Simon Petljura, kyseenalainen kansallissankari

 

Venäjän kansainvälisen lain vastainen hyökkäys Ukrainaan näyttää mullistaneen monelta osin maan historiantulkintaa ja  sen menneisyyteen liittyvien hankilöiden arviointia.  Tämä liittyy erityisesti jo aiemmin kiistanalaisiin persooniin.  Näistä eräs on monien kansallissankarina pitämä Simon Peteljura.  Tosiasioihin pitäytyvä  faktantarkistus osoittaa, että hänen osalta historiaa kirjoitetaan nyt uudestaan.  Eikä tässä historianmuokkauksessa Simon Petljura ole suinkaan törkein saavutus.  Venäjän maahantunkeutumisen seurauksena, eräät tahot pyrkivät tunkemaan uudenlaista ”totuutta” Ukrainan menneisyydestä kansakunnan ja maailman tietoisuuteen.  Tämä koskee myös ”kansallissankari” Simon Petljuran persoonaa ja roolia maan historiassa.

 

Edellisessä kirjoituksessa ”Fragmentteja Ukrainasta 1.” (Pavlo Skoropadski – hetken Ukrainan hetmanina) kerrottiin, kuinka Simon Petljura syrjäytti, osin Saksan miehitysjoukkojen suostumuksella, maan nimellisen hallitsijan hetmani Pavlo Skoropadskin.  Muutos merkitsi uhkaa suurelle osalle maan asujamistoa.  Ukraina koostui tuolloin, kuten nytkin monista kansallisuuksista, joiden vähemmistöasemaa  Petljuran ja hänen sotilaidensa kansalliskiihkoinen into vei entistä suurempaan ahdinkoon.  Pahiten siitä joutuivat kärsimään Ukrainan juutalaiset, mutta myös maan toiseksi suurin kansallisuus, venäläiset, kokivat Petljuran ukrainalaisen nationalismin suurena uhkana.  Petljuralaisten kansalliskiihkossa oli paljon teennäisiä, suorastaan teatraalisia piirteitä.  Konstantin Paustovki, itsekin ukrainalainen, parodioi niitä herkullisella tavalla omaelämänkerrallisessa kirjasarjassa ”Kertomus elämästä. Osa 3, Kahleet katkaistaan”.

Oheinen näyte kertoo Petljuran tulosta Kijeviin:

 

Paustovski kertoo em. kirjassaan elämästään petljuralaisen hallinnon alaisena.  Yltiönationalismi kehitti siihen vetoa tuntevissa ihmisissä outoa käyttäytymistä, joskus jopa naurettavuuteen asti.  Kirjailija päätyikin tekemään yhteenvedon tuosta vaarallisesta ilmiöstä.  Arvio istuu oikein hyvin myös tähän meidänkin ajankohtaan ja nykyisiin suomalaisiinkin.

 

 

 

Mikä mies oli Simon Petljura?

 

Simon Peteljura syntyi 22. toukokuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 10. toukokuuta) 1879 Pultavassa ja kuoli 25. toukokuuta 1926 Pariisissa.  Petljura kasvoi  köyhässä kodissa.  Hänen isänsä oli ajuri.  Simon kävi kirkkokoulu, mikä tuolloin oli ainoa mahdollisuus köyhien lapsille saada jonkinlaista sivistystä.  Kirkkokoulun jälkeen hän jatkoi opiskeluaan pappisseminaarissa, mistä hänet erotettiin poliittisen aktiivisuutensa vuoksi.  Tämä vaihe Petljuran elämässä oli yhteneväinen erään gruusialaisen nuoren miehen, Josif Vissarionovitš Džugašvilin kanssa, joka myöhemmin tunnettiin paremmin Josif Stalin-nimisenä.  On paikallaan korostaa, että nuo pappisseminaarit antoivat omana aikanaan korkeampaa sivistystä ja tarjosivat myös muuta kuin uskonkoulutusta.  Niistä saivat  hyviä eväitä elämäänsä myös vallankumoukselliset tai uskontoon skeptisesti suhtautuvat.

 

Eräissä lähteissä mainitaan Petljuran olleen Ukrainan sosialidemokraattisen puolueen perustaja.  Tässä yksi esimerkki ongelmallisesta, vaillinaisesta totuudesta.  Lausehan sisältää implisiittisesti sen, että mies olisi ollut merkittävä tekijä puolueen perustajana.  Itseiasiassa marssijärjestys oli toinen.  24-vuotias Petljura liittyi enäet ensin, vuonna 1903, Ukrainan vallankumouksellisen puolueen (Revolûcìjna ukraïns’ka Partia lyhennys RUP) jäseneksi.  Puolue oli perustettu vuonna 1900.   RUP kuitenkin hajosi ristiriitojen seurauksena.  Sitä repivät hajalle samat asiat, jotka vaikuttivat vielä myöhemminkin Ukrainan politiikkaan, nimittäin kansallisuusaatteen ja kansan sosiaalisten ongelmien ratkaiseminen.   Kansallisuuskiihkoiset lähtivät omille teilleen ja sosialismia johtotähtenään pitävät toisaalle.

 

RUP:n jäänyt puolueen vasenlaitakin jakautui kahtia,  Ukrainan sosiaalidemokraattiseen unioniin (lyhennys Spilka) ja  Ukrainan sosiaalidemokraattiseen työväenpuolueeseen (lyhennys USDRP).  USDRP oli alusta lähtien ohjelmallisesti marxilainen.  Puolueohjelmakseen se otti kuten Suomenkin sosialidemokraattinen puolue Saksan sosiaalidemokraattien Erfurt-ohjelman.  Spilka taas piti tärkeänä yhteyden säilyttämistä Venäjän vallankumousliikkeeseen.  USDRP taas ajoi Ukrainan autonomiaa Venäjän yhteydessä ja myöhemmin maan itsenäisyyttä.  Venäjän sosialidemokrattien keskinäisissä mittelöissä puolue asettui menševikien linjoille.  Sillä oli ratkaiseva vaikutus myöhemmin maan tilanteeseen.

 

Petljura liittyi USDRP:n toimintaan ja saavutti sitä kautta merkittävän aseman Ukrainan poliittisesa elämässä.  Hän kuitenkin lähestyi vuosi vuodelta yhä enemmän nationalistisia arvoja ja näki ehkä kasvavassa nationalismissa suuremmat mahdollisuudet oman asemansa nostamiseen.  Venäjän vallankumouksen jälkeisissä raivoisissa mullistukissa Petljura liukui viimein pois sosialidemokratiasta.  Hän toimi sitä ennen mm. kesäkuussa 1917 sosialidemokraatti Volodymyr Vynnichenkon johtaman Ukrainan ensimmäisen hallituksen sotilasasioiden sihteerinä.  Vynnichenkon ja Petljuran välille kehkeytyi kuitenkin syvä erimielisyys Ukrainan oman armeijan tarpeesta, mikä johti hänen erottamiseensa hallituksesta.

 

Petljura esiintyi hyvin mielellään sotilastamineissa.  Useimmissa läpikäymissäni lähteissä, erityisesti ukrainalaisissa, hänen sotilasurastaan ei puhuta sanaakaan ennen Venäjän maaliskuun vallankumousta.  Petljura ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan rivisotilaana Venäjän armeijassa.  Vuosina 1916- 1917 hän toimi Zemstvojen yleisvenäläisen liiton avustuskomitean varavaltuutettuna Venäjän  länsirintamalla.  Zemstvot olivat tsaarin Venäjällä paikallishallintoa edustava instituutio.  Niiden kattojärjestö tuki maan sotaponnisteluja ensimmäisessä maailmansodassa.  Samoin teki mm. maan kaupunkien vastaava kattojärjestö, jonka lääkintämiehenä sairaalajunissa toimi mm. aiemmin mainittu kirjailija Konstantin Paustovski.  Tämä sotakokemuksen puute ei estänyt mm. suomalaisia ajankohtaislähteitä puhumasta Petljurasta  kenraalina.  Hänellä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista sotilaallista koulutusta ja sotakokemustakin tuli vasta sisäisistä kamppailuista.

 

Huhtikuun 29. päivä 1918 Saksa miehitti Itävalta-Unkarin kanssa Ukrainan.   Tämä kaappaus kaatoi Ukrainan kansantasavallan.  Valtaan nostettiin Saksan sätkynukke Ukrainan hetmani-nimikkeellä.  Se tapahtui juhlallisesti, kun kyseisenä päivänä piispa Nikodemus vihki Pavlo Skoropadskin Pyhän Sofian katedraalissa Ukrainan hetmaniksi.  Hetman vangitsi ensitöikseen sekä pääministeri Vynnitchenko että sotajoukkoja kokeilevan Petljuran.  USDR muodosti yhdessä muiden puolueiden kanssa Ukrainan kansallisen liiton ja aloitti taistelun hetmanin joukkoja vastaan.  Joulukuussa 1918 Petljuran muodostamat joukot miehittivät Kijevin.   Saksalaiset seurasivat tätä ukrainalaisten jäsentenvälistä kohteliaasti sivusta ja hyväksyivät vallanvaihdon vastaan panematta.  Hänen hallituskautensa kesti vain 45 päivää.  Versaillesisa kesäkuun 28. päivä 1919 allekirjoitettu rauhansopimus pakotti Saksan vetämään joukkonsa Ukrainasta.

 

Petljuran vankilasta vapautumisesta on monenlaisia versioita.  Erään mukaan hän pakeni sieltä.  Toinen ukrainalainen tarina taas kertoo, kuinka hetmani vapautti Petljuran vankilasta, tämän luvattua olla osallistumatta valtionvastaiseen toimintaan.  Petljura ei kuitenkaan lupaustaan pitänyt, vaan liittyi Ukrainan kansallisenliiton organisoimiin kapinallisiin.  Syyksi sanansa syömiseen Petljura kertoi Pavlo Skoropadskin solmiman sopimuksen Venäjän ei-bolsevististen voimien kanssa.  Vanhana tsaarinupseerina Skoropadski tähtäsi Ukrainan säilyttämiseen Venäjään yhteydessä.  Tällaisia ajatuksia oli monilla suomalaisillakin tsaarinupseereilla ennen kuin aika riensi heidän haaveidensa ohi.

 

Kapina palautti nimellisesti Ukrainan kansantasavallan, mutta valta siirtyi siinä viiden hengen direktoraatille, jota voidaan pitää maan väliaikaisena hallituksena.  Sen puheenjohtajana toimi Volodimir Vinnitsenko.  Volodimir Tchekhivski toimi pääministerinä.  Muita sosialidemokraattisia ministereitä olivat Dmytro Antonovytch, Borys Martos, Borys Matyushenko, Vasyl Mazurenko ja Leonid Mihailiv.  Tämä oli tilanne helmikuuhun 1919 asti.

 

USDRP piti tammikuussa 1919 kuudennen puoluekongressinsa.  Tässä kokouksessa puolue taas jakaantui.  Siellä tehtiin myös merkittävä päätös pitäytyä demokraattisissa käytännöissä ja vetää rajaa aseellisia menetelmiä käyttäviin.  Samoin päätettiin Ukrainan keskeisten talouden alojen asteittaista sosialisoinnista.  Kokous päätti myös puolustaa  Ukrainan kansantasavaltaa ja sen hallitusta kaikkia hyökkääjiä vastaan.

 

Uuteen hallitukseen tuli myös sosialidemokraattisia ministereitä. Maan uudeksi pääministeriksi tuli USDRP:n ulkopuolinen jäsen Serhy Ostapenko.  Tämä aloitti helmikuussa 1919 neuvottelut ententen suurvaltojen kanssa tarkoituksenaan saada sopimus Ukrainan tukemisesta.  Tämä ei sopinut sosialidemokraateille, minkä johdosta USDRP pyysi jäseniään eroamaan Ukrainan ministerineuvostosta .  Volodimir Vynnichenko noudattikin tovereineen kehotusta .  Hänen tilalleen valittiin Simon Petljura, joka samalla erosi USDRP:stä.  Petljura hylkäsi empimättä puolueen ja toverit, jotka olivat nostaneet hänet kansanliikkeen ja maan johtajistoon.

 

Joulukuussa 1918 Petliuran muodostamat joukot miehittivät Kijevin edellä kerrotulla tavalla.  Hän otti vallan joulukuun 15. päivänä, mutta tuo hallituskausi kesti vain 45 päivää.  Ukrainan ja Neuvosto-Venäjän välillä syttyneessä sodassa puna-armeija miehitti Kijevin erikoisella tavalla.  Itseasiassa Petljura luovutti kaupungin antautumatta siellä taisteluun.  Siitäkin tapauksessa Paustovski kertoo kirjassaan luvussa ”Violettisäteet”.

 

 

Venäjän sisällissodat ja ns. interventiosodat aiheuttivat sen, että Petljura ja hänen joukkonsa joutuivat asettumaan monenlaisia vastustajia vastaan.  He taistelivat paitsi Skoropadskin joukkoja niin myös bolsevikkeja, Anton Denikinin valkoisia, ja puolalaisia joukkoja vastaan.  Bolsevikkien hankittua lopulta kaikillaa rintamilla aloitteen valkoisia ja interventiojoukkoja vastaan käydyissä taisteluissa, Petljura liittoutui vanhan vihollisensa Puolan kanssa.  Neuvosto-Venjän ja Puolan välisessä sodassa hänen joukkonsa taistelivat Puolan rinnalla neuvostojoukkoja vastaan.

 

 

Maaliskuussa 1921 Puolan ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittiin rauhansopimus Riikassa.  Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Petljura muutti Puolaan.  Neuvostoliitto vaati vuonna 1923 Puolaa luovuttamaan Petliuran.  Tämä pakeni luovuttamisuhkan alla Unkariin ja sieltä Itävaltaan ja  sitten Sveitsiin.  Hänen pakonsa päättyi Ranskaan vuonna 1924 päätyi.

 

 

Petljuran  murha  ja sen oikeudenkäynti

 

Simon Petljura kuoli Pariisiss 25. toukokuuta 1926.  Hänet ampui Ukrainan juutalainen Samuil Schwartzbard.   Uhri sai kehoonsa kaikkiaan seitsemän luotia.  Ampuja jäi kiinni ja hän myönsi tekonsa oikeudenkäynnissä.   Itse oikeudenkäynti oli värikäs ja herätti omana aikanaan runsaasti huomiota.

 

Syyttty perusteli tekoaan Petljuran osallisuudesta juutalaisvainoihin eli  porgromeihin, joissa Schwartzbard oli menettänyt 15 sukulaistaan.  Syyttäjä pyrki kieltämään Petljuran osuuden pogromeihin, mutta puolustus vyörytti sellaisen määrän todistajia ja todistusaieistoa, että oikeus vapautti Schwartzbardin.  Tämän ajan kitkerät ukrainalaislähteet kiistävät Petljuran osuuden pogromeihin ja väittävät oikeudenkäyntiä lavastetuksi.  Perusteena on juutalaisen suosiminen.  Väite on kestämätön tuon ajan Ranskassa, jossa juutalaisuus ei ollut suosittua.

 

 

Asiaan tietenkin kuuluu, että Petljura on ukrainalaiselta tahoilta  julistettu juutalaisten suojelijaksi.  Virallisluontoisetkin lähteet kieltävät Petljuran osallisuuden pogromeihin.  Näin on tehnyt mm. hiljattain Ukrainan armeijan radio omilla nettisivuillaan.  Nämä yritykset eivät  nykyisessä tilanteessakaan ole hellyyttäneet parasta asiaa tuntevaa tahoa eli juutalaisia.  Ukrainalaista Petljuran puolustamisen uskottavuutta heikentää sekin, että maassa on vuoden 2017 jälkeen juhlittu kansallissankareina sellaisia natsien tihutöihin ja juutalaisvainoihin osallistuneiden johtajia kuin Stepan Bandera ja  Roman Shukhevych.  Heidän kunniakseen on nimetty katuja jne.

 

Syy Petljuran murhaan on yritetty vierittää myös Neuvostoliiton turvallisuuselinten kontolle.  Peruste on siinä mielessä varteenotettava, koska kyseinen taho on tehnyt aikoinaan hyvin useita ukrainalaisten nationalistien murhia Euroopassa.  Sellaisen uhriksi joutui mm. jo edellä mainttu natsikätyri Stepan Bandera Münchenisä vuonna 1959 .  Toinen tunnetuimmista Neuvostoliiton agenttien tekemistä murhista oli ukrainalaisen nationalistijohtajana Jevgeni Konovaletsin murha 23. toukokuuta 1938.  Murhaaja oli myöhemmin NKVD:n erikoisoperaatioiden päälliköksi kohonnut Pavel Sudoplatov.  Se toteutettiin suklaarasiaan kätketyllä pommilla.  Ukrainalaista syntyperää oleva Sudoplatov oli ujuttautunut salanimellä nationalistien riveihin ja pääsi lopulta kosketuksiin Konovaletsin kanssa ja myös tämän luottomieheksi.

 

Sudoplatov kertoo tapauksessa avoimesti kirjassaan ”Stalinin erikoistehtävissä – kiusallisen todistajan muistelmat”.  Hän ei viittaa missään vaiheessa siihen, että Petljuran ampuja olisi ollut Neuvostoliiton agentti.  Vaikka Schwartzbardia on useissa lähteissä nimitetty kommunistiksi, hän ei sitä ollut.  Nuoruudessaan Ukrainassa  Schwartzbard oli anarkisti.  Hänellä oli ollut aiemmin yhteys Ranskaan, mikä on ehkä osaltaan saattanut lisätä myötätuntoa tätä juutalaista kohtaan.  Schwartzbard oli näet aikoinaan palvellut muukalaislegionassa.

 

Ensimmäisen kerran Neuvostoliittoa Petljuran murhan teettäjäksi syytti KGB-loikkari Pjotr Derjabin vuonna 1953.   Kyseessä oli kuitenkin alempiarvoinen tiedustelu-upseeri, jolla ei voinut olla mahdollisuutta saada tuontasoista tietoa työnsä kautta haltuunsa.  Hänen puheidensa arvoa vähensi myös myöhemmin esitetyt syytökset Neuvostoliitosta Kennedyn murhan teettäjänä.  Kyseinen murha näet tapahtui 10 vuotta Derjabinin loikkauksen jälkeen.

 

Israelissa Petljuran ampuja Samuil Schwartzbard on sankari ja hänen vaikuttimistaan ei siellä ole mitään epäselvää.  Siitä on osoituksena hänen maassa vielä postuumisti saamansa huomionosoitukset.  Schwartzbard kuoli vuonna 1967 Kapkaupungissa, ollessaan palaamassa luentomatkaltaan.  Hänen jäännökset tuotiin kotiin Israeliin.  Hautajaisissa puhui tuolloinen ministeri ja myöhempi pääministeri Menachem Begin.  Schwartzbardin hautakiveen on kaiverrettu teksti ”Yitshak Schwarzbardin poika, Ukrainan pogromeissa vuodatetun juutalaisen veren kostaja ”.

 

Reino Seppänen

 

Arikkelikuva on vanha nationalistien propagandajuliste, johon kätkeytyy myös osa totuutta.  Kaikkia julisteessa kuvattuja voimia vastaan maan nationalistinen liike joutui muutaman vuoden aikana taistelemaan.