Pavlo Skoropadski – hetken Ukrainan hetmanina
Ukraina on ollut näyttävästi otsikoissa Venäjän hyökättyä yllättävästi maahan. Sodan taustat ovat edelleenkin pääasiassa arvailujen varassa. Suomalaisten tietoisuus Ukrainasta on perin vähäistä. Tältä pohjalta on tietysti hyvä rakentaa erilaisia skenaarioita ja vetää erilaisia johtopäätöksiä. Niitä on sitten rakennettu ja vedettykin. Itse en lähde ampumaan mitään alas tai vannomaan todeksi. En ihan siitä syystä, että koko Venäjän aggressio on jäänyt minulle arvoitukseksi. Sen sijaan kerään mielessäni ajatuksia ja tiedonmuruja tuosta kiehtovasta aiheesta Venäjän ja Ukrainan suhteesta. Juuri tässä kontekstissa nyt käytävä tämä mieletön sota on arvoitus. Se on arvoitus niin Venäjän hyökkäyksen kuin sen verhoksi heitettyjen naurettavien selityksien osalta. Toisaalta myös Ukrainassa esiintynyt viha ja epäluulo vaatii selitystä enkä puhu nyt vain sodan synnyttämästä vihasta. Sitä on ollut jo ennen Venäjän aggressiota.
On syytä tarkastella tätä historiallista suhdetta lähemmin ja lähteä nykyhistorian porteilta. Tässä mielessä esiin nousee muutamia mielenkiintoisia näkökohtia ja vielä mielenkiintoisempia henkilöhahmoja. Yksi niistä on muuan Pavlo Skoropadski, jolla on yhteyksiä myös Suomeen ja suomalaisiin.
Kuka oli Pavlo Skoropadski
Perehtyminen Ukrainan viime vuosisadan alun historiaan alan teosten ja tuon aikakauden lehtien avulla, kertovat samaa, mikä on nähtävissä tässäkin ajassa. Totuudesta on vaikea saada kiinni luottamalla yksin journalistiseen kerrontaan ja tiedotusvälineiden syöttämiin uutisiin. Aikanaan suomalaisetkin sanomalehdet pyrkivät tekemään Pavlo Petrovitš Skoropadskista Ukrainan kansallissankaria. Tämä kampanja päättyi kuitenkin nopeasti, kun olosuhteet muuttuivat ja hänen tilalleen politiikan näyttämölle nousi uusi mies.
Pavel Petrovitš Skoropadski, kuten hänen alkuperäinen ristimänimensä kuuluu, syntyi 3. toukokuuta 1873 Wiesbadenissa, Saksasassa. Hän kuoli vain hetkeä ennen natsi-Saksan luhistumista 26. huhtikuuta 1945 Mettenissä, Saksassa. Sinne hän oli tullut pakolaisena Ukrainasta joulukuussa 1918. Skoropadski palveli elämänsä alkupuolella tunnollisesti Venäjää ja sen itsevaltiasta tsaaria, Nikolai II. Ukrainan ja Saksan historiaan kuuluvan osan hän näytteli ennen Saksaan pakenemistaan. Pakolaisena Saksassa hänen osansa oli odotella uutta marionetin roolia Saksan Ukrainan politiikassa, mutta aika oli ajanut hänen ohi. Pavlo-Pavelin palveluja ei enää sillä suunnalla tarvittu. Hän poistui näyttämöltä sotilaan tavoin, haavoittuen kuolettavasti liittoutuneiden pommituksessa.
Vanhalla Venäjällä Pavlo Skoropadski oli entinen tsaarinkenraali ja meidän kuuluisan hevosmiehemme C.G.E. Mannerheimimme tuttu Chevalier-kaartin kautta. Kyseinen joukko-osasto oli perustettu tsaarin henkivartiostoksi, mutta myöhemmin sitä käytettiin hyödyksi myös sotatantereilla. Chevalier-kaartiin Skoropadski tuli hoviin sivuadjutantiksi paašikoulun käytyään. Mannerheimin hoviin tulo perustui taas Nikolain kaksi vuotisen ratsuväkiopiston käymiseen. Kyseinen opisto oli astetta korkeampi, kuin Haminan kadettikoulu, jonka Mannerheim joutui skandaalin vuoksi keskeyttämään. Kumpikaan herroista ei käynyt mitään korkeampaa sotilasakatemiaa, joka tosin ei todista mitään heidän sotataidoistaan. Jaa, älkäämme unohtako, että tärkein pääsyvaatimus hoviin oli kuitenkin hyvä sukutausta eli aateliin kuuluminen. Sen vaatimuksen kumpikin herroista toki täytti.
Niin Skoropadski kuin Mannerheim olivat vannoneet valansa Venäjälle ja tsaari Nikolai-Veriselle. Kummankin ”jalosukuisen” herran valat unohtuivat, kun Venäjällä tapahtui vallankumouksia. Ensin maaliskuun demokraattinen kumous ja sen jälkeen bolsevikkien vallankaappaus. Molempien herrojen seuraavat vaiheet olivat pitkälle analogisia. Kumpikin havaitsi, varmaankin näyn omaisesti, sisällään syttyneen isänmaallisen kipinän ja he päättivät liittää kohtalonsa omien kotimaidensa tulevaan.
Joku saattaa epäillä herrojen motiiveja, mutta itse ymmärrän heitä oikein hyvin. He olivat lähtöisin yläluokasta eikä heitä enää sitonut keisarille ja Venäjälle annetut valat ja lupaukset . Demokratia ja etenkin voimissaan oleva sosialismi kuvottivat heitä rahvaan valtaa korostavina aatteina. Pelastuksen kumpikin löysi kansallisuusaatteesta, joka molemmalle oli aiemmin ollut perin vierasta.
En itse usko, että kummankaan herran vakaumus oli lopulta kovin syvästi isänmaallista puheista huolimatta. Sotilaina heidät oli koulutettu palvelemaan itsevaltiasta ja tämän valtakuntaa. Lojaalisuus hallitsijalle ja sotilaskunnia olivat heidän keskeiset arvonsa. Siten nationalismin kipinä tuskin kovin suurta roihua heidän sisällään synnytti. Aito patriotismi nousee kansasta, sen kulttuurista ja puhutusta äidinkielestä. Skoropadskin ukrainankielen taito oli olematon, vaikka hän muutti etunimensä Pavel ukrainan Pavloksi, kun hetmanin asema ukrainalaisten johtajana tuli tarjolle. Mannerheim sen sijaan puhui erinomaista toista Suomen suuriruhtinaskunnan ja uuden tasavallan kieltä, ruotsia. Sen sijaan hänen suomen kielen taidoissaan oli kuolemaan asti toivomisen varaa.
Skoropadskin ja Mannerheimin välinen yhteys säilyi myöhemminkin ja herrojen välillä käytiin kirjeenvaihtoa vuosia. Se näyttää tutkijoiden mukaan olleen luonteeltaan kovinkin ystävällistä ja erityisesti Skoropadskin puolelta myös perin pyyteellistä. Mannerheim sen sijaan pelimiehenä suhtautui varsin pidättyvästi arvoisan hetmanin toiveisiin.
Skoropadskilla oli muutakin yhteistä Suomen kanssa kuin Carl Gustaf Emil Mannerheim. Hän oli ennen ensimmäistä maailmansotaa hetken aikaa komentajana Lappeenrannassa. Perheellä oli silloin myös huvila Kannaksella, Viipurin lähellä. Huvilan nimi oli Rauhanlahti. Skoropadskit hyödynsivät tuota huvilan nimeä, kun tuli alkoi polttaa persuksissa voittajien lähestyessä ja saksalaisten vetäytyessä. Perheen oli paettava ja siinä hommassa turvauduttiin myös väärennettyihin passeihin omien henkilöllisyyksien salaamiseksi. Passeihin perheenjäsenten sukunimeksi merkittiin Rauhalahti.
Hetmanina Saksan tahdosta
Vuoden 1917 maaliskuun vallankumous räjäytti Venäjällä liikkeelle valtavat muutosvoimat. Odotukset tsaarin-Venäjän alistetuissa kansoissa olivat suuret. Näin kävi niin Ukrainan kuin Suomenkin kohdalla. Suomi oli vuonna 1917 enemmän kuin askeleen tai pari edellä Ukrainaa valtiollisessa kehityksessämme. Olimme saaneet Venäjän tsaarilta Aleksanteri I:ltä autonomian jo Suomen sodan jälkeen. Meillä oli ollut myös vuoden 1906 lähtien yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva kansanedustuslaitos. Se pyrki valtalailla laajentamaan itsehallinnon lähelle täydellistä itsenäisyyttä. Venäjän väliaikainen hallitus torppasi hankkeen Suomen porvarillisten puolueiden tuella. Samanlaisia kaavailuja oli myös käynnissä Ukrainassa, jossa paikallinen parlamentti Rada pyrki laajentamaan maan itsehallintoa. Tosin yhtä huonoin tuloksin kuin Suomessa.
Lokakuussa 1917 tapahtuneen bolšvikkien vallankaappauksen jälkeen maiden itsenäistymishankkeissa saatiin tulta hännän alle. Suomi hanki Venäjän uusilta vallanpitäjiltä tunnustuksen omalle itsenäisyydelleen sosialidemokraattien suosituksin. Ukraina julisti itsensä kansantasavallaksi, jota taas maan bolševikit vastustivat nousemalla aseelliseen kapinaan Radaa vastaan. Saksan ja Neuvosto-Venäjän välisessä Brest-Litovskin rauhassa Venäjä joutui luopumaan Ukrainasta.
Saksan ja Itävalta-Unkarin joukot tunkeutuivat yhä syvemmälle aiemmin itsenäiseksi tunnustamaansa Ukrainaan. Huhtikuussa 1918 he miehittivät Kijevin, jossa yhteydessä saksalaisten kanssaa riitautunut Rada syrjäytettiin ja maan keulakuvaksi asetettiin hetmanin-nimikkeelä Pavlo Skoropadski. Muodollisesti saksalaisten organisoima vallanvaihto tapahtui huhtikuun 29. päivä, jolloin ” yleisukrainalaisten talonpoikien” kokous mitätöi Ukrainan kansantasavallan perustamisen.
Skoropadskin hallinnon tukeutuminen suurviljelijöihin oli myös sen tuho. Hallituksen pohja oli liian kapea. Kun hallitus vielä vastusti jyrkästi Radan ajamaa maareformia, se johti kansan tyytymättömyyteen ja aseelliseen vastustarintaan. Saksalaisetkin olivat Skoropadskiin tyytymättömiä, koska hänen hallituksensa ei pystynytkään takaamaan sovittuja viljakiintiöitä viljelijöiden vastustuksen takia. Nämä pitivät Skoropadskin ja saksalaisten välillä solmittujen viljasopimusten hintoja liian alhaisina. Skoropadskin ja hänen hallituksensa päivät olivat luetut. Käydyssä sodassa menestyi aiemmin syrjäytetty kilpailijaa Simon Petljura.
Ukrainalaisten vastarinta Skoropadskin hallintoa vastaan kasvoi hetki hetkeltä. Samalla lisääntyi myös saksalaisvastaisuus. Tämä huipentui heinäkuun 30. päivä 1918 tapahtuneeseen Ukrainan saksalaisten joukkojen komentajan, kenraalisotamarsalkka Hermann von Eichhornin, murhassa. Sen tekijä oli venäläinen sosiaalivallankumouksellinen Boris Donskoi. Kenraalisotamarsalkka Eichhorn oli kuollessaan 70-vuotias. Hän oli osallistunut koko maailansodan aikana saksalaisten sotatoimiin. Vuoden 1917 hänet komennettiin johtamaan Ukrainan retkikuntaa.
Hetmanin loppu oli lähellä. Antakaamme maanmainion kirjailijan Konstantin Paustovskin kuvata hetkeä ennen vallanvaihtoa tapahtunutta irvokkaasta näytelmää. Lainaus on Paustovskin kirjasarjasta ”Kertomus elämästä” ja sen kolmannesta osasta ”Rajuilma nousee”. Paustovskin tarina lähtee tilanteesta, jossa hetmanin joukot potivat kroonista miehistöpulaa tappioiden ja etenkin riveistä karkaamisten johdosta. Kijevin jouduttua Petljuran joukkojen motittamaksi, kaupungissa toteutettiin tiuhalla kammalla liikekannallepano. Myös Pavstovski joutui Skoropadskin leipiin päinvastaisesta oletuksestaan huolimatta. Hän näet oli ylioppilas, Moskovan yliopiston opiskelija ja vapautettu aiemmin tsaari-Venäjän asepalveluksesta voimakkaan likinäköisyytensä vuoksi.
Pavstovski joutui pahamaineiseen serdjukien rykmenttiin. Alkujaan historiassa nuo serdjukit olivat hetmanin henkivatiostokaarti ja palkkasotureita kasakoiden jalkaväkirykmentissä. Pavstovskin serdjukkirykmenttiä ei ollut mikään valiokaarti. Se oli koottu Kijevin toivottomimmasta aineksesta. Porukan enemmistön muodostivat ”moottoripojiksi” kutsutut tuon ajan huligaanit. Rykmentin päällikkönä toimi vastentahtoisesti muuan venäläinen lentäjä. Hänen arvonsa oli ”pan sotnik” eli eräänlainen ukrainalainen versio roomalaisten sadanpäämiehestä. Tämä pan sotnik ei osannut ottaa virkaansa tosissaan. Eikä hän osannut kovin hyvin edes ukrainan kieltkään. Hänen olii mietittävä aina hetki ennen kuin komensi joukkoaan ”pravorutš” (oikealle) tai ”livorutš” (vasemmalle).
Urheat sedjukit vietiin rintamalle kävellen ja loppumatka raitiotievaunulla matkustaen. Ennen tuota jaloa taisteloa, joka päättyi täydelliseen kaaokseen ja pakoon kaupungille, sedjukit komennettiin paraatiin Kreštšatikille eli Kijevin pääkadulle. Kaupunginduuman talon edessä joukot otti vastaan itse hetmanni. Mutta annetaanpa Paustovskin jatkaa:
Yllä oleva lainaus on Konstantin Paustovskin kuusiosaisesta kirjasarjasta ”Kertomus elämästä” ja sen kolmannesta osasta ”Rajuilma nousee”.
Kaiken tämän surkeasti kirjoitetun ja ohjatun marjonettiteatterin näytelmän takana piili hirveä todellisuus. Maa kouristeli liki täydellisessä anarkiassa. Siinä oli mukana aivan oikeita aatteellisiakin anarkisteja oman ”mustan armeijansa” nokkamiehen Nestor Ivanovitš Mahnon johdolla. Myöhempien aikojen hyvinvoinnissa elävät leikkianarkistit ovat pissanneet hunajaa tälle sankarille, mutta yhteiskuntarauhaa rakastavalle hänen johtamien anarkistien teoissa ei ole mitään ihailtavaa. Maaseudulla mellastivat muutkin eri kuppikuntien pienemmät ”hetmanit” aseistettuine koplineen, joita voi surutta kutsua puhtaiksi rosvojoukoiksi. Kovimpia iskuja koki tietenkin Ukrainan juutalaiset, etenkin maan länsiosissa. Mutta heillekin oli pahempaa vielä luvassa. Ukraina sykki tuskaa, kärsimystä ja kuolemaa.
Paustovskin kuvaama paraati lienee ollut viimeinen kunnianarvoisan hetmani Skoropadskin vastaanottama. Pian valta, tai oikeastaan näennäinen vallanpitäjä vaihtui. Samat saksalaiset kenraalit olivat uuden johtajan, Simon Petljuran takana kertomassa niin paraatissa marssiville kuin Kijevin kaupunkilaisillekin, missä todellinen valta piili. Ukrainan uusi ”kansallissankari” oli päässyt sopimukseen saksalaisten ja muiden vaikutusvaltaisten tahojen kanssa. Tästä enemmän tuonnempana.
Reino Seppänen