Olin lukenut juttuja Niklas Natt och Dagin kirjasta ”1793”.  (Kirjailijan nimi on muuten todella aito.  Sukunimen takana on Ruotsin vanhin vielä elossa oleva aatelissuku) .  Niiden perusteella ajattelin lukea teoksen, kunhan olisin saanut ensin luettua Hämeenkyrön historian kolme paksua osaa.  Vaimoni Tarja lainasi kirjan, luki sen nopeasti ja kertoi minulle sisällön kehottaen lukemaan sen.  Siinä vaiheessa en enää voinut estää houkutusta tarttua kirjaan, sisälsihän se kolme minun kiinnostuksen kohdetta;  Tukholman, kuningas Kustaa kolmannen ja 1700-luvun.  Kirjan vaikutus oli järisyttävä eikä vähiten siksi, että löysin siitä paljon yhtymäkohtia nykyisyyteen.  Tähän päädyin prosessoidessani lukemaani.  Tuon pohdinnan tuloksena ryhdyin kirjoittamaan tätä juttuakin, etupäässä kyllä itselleni, mutta kyllä sen sopii muutkin lukea .

Ihmisen julmuus, ahneus ja kyky sortaa lajitovereitaan on ikiaikainen.  Sanon sitä suoraan pahuudeksi, joka ei toki ole synnynnäistä, vaan elämän, olosuhteiden ja yhteiskunnan tuottamaa.  Tuo pahuus kätkeytyy sille huonoina aikoina erilaisiin kaapuihin ja otollisen ajan koittaessa sen röyhkeys kasvaa saadakseen suuremman vallan.   Siksi laitankin tälle pahuudelle yhtäläisyysmerkit sanojen ahneus, vallanhimo ja uusliberalismi välille.  Epäilijä lukekoon tämän kirjan ”1793” ja oheislukemistona esimerkiksi Anu Kantolan & Hanna Kuuselan kirjan ”Huipputuloiset. Suomen rikkain promille”.  Muutakin materiaalia olisi tarjolla aivan riittämiin. 

Historia fiktion keinona

Historiallisen tarinan varaan rakennettu rikosromaani on vaativa taitolaji.  Historian harrastajana suhtaudun kyseiseen genreen hyvin kriittisesti.  Rikosromaaneja eli ns. dekkareita julkaistaan nykyään uskomattoman paljon.  Valitettavasti suurin osa niistä on sellaista kamaa, jonka minä jätän suosiolla lukematta.  30 vuotta työtä lainrikkojien parissa on muokannut paljon näkemystäni ilmiöstä nimeltä rikollisuus.  Tuo ymmärrys kohtaa perin harvoin ns. yleisen käsityksen.  Kohtalaisen harvoin tapaa suosittujenkin kirjojen kohdalla riittävää ymmärrystä paneutua asian ytimeen.  Tämä koskee niin useimpia kirjailijoita kuin heidän lukijoitaan.  Kirjailijalta puuttuu monesti tarpeellinen psykologinen, sosiologinen, kriminologinen ja juridinen tietämys.  Entäpä sitten, kun tarvitaan vielä tietoa historiasta?  Olen huomannut, että usein kirjailija käyttää tilanteessa samaa taktiikkaa, mihin turvaudutaan muussakin laadultaan heikoksi jäävässä kirjallisuudessa.  Hän vetäytyy turvallisen fiktio-käsitteen taakse. Käsitteen, joka sallii ja mahdollistaa kaiken.  Se vetää armeliaisuuden esiripun totuuden ja todellisuuden eteen.  Kuinka hyvin se selittää ihmistä ja maailmaa, on kokonaan toinen asia.  Turhan usein lukija tyytyy kirjan runsaaseen väkivaltaan, kasvavaan uhrimäärään ja salapoliisiromaanien perinteisiin kliseisiin.

Niklas Natt och Dagin esikoisteos ”1793” välttää kaikki nuo edellä mainitut karikot. Tästä syystä sitä on vaikea nähdä pelkkänä rikosromaanina tai pelkkänä historiallisena romaanina.  Tarina rakentuu kylläkin erään raa´an murhan ja sen selvittämisen ympärille, mutta kirjan kaikkitietävä kertojan tähtäin on paljon kauempana kuin lukijan hetkellisessä viihdyttämisessä järkyttävän rikoksen ja kauhistuttavan ajankuvauksen avulla.  Juuri tästä asetelmasta nousee teoksen suuruus ja merkittävyys.

 

 

Rokokoon eli kustavilaisen ajan loppu Ruotsissa

Minua tässä teoksessa viehätti Natt och Dagin valitsema aikakausi.  Sattuneesta syystä olen elämäni aikaisemmissa vaiheissa kiinnostunut paitsi Ruotsin historiasta yleensä, niin etenkin sen kustavilaisesta ajasta.  Tuo jakso on nimittäin tärkeä osa maan poliittisessa historiassa.  Siksi se kiinnosti minua ensimmäisenä valtiotieteen näkökulmasta.  Kyseessä on eräänlainen suuren muutosen itämisaika, joka valmisti maan tulevia poliittisia käänteitä ja viimekädessä sen mahtavaa demokratisoitumisprosessia.

Mielenkiintoinen ja minulle tärkeä henkilö on ollut tuossa puheena olevassa ajassa elänyt runoilija ja muusikko Carl Michael Bellman.  Hänen lyriikkansa ja laulunsa ovat säilyttäneet aikakauden sosiaalihistoriaa kadehdittavalla tavalla.  Johonkin samaan on kyennyt meillä omana aikanaan muuan Toivo Veikko Lavi, vaikka hänen saavutukset eivät ole saaneet ansaitsemaansa tunnustusta.  Bellman oli monisärmäinen persoona, josta kirjoitin aikoinaan, ennen tietokoneaikaa, pitkähkön jutunkin.  Todettakoon, että tässä Natt och Dagin teoksessa Bellmanin nimeä ei kuitenkaan edes mainita.

 

Bellmaniin viittaaminen tässä yhteydessä on silti ymmärrettävää, koska eräät hänen raastavimmista lauluistaan kertovat pitkälti samaa mitä Natt och Dagin kirjat ”1793” ja ”1794”.  Tästä syystä kirjailijan trilogiaksi tarkoittamaa kirjasarjaa on ruotsalaisissa lähteissä kutsuttu Bellman noir -nimellä.  Sillä on haluttu viitata Carl Michael Bellmaniin tuotannosta nousevaan 1700-luvun tukholmalaisen miljöön sen elämän, ihmisten ja hengen luomaan ajankuvaan.  Kirjaa lukiessani minunkin mieleen nousivat Bellmanin laulut. Tosiasiassa kirjailija on ammentanut tietonsa Bellmanin sijasta aikakautta sivuavasta hyvästä ruotsalaisesta historiankirjoituksesta.  Natt och Dagin sielua riipivästä tekstistä on sen vuoksi vaikeaa löytää virheitä tai liioittelua.

 

Kirjailija on ankkuroinut tapahtumat vuoteen 1793.  Hän kuitenkin kuljettaa lukijaa paljon pitemmälle niin ajallisesti kuin paikallisesti.  Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumat ovat kirjoitettu mukaan niin juoneen kuin ajankuvaan liittyen.  Ranskan vallankumouksen kehitys kuului tärkeänä aiheena kansalaisten keskusteluihin, mutta myös Ruotsin tuolloiseen sisä- ja ulkopoliitiikkaan.  Kumouksen pelko oli konkreettinen osa eliitin elämää ja siksi mahdollisia ”jakobiineja” etsittiin maan ”rousseaulaisten” joukosta.  Natt och Dag taustoittaa taitavasti paitsi henkilöitään niin myös aikakauden ruotsalaista yhteiskuntaa.  Tuon aikaisen Tukholman elämän ja ilmapiirin kuvauksessa hän onnistuu erittäin hyvin ja samalla aikakautta tuntemattoman lukijan järkyttämisessä.

Vuoden 1793 valinta lähtökohdaksi on taitava, sanoisinpa jopa nokkela, oivallus.  Vuodessa on oleellista se, että Ruotsin kuningas Kustaa III oli kuollut edellisen vuoden maaliskuussa erään aatelisen, kapteeni Jacob Johan Anckarströmin ampumana.  Kuollessaan kuningas oli 46 vuoden ikäinen.  Kirjassa Kustaa III taustointi jää silti vähälle, vaikka kuolleen kuninkaan vaikutus elääkin kiihtyvän luokkataistelun yhteiskunnassa edelleen voimakkaana. Kuollessaan hän jätti jälkeensä rappeutuvan maan.  Rappeutuminen näkyi kaikessa aina taloudesta valtakunnan moraaliseen tilaan.

Lienee paikallaan kertoa, että maahan tuli murhan jälkeen sijaishallitsija, koska vallanperijä Kustaa IV Aadolf oli kuninkaan kuollessa alaikäinen, vasta 13-vuotias poika.  Sijaishallitsijaksi eli holhoojahallituksen pääksi nousi  Kustaa III:n veli, Södermanlandin herttua Kaarle.  Käytännössä tämä Kaarle-setä luovutti kuitenkin maan ohjaat vapaamuuraritoverilleen vapaaherra Gustaf Adolf Reuterholmille.  Hän oli aito konna, moraaliton ja ahne.  Lieneekö kieroon kasvanut luonne johtunut siitä, että mies oli taustaltaan suomalaista aatelistoa, Siuntiossa syntynyt?  Reuterholm oli kansan keskuudessa ymmärrettävästi hyvin epäsuosittu, mikä käy selväksi itse kirjassakin.  Hän saikin täysikäiseksi tulleelta ja kuninkaaksi nousseelta Kustaa IV Aadolfilta tylyn kohtelun, josta suivaantuneena muutti lopuksi ikää maanpakoon.

 

 

Aateliston luokkataistelu kallistumassa tappioon

Viittauksella luokkataisteluun tarkoitan aateliston kamppailua alempia säätyjä vastaan.  Kustaa III oli se kuningas, jonka toimet syöksivät aateliston kohti lopullista häviötään.  Hän kaappasi sotilaiden avustuksella vallan säädyiltä elokuussa vuonna 1772. Säädyille valta oli siirtynyt onnettoman ”soturikuninkaan” Kaarle XII surkeasti päättyneiden sotaseikkailujen jälkeen.  Käytännössä valta oli ollut niin sanotulla valtaneuvostolla, jossa aatelissäädyllä oli keskeinen asema.  Kustaa III:n isä Adolf Fredrik oli ollut tuon valtaneuvoston panttivanki, vaikka muodollisesti kuninkaalla olisi ollut asioiden esitysoikeus ja valtaneuvoston päätöksiin veto-oikeuskin.  Mieheltä puuttui kuitenkin rohkeus ja ehkä viisauskin osallistua valtapolitiikkaan.  Poika-Kustaa oli toisenlaista laatua eli omasi vallanhimoa.

 

Vuoden 1772 hallitusmuoto palautti maahan yksinvaltiuden, jota jälkipolvet ovat Kustaa III kohdalla kutsuneet valistuneeksi.  Vallansiirto kuninkaalle tapahtui ”valistuneesti” aseiden avulla ja väkivallalla uhaten.  Kustaa III:n valistuneisuutta on perusteltu mm. kidutuksen kiellolla kuulusteluissa ja kuolemanrangaistusten käytön vähentymisellä rikoslaissa.  Juutalaisillekin annettiin oikeus harjoittaa uskontoaan tietyissä maan kaupungeissa.

Aatelistossa kuninkaan toimet herättivät katkeruutta.  Se kasvoi kuninkaan lisätessä hallitusmuotoon vuonna 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan.  Lisäys kavensi entisestään aateliston valtaa ja etuoikeuksia sekä toisaalta paransi talonpoikaiston asemaa.  Talonpoikien sääty olikin kuninkaan vankin tukija valtiopäivillä, jossa säädyttömillä, omistamattomalla rahvaalla, ei ollut minkäänlaista edustusta.  Merkittävin seuraus yhdistys- ja vakuuskirjasta oli valtaneuvoston lakkauttaminen.  Se johti maan korkeimman oikeuden perustamiseen ja vallan kolmijako-opin noudattamiseen, kun tuomiovalta erotettiin toimeenpanovallasta.  Yhdistys- ja vakuuskirja oli voimassa vuoteen 1809 asti, jolloin Suomen joutuminen Venäjän vallan alle aiheutti uudet mullistukset maan poliittisessa järjestelmässä.  Enpä malta olla mainitsematta, että Suomessa yhdistys- ja vakuuskirja oli voimassa aina vuoden 1919 hallitusmuodon hyväksymiseen asti.

 

 

Kirja 1793

Mutta palatkaamme takaisin Natt och Dagin kirjaan.  Sen keskeisiksi henkilöiksi nousee kaksi eri yhteiskuntaluokasta lähtenyttä miestä.  Toinen on Ruotsinsalmen meritaistelussa vammautunut, katkera, alkoholisoitunut mies nimeltään Mickel Cardell .  Hän menetti meritaistelussa parhaan ystävänsä ja vasemman kätensä, jonka korvasi hihnoilla kyynärtaipeeseen kiinnitettävä puukäsi.  Sotavammansa perusteella Cardell sai huonosti palkatun viran siveyspoliisissa.  Häntä, kuten muitakin siveyspoliisinvirkaan nimettyjä sotainvalideja  kutsuttiin raakeiksi.  He olivat röyhkeää omankädenoikeutta, väkivaltaa ja lahjontaa harrastavaa joukkoa, jota kansa halveksi ja tietysti pelkäsi.  Cardell ei suostunut kyseistä virkaa hoitamaan, mutta sai siitä huolimatta vaatimattoman palkkansa ja teki sivutöinään järjestyksenpitoa kapakoissa.

 

 

Raakki Mickel Cardellin vastaparina on lainoppinut Cecil Winge.  Hän on oman aikansa toisinajattelija Jean-Jacques Rousseaun hengessä.  Kirjan Winge omaa veitsenterävän älyn ja ehdottoman oikeudenmukaisuuden.  Hän on kuitenkin kuoleman merkitsemä mies, pahan keuhkotaudin viimeistä vaihetta elävä.  Tämä outo pari tapaavat sattumalta toisensa ja ryhtyvät selvittämään vaikeaa murhatapausta.  Tässä siis törmäämme jälleen Conan Doylen luomaan Sherlock Holmes ja tohtori Watsonmalliin.  Tosin sillä erotuksella, että Cardell kykenee tekemään myös itsenäistä tutkintaa.  Elämäntapa hänellä muistuttaa Reijo Mäen kirjojen yksityisetsivä Varesta.  Alkoholia kuluu samoja määriä, mutta sillä erotuksella, että Cardellin kohdalla käyttö kyllä häiritsee tutkintaan osallistumista.  Winge kytkeytyy tapaukseen Tukholman tuolloisen poliisin johtajan Johan Gustaf Norlinin pyynnöstä.  Norlin on Wingen ystävä jo opiskeluajoilta ja rehellinen mies.  Tuon ominaisuutensa vuoksi hän joutuu diktaattorin elkein hallitsevan vapaaherra Reuterholmin epäsuosioon.  Tämän vuoksi tutkinta taistelee aikaa eli Norlinin väistämätöntä eroa vastaan.

Kirja alkaa sillä, kun kaksi lasta löytää ruumiin kellumasta Fatburenista (se oli järvi Tukholman Södermalmilla, joka täytettiin, kun rautatie ja asema – Södra Station – rakennettiin 1800-luvun puolivälissä).  Vuonna 1793 Fatburen oli vielä kaatopaikka, johon kaikenlainen kaupungin tuottama jäte ja saasta kaadettiin.  Ruumiin löytäneet lapset käyvät herättämässä krapulaisen raakki Cardellin, kun eivät saa ketään muuta kiinnostumaan asiasta.  Vastentahtoisesti tämä lähtee Fatburen löyhkään.  Puolihumalassa oleva Cardell saa ruumiista lopulta jonkinlaisen näköhavainnon.  Velvollisuudentuntoinen mies joutuu uimaan järven saasteessa saadakseen tuotua rantaan ruumin.  Se osoittautuu silvotuksi torsoksi.  Tuo kohta kirjassa on ilmeinen vertauskuva pienen ihmisen elämälle 1700-luvun lopun Tukholmassa, jossa ei voi välttää törmäämistä niin konkreettiseen likaan kuin henkiseen saastaan.

Cardellin löytämä ruumis jää alkuvaiheessa nimettömäksi vainajaksi, joka on menettänyt kaikki neljä raajaansa ja silmänsä ennen kuolemaansa.  Rikosta tutkiva pari antaa ruumiille työnimen Karl Johan.  Annettu tehtävä on vaikea ja tutkijapari arvioi teon takana olevia vastavoimia suuremmiksi mitä lopulta ovatkaan, totuuden paljastuttua.  Kuvaan putkahtaa jopa salaperäinen elitistinen eumenidien veljeskunta, joka pitää luvatonta ja hyvinkin monipuolisia ”palveluja” tarjoavaa bordellia Keyserin talossa punaisten aittojen alueella.  Wingen ja Cardellin käynti talossa vie tutkintaa aimo harppauksen eteenpäin.

 

 

Kirjan rakenne mielenkiintoinen

Yksityiskohtainen kirjan sisällön kuvaaminen on tässä tarpeetonta.  Ei ole syytä riistää lukijalta löytämisen ja ymmärtämisen iloa.  Rakenteellisesti teos on yllätyksellinen ja rikkoo  perinteisen rikosromaanin jäsennystä.  Teos jakautuu neljään osaan:  1. Indebetoun kummitus,syksy 1793.  2. Punaista ja märkää, kesä 1793.  3. Yöperhonen, kevät 1793.  ja  4.  Susista parhain, talvi 1793.

Indebetoun kummituksella tarkoitetaan kuolemansairasta Cecil Wingeä.  Indebetou-sana taas viittaa Slottsbackenilla Tukholman Vanhassa kaupungissa sijainneeseen rakennuskokonaisuuteen.  Siellä oli 1700-luvulla kaupungin alkeellinen poliisilaitos.  Rakennukset omisti raatimies Johan Indebetou (1703-1789), jonka Kustaa III nimitti omavaltaisesti vuonna 1782 Tukholman poliisin johtajaksi.  Indebetoun suku on lähtöisin Alankomaista.  Kyseinen talo oli vastapäätä kuninkaanlinnaa ja lähellä suomalaista kirkkoa.  Kyseinen talo purettiin 1900-luvun alussa.

 

 

Kirjan toinen osa Punaista ja märkää, kesä 1793 siirtää tarinan yllätyksellisesti edellistä osaa varhempaan aikaan. Se hämmästyttää lukijaa, koska kerronta koskee erään Karlskronasta kotoisin olevan Kristofer Blix -nimisen nuoren miehen sisarelleen kirjoittamia kirjeitä. Niissä hän kertoo elämästään ja seikkailuistaan Tukholmassa.  Blix velkaantuu ja joutuu petoksen uhriksi ystävänsä Rickard Sylvanin kanssa.  Erinäisten vaiheiden jälkeen Blixin velkakirjat siirtyvät tuntemattomaksi jääneelle aatelismiehelle ja sitäkautta velallinen tämän armoille.  Blix on toiminut laivastossa sodan aikana välskärin apulaisena ja selvitäkseen lainoistaan hän joutuu tekemään vastentahtoisesti amputaatioita vangitulle tuntemattomalle nuorukaiselle.

 

 

Kolmas osa Yöperhonen, kevät 1793  on takautuma vuoden kevääseen kerronnan siirtyessä taas uuteen henkilöön, Anna Stina Knappiin.  Hän on nuori, orpo tyttö kukkien ja vihannesten kaupustelija, joka ammatti liitettiin yleisesti prostituutioon. Väärien syytösten vuoksi Anna Stina joutuu siveyspoliisin kynsiin ja  Långholmenin  kehruuhuoneelle.  Kirjan kuvaus vaikuttaa nykyihmisestä uskomattomalta naisen alistamiselta, hyväksikäytöltä ja sorrolta, suoranaiselta väkivaltaa käyttävältä naisvihalta.  Natt och Dag liikkuu kuitenkin vahvalla ja historiantutkimuksen vahvistamalla pohjalla.  Niinpä vuonna 1972 julkaistu Gunnar Rudstedtin monografia ”Långholmen” kuvaa ne kauhut ja toivottomuuden, jota kehruuhuoneelle tuomitut naisparat joutuivat kokemaan.  Tuosta kirjasta löytyvät myös teoksessa ”1793”  kuvatut henkilöt, kuten Långholmenin sadistinen vahtimestari Petter Pettersson, kehruuhuoneen tarkastaja Björkman, juoppo ja vinksahtanut pappi Neander.  Kirjailija on sovittanut tarinansa näihin todellisuudessa eläneisiin henkilöihin.  Långholmenilta oli vaikea paeta, mutta pako onnistuu Anna Stinan terävän ajattelun ansiosta.  Epäoikeudenmukaisuus on täydellistä, kun vasta tässä vaiheessa ”prostituoitu” Anna Stina menettää neitsyytensä ja tulee raskaaksi.

 

 

Susista parhain, talvi 1793 on teoksen viimeinen osa.  Talvi ei tässä yhteydessä tarkoita alku- vaan loppuvuotta 1793.  Lukijasta on ajoittain tuntunut, että kerronnan eri osat ovat enemmän tai vähemmän levällään.  Toisen ja kolmannen osan henkilöt ovat saattaneet tuntua juoneen kuulumattomilta irrallisilta tarinoilta.  Tämä neljäs osa kokoaa kuitenkin taidokkaasti koko polveilevan kerronnan yhteen ja lukija jää vain ihmettelemään tuota valmista sanallista maalausta, joka synnyttää lukemattoman määrän kysymyksiä ihmisestä, elämästä ja kaiken tarkoituksesta tai tarkoittamattomuudesta.

Natt och Dagin teos 1793 sijoittuu siis rokokoon ajan loppuun.  Hyvin harvoin tuota aikakautta tai Ruotsin kustavilaisuutta on haluttu kuvata realistisesti.  Se on tahdottu näyttää sievistelevästi valistuneiden, henkevien ja jalosukuisten ihmisten aikakautena, jolloin sopivasti käytöstapojenkin sallittiin höltyä koketeeraamisineen ja pienine luvattomine seikkailuineen. Kauniit asut, peruukit, puuterointi, kauneuspilkut ja muu meikkaus näyttävät teatterin tai oopperan estraadilla ja elokuvan valkokankaalla kauniilta ja viehättävältä.  Todellisuus oli kuitenkin aivan muuta.  Tuota naiivia käsitystä jo Egon Friedell pilkkasi elävästi ”Uuden ajan kulttuurihistoriassaan”.

Niklas Natt och Dag puolestaan kertoo meille ”valistuneen itsevaltiaan” valtakunnan todelliset kasvot.  Hän kuvaa elämän, jossa vahvempi sortaa, alistaa, hyväksikäyttää ja nujertaa heikomman kaikilla mahdollisilla tavoilla.  Ylettömän rikkauden rinnalla on pohjatonta köyhyyttä, kurjuutta ja korruptiota.  Maan pääkaupunki on rappiolla ja lemuaa kaikenlaiselle pahalle;  paskalle, kuselle ja mätäneville jätteille, joita kaikista kurjimmat tonkivat yhdessä koirien, kissojen ja rottien kanssa jopa elantoaan.  Minulle tuli väistämättä mieleen, että tällaistako yhteiskuntaa maan rikkain promille ja muut uusliberalismin kannattajat toivovat takaisin?

 

 

Suosittelen teosta luettavaksi, tietäen toki, etteivät monetkaan halua rikkoa sitä illuusioiden kuplaa, jonka heille on luonut massamedian jatkuva ja alati kasvava pommitus.  Ajatteleminen vaatii välineitä eli tietoa, sen jatkuvaa täydentämistä ja kritiikkiä.  Helpompaa on sulkea silmänsä ja alistua rypemään tässä 2000-luvun saastassa.  Demokraattisessa yhteiskunnassa sekin vaihtoehto on mahdollinen, mutta ei tietenkään suositeltava.

 

Reino Seppänen