyt aika on täynnä mitä ihmeellisimpiä ihmisiä, asioita ja ratkaisuja. Päinvastoin, ennen oli meilläkin tapana naittaa nuoria etukäteen ohi näiden omien toiveiden. Avioliitot solmittiin vanhempien tai sukujen kesken ja niistä sovittiin usein jo lasten ollessa vielä imeväisiässä.
Historioitsijat aivan liiankin usein korostavat, että rakkausavioliitto on hyvin myöhäsyntyinen asia ja sen alku liittyy valistuksen aikaan, romantiikan kauteen ja ihmisen vapaan tahdon läpimurtoon läntisissä yhteiskunnissa. Minä taas väitän, että rakkaus eli vapaa parivalinta on paljon, paljon vanhempi kuin ihmisen kieroutuneet normistot. Siitä on meillä lukuisia esimerkkejä kautta tunnetun eli kirjoitetun historian. Vapaa pariutuminen on ainoa oikea ja lajillemme tyypillinen tapa jatkaa sukua. Siinä keskeistä on naaraan valinta, kuten monilla muilla vapaan valinnan eläinlajeilla.
Vapaa parivalinta ei ole vieläkään sellainen ihmisoikeus, joka olisi suotu kaikkien lajimme naaraiden ja urosten käyttöön. Aivan äskettäinkin on kerrottu, kuinka nuoria tyttöjä, jopa alaikäisiä, on lähetetty lähi-idän maihin pakkoavioliiton solmimiseksi. Ymmärrän kyllä taustalla olevan kulttuurillisen kuvion, mutta en hyväksy sellaista ihmisen vapaaseen tahtoon kohdistuvaa väkivaltaa. Jos kulttuurin perinne on rujo, se ei suo sille oikeutta jatkaa ja monistaa toimintaa. Tuo on yksi asia, miksi inhoan vanhoillisuutta ja erityisesti vanhoillista islamia. Kuten inhoan niitä hyväntahtoisia länsimaisia pölvästejä, jotka hyväksyvät kyseisen käytännön vastaan panematta.
Vapaa parivalinta on monella muullakin eläinlajilla kuin homo sapiensilla käytäntö, jopa siis ainoa tapa pariutua. Ajatelkaapa nyt vaikka metsiemme lintuja tai riikinkukon pyrstön ylvästä esittelyä. Niissä kyse on naaraan oikeudesta valita itselleen mieleisensä puoliso. Tutkijoiden mielestä valinnan takana on jonkinlainen syvempi näkemys parhaista mahdollisista geeneistä jälkeläisille. Silti useimmat hylätyistäkin löytävät kumppanin eli kelpaavat jollekin. Näinhän se näkyy menevän omassakin lajissamme…
Voisi tietysti taivastella millainen on se ihmisyksilö, joka lähtee mukaan tuollaiseen sairaaseen leikkiin. Onhan näet kyse yhdestä elämän keskeisimmästä asiasta. Oikeastaan tärkeimmästä, joka antaa biologisen oikeutuksen yksilön elämälle – lajin jatkaminen. Lopultahan pariutumisessa ei ole kyse muusta kuin lajin jatkamisesta. Se on kaiken elämän tarkoitus, sanoivatpa uskontojen pipit ja papit mitä muuta tahansa. Hääseremonia on ihmislajin aikojen alusta lähtien keksimä ja kehittämä riitti, jonka pitäisi antaa perheen, suvun, klaanin, heimon, yhteiskunnan tai uskonnon hyväksyntä kahden yksilön pariutumiselle.
Minua ei asiassa ihmetytäkään tämä seremoniallinen puoli, vaan asian ydin. En voi ymmärtää, että joku täysijärkinen ihminen suostuu avioitumaan siis pariutumaan tässä meidän modernissa yhteiskunnassamme tuntematta lähemmin tulevaa puolisoaan. Pitää olla harvinaisen epätoivoinen tai harvinaisen julkisuudenkipeä tehdäkseen sen vielä uteliaiden ja todennäköisesti lukuisien halveksivien silmien alla ja naurujen saattamana. Viis halveksunnasta ja nauruista, mutta olettaisi, että edes pelko tulevasta yhteiselämästä laittaisi tenät moiselle touhulle. Vaan eipä näytä laittavan. Tai sitten kaikki kuitataan tarjolla olevalla nopealla erolla? Halutaan siis näyttää, kuinka parisuhde onkin mitätön ja helposti kuitattava juttu.
Omaan nuoruuteni kuului erilaiset ja eripituiset seurustelusuhteet, joista osa päättyi itkuun ja osa helpotukseen. Vaikka riiusteluissamme ei usein ollutkaan kyse vakiintuneen parisuhteen etsimisestä, kyllä jossain takana silti häämötti ajatus oikean kumppanin löytämisestä. Useimmiten kummankin osapuolen keskiössä oli seksi, mikä oli tietysti luonnollinen asia. Toinen tärkeä juttu oli se, miten luonteet, kiinnostukset ja kyky keskustella pelasivat yhteen. Parisuhteessahan kummankin osapuolen tulee sietää ja hyväksyä toisensa ainakin tärkeimmiltä osin.
Tässä iässä sitä voi jo tunnustaa, että ainakin minun kohdallani muutama orastava suhde katkesi naisen ominaistuoksuun. Tarkoitan siis aitoa henkilökohtaista tuoksua, jota eivät peitä sen paremmin hajusteet kuin kehon eritteet. Tätä kriteeriä en ole uskaltanut kertoa vuosikymmeniin, koska sain siitä tunnustuksesta palkaksi vain naurua ja kokkapuheita. Vasta muutama vuosi sitten tiede on vahvistanut havaintoni. Tutkimusten mukaan tuoksu liittyy kummankin sukupuolen parinvalintaan ja on useimmiten tiedostamatonta .
Kohtaloni eli tulevan vaimoni tapasin liki 50 vuotta sitten edesmenneen ravintola Pirkanhovin opiskelijatansseissa. Niin sanottu seurusteluaikamme ei ollut niitä pisimpiä, vaikka suhteen virallistamiseen ei ollutkaan mitään ulkoisia pakkoja. Elimme kesän -72 yhdessä kihlaparina Tukholmassa noin kolmen kuukauden ajan. Se ilmeisesti antoi riittävän varmuuden ja eväät avioliitollemme, joka on kestänyt tähän mennessä 48 vuotta. Tunnen muutamia muitakin avo- ja aviopareja, joiden seurustelusuhde on jopa lyhyempi kuin meidän ja yhteiselo on jatkunut pitkään.
En halua kyseenalaistaa, etteikö puolison tapaaminen vasta vihkitilaisuudessakin voisi kantaa yhtä kauan tai pidemmälle. Uskallan kuitenkin väittää, että epäonnistumisen mahdollisuus on huomattavasti suurempi mitä perinteisessä seurustelusuhteessa. No, sekään ei mielestäni ole asian ydin. Eroja tapahtuu, mikä monesti on jopa hyvä asia. Tässä ohjelmassa avioituminen ja sitä seuraava eroaminen ovatkin hauskaa leikkiä! Itse paheksun kyseistä ohjelmaa, koska sen tarkoituksena on vain herättää huomiota typerällä ideallaan ja kartuttaa mainostuloja lisääntyvien katsojamäärien kautta.
Ydinasia on rahanteko. Vähät siitä, että ohjelma vie harhaan etenkin nuorten ajattelua parisuhteesta ja siihen liittyvissä asioissa. Jos tutustut vasta vihkitilanteessa tulevaan puolisoosi, et tiedä hänestä käytännössä mitään. Et tunne ihmisen luonnetta, et mieltymyksiä ja kaikkein vähiten tiedät hänelle ominaisesta tuoksusta. Häissäkin tuo ominaishaju häviää parfyymin lemuun. Siten tällaisella markkinatouhulla ja pelleilyllä halvennetaan avio- / avoliiton merkitystä. Jo nyt niiden status on heikentynyt, mistä kärsivät eniten noiden liittojen ”hedelmät” eli lapset. Juuri jälkikasvu on koko homma syvä ydin.
On äärettömän ikävää ja kiusallista, että kahden ihmisen välistä tärkeintä suhdetta halveksitaan tällä tavoin. Sanotaan tuota suhdetta sitten rakkaudeksi, kiintymykseksi tai miksi muuksi tahansa, mutta minusta se on ihmiselämän keskeisimpiä asioita ja sen pilkkaaminen tällä tavoin on edesvastuutonta. Mutta mitäpä ei rahanahne media tekisi saadakseen mahdollisimman paljon katsojia ja siten myös mainostajia ja mainostuloja. Onneksi kirkko ja sen papit eivät ole ryhtyneet median markkinapelleiksi yhtä lukuunottamatta. Siinä mielessä ohjelman nimikin on väärä, koska avioituminen ei tapahdu alttarin edessä.