Lakitieteen tohtori Kaarlo Ensio Paulus Hiitonen  uursi merkittävän uran maamme yhteiskunnalliseen elämään, vaikka ei missään vaiheessa noussutkaan poliittisen eliitin huipulle. Ensio Hiitosen nimi ei liene nykyisin kovinkaan monelle tuttu.  Aikanaan hänen panoksensa suomalaisen demokratian ja oikeusvaltion muotoutumiseen on ollut merkittävä, vaikka julkista tunnustusta onkin tullut niukasti.  Hiitonen kuului 1930-luvun alussa siihen demokraattiseen ja libreaaliseen oikeistoon, joka oli estämässä Suomen poliittisen järjestelmän suistumista fasismin pimeyteen.  Suurimman palveluksen hän teki isänmaalleen ja sen oikeusjärjestelmälle julkaistessaan vuonna 1953 kirjan ”Vääryyttä oikeuden valekaavussa”.  Siinä hän oikeustapauksia esimerkkeinä käyttäen kiistatta osoittaa itsenäisyytemme alkuajoista, kansalaissodasta lähtien, oikeuslaitokseen pesiytyneen organisaatiokulttuurin, missä kansalaisten tasavertaisuutta lain edessä häiritsi voimakas poliittinen tendenssi. Vaikka teos aikoinaan herättikin ansaittua hälyä, pyrittiin se kuitekin sivuuttaman vaikenemalla.  Opus teki silti vääjäämättömästi muutostyötä maamme lainkäyttäjäkunnassa ja siihen opiskelevien joukossa.  Eräs oikeusoppinut  totesi minulle vuosia sitten, että Suomen oikeusjärjestelmän perusteita on ravistellut syvästi kaksi asiaa:  toinen on ollut Ensio Hiitosen 1953 julkaisema teos ja toinen Raimo Blomin havainto tuomarien luokka-aseman vaikutuksesta annettuihin tuomioihin.  Ne laittoivat tuomarikuntamme parhaimmiston pohtimaan omia asenteitaan suhteessa lainkäytön puolueettomuuteen. 

 

Ensio Hiitonen  on nuoruudessani sivunnut minunkin elonpolkua ja tehnyt vaikutuksen niin persoonana kuin ajattelevana toimijana.  Voisi jopa sanoa, että Hiitosen oikeusmoraali ja yhteiskunnallisen vastuun laaja ottaminen on ollut aikoinaan yhtenä rakennuspuuna oman maailmankatsomuksen muotoutumisessa.  Näin siitä huolimatta, että hänenkin elämässään oli vääriä arvioita, virheellisiä johtopäätöksiä ja huolimatonta hyväuskoisuutta.  Mutta kukapa meistä ihmisistä olisi täydellinen?  Täydellisiä ja erehtymättömiä ihmisiä, noita ”suurmiehiä ja -naisia” ei oikeasti ole olemassakaan.  Heitä luo ja tarvitsee eliitti laumojen hallitsemiseen ja valtansa pönkittämiseen.  Näihin eri aikakausien ja yhteiskuntien napoleoneihin ja mannerheimeihin uskovat vain heikot ja tietämättömät ihmiset.  Todellisia sankareita ovat he, jotka uskaltavat murtaa  ympäröivän elämän moraalis-älyllisen pimeyden, paljastaa sen valheita ja ennakkoluuloja.  Tähän ritariluokkaan on luettavissa myös Ensio Hiitonen, joka maksoi rehellisyydestään ja oikeudentunnostaan henkilökohtaisen elämänsä vastoinkäymisillä ja sorrolla.

 

Oma kosketukseni Ensio Hiitoseen tapahtui Työväen Akatemian ensimmäisellä ja toisella vuosikurssilla vuosina 1966 – 1968.  Hän luennoi ensimmäisellä vuosikurssilla mm. yhdistyslaista ja piti toisella vuosikurssilla 34 luentoa käsittävän kurssin yksityisoikeuden yleisistä periaatteista.  Luennoitsijana Hiitonen ei kylläkään kuulunut akatemian taitavimpien joukkoon, joskin hallitsi oman alansa suvereenisti.  Hiitosen tapa esittää oli perin akateeminen, joka myöhemmin tuli minulle hyvinkin tutuksi yliopistosta.  Se tarkoitti, että mentiin asia edellä ja sen perille menosta opiskelijajoukkoon ei niinkään kannettu huolta, kuten asianlaita oli Työväen Akatemian vanhoilla kansansivistäjillä.  Hiitosen opetuksen eteneminen oli johdonmukaista, mutta vaati paljon kuulijaltaan.  Tästä johtuen Hiitonen ei ollut opiskelijoiden enemmistön suosikki.  Eräät vierastivat myös Hiitosen puhetapaa, joka oli kieltämättä erikoinen.

 

Sen sijaan Hiitosen olemus oli vaikuttava.  Hän oli viimeisen päälle vanhan ajan herrasmies.  Hiitosella oli pukeutunut aina liivipukuun, yleensä hiilenharmaaseen.  Tuohon aikaan liivipuvut eivät vielä olleet muodissa, vaan vaikuttivat meistä nuorista perin vanhanaikaiselta.  Kaulassaan hänellä oli leveä, oudon mallinen, mutta kieltämättä elegantti solmio, jonka keskellä oli helmiäisaiheinen solmioneula.  Kengät, joita täydensi joskus damaskit, olivat hyvin hoidetut.    Valkoinen nenäliina rintataskussa oli pisteenä iin päällä.  Vasta myöhemmin minulle selvisi Hiitosen monivuotinen ura diplomaattina, jonka vaikutusta tuo pukeutuminen lienee ollut.

 

Ensio Hiitonen syntyi Helsingissä 27. lokakuuta 1900 seitsenlapsisen perheen toisena lapsena.  Hänen sukunimensä oli vuoteen 1923 asti Hiden.  Hiitonen oli lähtöisin ylemmästä keskiluokasta.  Hänen isänsä oli filosofian tohtori Karl Julius Hidén ja äiti Helmi Liisi Hiden omaa sukuaan Parmanen.  Isä oli omana aikanaan tunnettu latinisti ja kääntäjä, jokia teki elämänsä loppupuolella kappaleen yliopistouraakin.  Hän oli Helsingin yliopiston roomalaisen filologian dosentti vuodesta 1899 aina vuonna 1925 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Saman yliopiston roomalaisen kirjallisuuden vt. professorina Julius Hilden toimi vuosina 1920–1923 sekä klassillisen filologian apulaisena vuonna 1925.  Hän julkaisi alun toistakymmentä oppikirjaa ja tieteellistä teosta.  Isä-Hiitonen käänsi muun ohella Publius Cornelius Tacituksen,  Marcus Tullius Ciceron ja Quintus Horatius Flaccuksen kuuluisimpia teoksia, joiden 1900-luvun painoksista on otettu näköispainoksia 100 vuotta myöhemmin eli 2000-luvun alkuvuosina.  Isän uran katkaisi hänen kuolema 57-vuotiaana vuonna 1925.

 

Ensio Hiitosen lapsuudesta ja nuoruudesta ei tietoja ole paljoa löytynyt.  Hänen tiedetään kuuluneen Kaunaisissa toimineeseen Toimen Pojat partiolippukuntaan vuonna 1919.  Siihen Ensio varmaankin liittyi noudattaen partioharrastuksessaan toisen Hiitosen, veljensä Henrik Ilmarin esimerkkiä.  Tämä oli liittynyt samaan lippukuntaan vuonna 1914.  Tuohon aikaan partiotoiminta oli maassamme uutta.  Toimen Pojatkin oli perustettu vasta vuonna 1910.  Ylioppilaaksi Ensio Hiitonen tuli vuonna 1919.  Hän valmistui filosofian kandidaatiksi Pari vuotta myöhemmin ja filosofian maisteriksi vuonna 1923.  Tämän jälkeen Hiitonen yllättäen orientoituikin oikeustieteiden suuntaan ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1926.  Lakitieteen tohtoriksi Hiitonen väitteli vuonna 1928.  Hänen ranskankielisen väitöskirjansa nimi oli ”Compétence de 1’organisation internationale du travail” (Kansainvälisen työjärjestön toimivalta). Hänen muu kirjallinen tuotantonsa käsittää vain kolme lainkäytön alaan liittyvää teosta: ”Työtapaturmien korvaamisesta Suomen oikeutta silmällä pitäen” vuodelta 1930,  ”Ulkomaalaisten elinkeinojen harjoittamisoikeuden rajoista Suomen oikeutta silmällä pitäen” vuodelta 1931  ja  ”Vääryyttä oikeuden valekaavussa” vuodelta 1953.

 

 

Diplomaattina ja Vapaamielisten klubissa

 

Ensio Hiitonen teki ulkoministeriön palveluksessa merkittävän uran vuosien 1925-39 välillä.  Hän oli ministeriön sanomalehtijaoston avustaja vuonna 1925, mistä siirtyi seuraavana vuonna Pariisiin  lähetystöavustajaksi.  Hiitosen ura oli selvästi nousujohteinen ja alkuvaiheissaan tyypillinen karriääridiplomaatille.  Merkittävä statuksen muutos tapahtui vuonna 1929, jolloin Hiitonen siirtyi  Haagiin pääkonsuliksi vuonna 1929 ja ministeriön kansainliittojaoston päälliköksi samana vuonna.  Asiainhoitajaksi Prahaan Hiitonen nimitettiin vuonna 1938 ja seuraavana vuonna Bukarestiin.   Uran kerrotaan ulkoasiainhallinnossa katkenneen etupäässä poliittisiin syihin.  Hänen liberaalinen porvarillisuus muuttui vuosi vuodelta yhä vasemmistolaisempaan suuntaan ja lopulta Hiitonen liittyi sosialidemokraattisen puolueeseen.  Hiitosen diplomaattiuran kauaskantoisin saavutus lieneekin ollut puolison löytyminen Pariisista.  Hän avioitui venäläisen emigrantin  Jekaterina Ziablovan kanssa ja nuoripari matkusti Prahaan Hiitosen siirtyessä sinne asiainhoitajaksi.  Jekterina oli tsaarinaikaan Pietarissa kuulunut varakkaaseen yläluokkaan, isä oli tehtaanjohtaja, joka eräässä vaiheessa oli toiminut myös varaministerinä.   Vallankumouksen jälkeen Jekaterina emigroitui Pariisiin.  Suomessa hän tuli tunnetuksi teatteripedagogina niin suomenkielisen kuin ruotsinkielisen teatterin puolella.  Jekaterina Ziablova-Hiitonen kuoli vuonna 1986.

 

Hiitosen kotitaustan huomioon ottaen on ymmärrettävää, että hän löysi ensimmäisen poliittisen kotinsa porvarilliselta puolelta.  Klassinen sivistys ja oikeustieteiden opiskelussa omaksuttu näkemys oikeusvaltiosta muovasivat Hiitosen maailmankatsomuksen edistysmieliseksi,  tasavaltalaiseksi ja lainkäytön horjumatonta puolueettomuutta korostavaksi.  Hän liittyi edistyspuolueeseen ja kehittyi ajan myötä sen yhdeksi vasemmanlaidan näkyvimmistä sosiaaliradikaaleista.  Suomalaisen fasismin noustessa maamme heikon demokratian uhkaksi, perustivat edistyspuolueen kärjistyvästä oikeistoradikalismista huolestuneet henkilöt Vapaamielisten klubi  –nimisen keskusteluseuran.  Sen tarkoituksena oli lähinnä pohtia miten laittomuuksiin syyllistyville äärioikeistolle voidaan koota vahva vastavoima.

 

Edistyspuolue oli alun perin vuonna 1929 suhtautunut lapuanliikkeeseen myötämielisesti.  Puolueen johto kuitenkin halusi kommunismin vastustuksen tapahtuvan lain ja demokraattisten toimintatapojen pohjalta.  Tosin tätä käsitystä ei koko puolueväki jakanut, vaan ymmärrystä riitti  myös  oikeistoradikalismin lisääntyville laittomuuksille.  Tämä kaksijakoisuus tuli sittemmin jakamaan edistyspuoluetta syvemminkin.  Laillisuutta ja demokratiaa kannattavat voimat erosivat Suomessa jo melko varhain lapuanliikkeen imusta ja tuon ilmiön kärkijoukossa oli juuri edistyspuolueen aidot liberaalit.  Juuri heidän keskuudessaan virisi ajatus koota maan kansanvaltaiset voimat patoamaan fasismin nousua Suomessa.  Näkemyksenä oli liittää lähinnä maalaisliiton ja sosialidemokraattien sekä osin myös kokoomuksen laillisuutta kunnioittavat tahot yhteen.  Hanke oli kunnianhimoinen etenkin edistyspuolueen parlamentaariseen voimaan nähden.  Toisaalta tuolloisen edistyspuolueen vaikutusvalta oli huomattavasti eduskuntaryhmän kokoa merkittävämpi.  Sillä oli pitkälti tukenaan sosialidemokraatit, jotka kansalaissodan jälkeisessä ilmapiirissä olivat poliittisessa paitsiossa.  Toinen merkittävä avu puolueella oli sen voimakas lehdistö etenkin Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat.  Kyseiset lehdet olivatkin suomalaisen fasismin nousun vuosina se vipuvarsi, joka väänsi yleistä mielipidettä äärioikeistoa ja sen myötäjuoksijoita vastaan.

 

 

Suomalaisen fasismin nousu

 

Levottomuus maamme kansanvallan ja laillisen menon puolesta huolestuneiden keskuudessa lisääntyi etenkin lapuanliikkeen riemuvuonna 1930.  Äärioikeiston vastaisen rintaman luomiseksi pidettiin  K. J. Ståhlbergin ja W. A. Lavoniuksen ideoimana kaksi merkittävää kokousta kesäkuun 17. ja 26. päivä.  Edistyspuolueesta siihen osallistuivat Eljas Erkko, A. K. Cajander ja Oskari Mantere.  Sosialidemokraateista Väinö Tanner, Kaarlo Harvala ja Anton Huotari.  Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajina kokoukseen tulivat Ragnar Furuhjelm, Rafael Colliander ja Georg Schauman.  Maalaisliitosta, joka suurelta osin oli vielä lapuanliikkeen takana, kokoukseen osallistuivat Juho E. Sunila, Lassi Hiekkala ja Toivo Helojärvi.  Porvarillisten demokraattien aktiivisuus lisääntyi sitä mukaan kuin kotimainen fasismi vahvistui ja tuli askel askeleelta röyhkeämmäksi.  Silti näyttää puolueessa olleen tiettyä arkailua ja epävarmuutta.  Kuitenkin arkaileva ja epämääräisenä yhteisönä toiminut porvarillinen väki otti merkittävän edistysaskeleen, kun kyseiset voimat saivat perustettua Pro Patria et Lege  –järjestön (Isänmaan ja Lain Puolesta).  Seura ilmoitti olevansa ”porvarillinen, mutta kaikissa muissa suhteissa puolueeton.”  Tämä tarkoitti sitä, että se sulki ulkopuolelleen tuolloin vahvimman kansanvaltaisen voiman eli sosialidemokraatit.  Tämä ärsytti edistyspuolueen vasemmistoa, johon myös Ensio Hiitonen lukeutui.  Edistyspuolueessa esiintyi näkemyksiä, joissa yhteistyötä sosialidemokraattien kanssa pidettiin tärkeänä, mutta myös vastustusta ilmeni.  Osaksi se näyttää liittyneen ajatukseen, että edistyspuolue voisi ottaa paikan fasistien ja heidän tavoitteiden voimakkaampana vastustajana.  Tämä oli etenkin aikausi huomioon ottaen peräti naiivi oletus.  Luokkavastakohdat olivat suuria, jopa ylittämättömiä, jolloin edistyspuolueesta ei olisi ollut kilpailemaan SDP:n kanssa työväestön äänistä.  Suunta, joka olisi ollut puolueelle ainoa mahdollinen hankkia kannatuksen lisää.  Toiseksi puolueessa ei näytä olleen riittävää poliittista rohkeutta ja voimaa haastaa voimansa tunnossa elävää fasismia.

 

Kesä 1930 oli suomalaisen fasismin triumfi.  Sisäisten levottomuuksien vuoksi kutsuttiin kokoon ylimääräiset valtiopäivät heinäkuun 1. päiväksi.  Kyösti Kallion johtama hallitus erosi 4.heinäkuuta 1930.  Tilalle muodostettiin P. E. Svinhufvudin lapualaismyönteinen hallitus, jonka arveltiin tyynnyttävän äärioikeiston uhoa ja riehuntaa.  Toisaalta lapualaiset järjestivät heinäkuun 7. päivä ns. ”talonpoikaismarssin”, jonka vastaanotti fasistijohtaja Vihtori Kosola rinnallaan maamme valtionjohto.  Jos oletettiin näin hiljennettävän äärioikeistolainen liikehdintä ja väkivalta, erehdyttiin pahasti.  Hallitus ja eduskunta taipuivat fasistien vaatimuksiin ja lakkauttivat kommunistisiksi katsottuja järjestöjä ja takavarikoimalla niiden omaisuudet, mm. yli sata työväentaloa.  Samalla pidätettiin satoja kommunisteiksi nimettyjä henkilöitä.

 

Näyttää siltä, että lapuanliikkeen menestys ja porvarillisella puolella nauttima suosio päinvastoin vain lisäsi kierroksia laittomiin tekoihin.  Liikkeen taustalla olevat tahot ja aktivistit eivät tyytyneet saavutuksiinsa.  Esimakua tulevasta saatiin, kun lapualaiset muiluttivat 7. heinäkuuta 1930 perustuslakivaliokunnan istunnosta kansanedustajat Jalmari Rötkön ja Eino Pekkalan.  Teon röyhkeys nähtiin jo laajemmissakin yhteiskuntapiireissä demokratian ja parlamentarismin syvänä halveksuntana.  Hälytyskellot eivät silti soineet suurena laillisuusmiehenä juhlitun pääministerin päässä.  Paheksunta lisääntyi, kun eduskunnan varapuhemies, sosialidemokraattien kansanedustaja Väinö Hakkila kyydittiin ja pahoinpideltiin Tampereella 19. heinäkuuta.  Huomionarvoista on, että tuokin teko sai kokoomuslaisten taholta laajaa ymmärrystä mm. osalta kansanedustajia ja lehdistöä.  Tamperelaisen Aamulehden toimittaja oli mm. yksi Hakkilan kyyditsijöistä.  Teon toimeksianto oli tullut tamperelaiselta liikemieheltä Rafael Haarlalta.  Tämä osaltaan selittää sen, miksi kokoomuslaiset sivutettiin luotaessa maahan demokratian puolustusrintamaa – siihen ei kyseiseltä taholta löytynyt kovinkaan paljon kannatusta, vaikka lapuanliikkeen vastustajiakin puolueesta toki löytyi.

 

 

Vaikka vuosi 1930 oli ollut Lapuanliikkeelle menestyksellinen, sen käyttövoima alkoi kuitenkin hiipua vuoden syksyyn mennessä.  Tosin sitä ei näytä johdon ja aktivistien taholta vielä silloin ymmärretyn.  Liike koki Kallion hallituksen tilalle tulleen Svinhufvudin hallituksen voitokseen.  Mutta havaitsematta näyttää jääneen suuri muutos niiden maalaisliittolaisten mielialoissa, jotka olivat antaneet tukensa liikkeen laittomillekin toimille.   Maalaisliittolaisten saama kohtelu radikalisoituneessa liikkeessa lisäsi karsastusta puolueen piirissä.  Kommunistilakien tultua hyväksytyksi lapuanliikettä tukeneet näkivät aikoinaan asetetut tavoitteet saavutetuiksi.  Väkivallanteot ja etenkin lapualaisten toteuttamat Happosen ja Mätön murhat nakersivat luottamusta liikkeeseen.  Suureksi vedenjakajaksi lapuanliikkeen suosiossa tuli kuitenkin entisen presidentin K.J. Ståhlbergin typerä kyyditys lokakuussa 1930.  Fasistien tekojen ymmärtäminen ja kannatus kääntyivät vastustamattomasti laskuun.  Ståhlbergin kyyditys lienee ollut yllätys liikkeen johdollekin, koska se oli kieltänyt kyyditykset ”toistaiseksi” 15. syyskuuta 1930.  Tämä osoittaa miten liikkeen sisäiset näkemykset ja ristiriidat olivat voimakkaasti kärjistyneet.  Osa väkivallasta viehättyneestä porukasta ei enää ollut johdon ohjattavissa.  Erityisesti se näyttää heijastelleen erimielisyyksiä niin liikkeen johdossa kuin sen vaikutusvaltaisissa taustavoimissa.   Eräät pyrkivät kyllä luovien ottamaan huomioon mielipideilmaston muutosta, osan ollessa sitä mieltä, että rautaa on taottava, kun se on kuumaa.  Mutta rauta oli kuitenkin jo jäähtymässä…

 

 

Hiitosesta tulee sosialisti

 

Ensio Hiitosen tiedetään olleen aktiivinen jäsen Vapaamielisten Klubissa ja edustaneen sen piirissä sosialidemokraatteihin myönteisimmin suhtautunutta linjaa.  Hiitonen oli sitä mieltä, että sosiaalidemokraatit ja työväenliike on pyrittävä integroimaan yhteiskuntaan antamalla sille mahdollisuuksia osallistua yhteisten asioiden hoitoon ja vastuuta yhteiskuntaelämässä.  Tämä johti erimielisyyteen edistyspuolueen oikeistolaisemmin siiven kanssa.  Samalla Hiitonen itse  kompromettoitui niin puolueen kuin muunkin oikeiston silmissä.  Hiitonen puolestaan liukui yhä lähemmäksi sosialidemokraatteja ja liittyi lopulta puolueen jäseneksi. Samanlainen kuvio toistui myöhemminkin hänen elämässään.  Hiitosen ajatuksena oli näet sodan jälkeen julkisuuteen tulleiden kommunistien sitominen vastuunkantoon ja poliittiseen demokratiaan. Siitä tuonnempana.

 

Hiitosen toiminta ja panos Vapaamielisten Klubissa on painunut unohduksiin, mikä saattaa olla tietoisen toiminnan tulosta.  Hänen maailmankatsomuksen muuttuminen, radikalisoituminen, jos asiaa tarkastellaan porvarillisesta näkökulmasta, johti vaikeuksiin niin henkilökohtaisen talouden kuin urankin kannalta.  Liberaali porvari ei 1930-luvun Suomessa ollut eliitin näkökulmasta välttämättä mikään meriitti, mutta siirtyminen tuosta poliittisesta positiosta sosialidemokraatiksi, oli jo jonkinlainen skandaali.  Jotain samanlaista tai vielä kuohuttavampaa närkästystä porvarillisissa piireissä koettiin, kun kokoomuslainen kansanedustaja Mikko Erich siirtyi sosialidemokraatteihin.

 

Hiitosen motiiveja siirtyä sosialidemokraatteihin ei ole syytä epäillä.  Hän tuskin osasi arvata, miten vaikeaa oli entisen sivistysporvarin toimia terävien kyynärpäiden omaavien toverien kanssa, vaikka teräviä kyynärpäitä oli löytynyt hänen entisestäkin poliittisesta kodista.  Kun tulokas sattui vielä omaamaan hyvin argumentoituja mielipiteitä sekä skenaarioita, jotka olivat outoja sekä osin ristiriitaisia taistelujen keskellä omatun ainoan ja oikean tannerilaisen puolue-eliitin totuuden kanssa, ei uran tekeminen uudessa puolueessa ollut helppoa.  SDP:ssa oli toki jo ennestään koulutettua sivistyneistöä johtavissa asemissa, puhumatta työläissivistyneistön parhaimmistosta, joka ei tuolloin hävinnyt muodollisen koulutuksen saaneille sen paremmin tietopuolisen kuin käytännön yhteiskuntaelämän osaamisen suhteen.  Osin vanha puolue-eliitti otti uuden tulijan myötämielellä vastaan, kun toiset taas epäilivät Hiitosen tarkoitusperiä ja näkivät hänessä mahdollisen kilpailijan.  Tässä asetelmassa ja ikävissä kokemuksissa saattaa piillä Ensio Hiitosen omaksuman ”toisinajattelijan” roolin yksi tärkeä taustatekijä.

 

Aivan kylmiltään Hiitonen ei SDP:hen liittynyt.  Vaikka hän oli ollutkin edistyspuolueen jäsen ja jopa aktiivi, oli Hiitosella ollut yhteyksiä sosialidemokraatteihin ja vasemmistolaisiin jo 1920-luvulla.  Hänen sanotaan käyneen jopa Akateemisen Sosialistiseuran (ASS) kokouksissa.  ASS oli  vuonn 1925 perustettu opiskelijajärjestö, joka oli aina vuonna 1937 tapahtuneeseen erottamiseensa asti piikkinä SDP:n tannerilaisen johdon persuksissa.  Hiitonen solmi jo tuohon aikaan tuttavuuksia ASS:n melko harvalukuiseen jäsenistöön.  Nuo suhteet laajemmassa määrin aktivoituivat toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.  Joidenkin kanssa, kuten  Carl-Johan (Cay) Sundströmin, hän kävi kirjeenvaihtoa tuttavuuden alkuajoista lähtien.  Muita olivat  Sylvi-Kyllikki Kilpi ja sittemmin ”kuutosiinkin” lukeutuneet Väinö Meltti, sekä Kaisu-Mirjami Rydberg.

 

Hiitosen tuttavuuksia löytyi kyllä poliittisen vedenjakajan toiseltakin puolelta.  Hänellä oli suhteita myös J.K. Paasikiveen.  Niiden merkitys korostui sotien aikana.  Juho-Kusti tunnisti Hiitosen  ulkopolitiikassa ja etenkin suhteissa Neuvostoliittoon samoin ajattelijan.  Liki 13 vuotta kestänyt diplomaattiura oli piirre, jossa syntynyttä osaamista myös Paasikivi osasi arvostaa.  Hiitosen tiedetään toimineen sananviejänä ja –tuojana moneenkin suuntaan, erityisesti naapurimaahamme Ruotsiin ja sen sosialidemokraatteihin.  Näillä taas oli paljonkin sanottavaa sota-aikana etenkin Väinö Tannerille, jonka varmassa ja jatkuvasti lujittuvassa otteessa SDP tuolloin oli.  Tuo sanottava ei aina ollut kovinkaan miellyttävää ”vanhan-Väiskin” korville.  Ja koska Hiitonen oli omissa johtopäätöksissään päätynyt samoille linjoille ruotsalaisten toveriensa kanssa, sai hän postipoikana kokea epäsuosiota niin Tannerilta kuin tämän tukijoilta.

 

 

Hiitonen  mukana  filmisodassa

 

Eräs mielenkiintoisen vaihe Ensio Hiitosen elämässä ajoittuu ns. jatkosodan aikaan.  Hän näytteli tuolloin tärkeää roolia ns. ”filmisodassa”.  Aiheesta on suomalainen elokuvatutkija, tohtori  Jari Sedergren tehnyt ansiokkaan selvityksen, joka kuvaa tyhjentävästi selkkauksen vaiheet ja paljastaa sen takana olevat vaikuttajatahojen mielipidemuokkaukseen liittyvät intressit.  Hiitosen osuus tuossa ”sodassa” oli auttaa tahoja, jotka halusivat estää saksalaisten ja heidän kotimaisten kätyriensä tavoitteet.  Sillä taholla haluttiin antaa Suomessa näytettävien elokuvien monopoli saksalaisille filmeille.  Kyse oli tuesta natsi-Saksan propagandan levittämiselle.

 

Natsi-Saksa pyrki toisen maailmansodan aikana estämään liittoutuneista maista, lähinnä Britanniasta ja Yhdysvalloista lähtöisin olevien elokuvien esitykset Euroopassa.  Tavoite oli helppo toteuttaa varsinaisissa Saksan vasalleissa ja liittolaismaissa.  Sen sijaan puolueettomissa maissa, joita olivat Espanja, Portugali ja Ruotsi ja Sveitsi, suhtauduttiin esityskieltoon kielteisesti.  Suomi taas asemoitui näiden kahden tahon väliin, koska ujosteli liittoaan natsi-Saksan kanssa.  Toimintaa Saksassa johti vuoden 1941 kesästä alkaen Kansainvälinen Filmikamari (IFK).  Suomessa filmialalla oli jo ennestään vanhoja yhteyksiä Saksaan ja sota-aikana saksalaisten elokuvien osuus Suomen elokuvateattereissa oli entisestään vain kasvanut.  Niiden pahin kilpailija olivat amerikkalaiset elokuvat, joiden maahantuonnille ei periaatteessa ollut mitään estettä, koska Yhdysvalloilla oli edelleenkin Suomen kanssa diplomaattiset suhteet.  Siksi Saksan virallinen taho ei kyennyt ajamaan läpi amerikkalaisten elokuvien esityskieltoa maassamme.  Filmit olivat myös erityisen suosittuja ja siten myös tuottoisia Suomen elokuvateattereille.  Niinpä jenkkifilmien esittämistä natsit pyrkivät estämään käyttäen jo aikaisemmin syntyneitä henkilökohtaisia suhteita suomalaiseen elokuva-alaan.  Ja vastakaikua näille pyrkimyksille täällä saatiinkin runsain mitoin.  Saksalaismielisyyden keskushenkilö elokuva-alalla oli Suomi-Filmi Oy:n toimitusjohtaja Matti Schreck.  Hän oli paitsi Suomi-Filmi Oy:n toimitusjohtaja niin myös elokuva-alan yhdistysten keskusjärjestön Suomen Filmikamarin puheenjohtaja.  Hänen vankkana tukijana esiintyi Suomen Kinolehden päätoimittaja Yrjö Rannikko sekä Suomi-Filmin tuolloinen toinen johtaja Risto Orko.   He ryhtyivät toteuttamaan Suomessa natsien suunnitelmaa englantilaisten ja amerikkalaisten elokuvien kieltämiseksi.

 

Asiasta huolestuivat paitsi länsimieliset suomalaiset niin myös eräät ulkoministeriön virkamiehet.  Silläkään taholla eivät kaikki olleet saksalaissuuntauksen varauksettomia kannattajia.  Nähtiin viisaammaksi pitää ovia auki mahdollisimman moneen suuntaan.  Niinpä ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Asko Ivalo ryhtyi toimiin diplomaattisen katastrofin välttämiseksi.  Ivalo otti yhteyttä Continental Filmsin toimitusjohtajaan Veli Paasikiveen, koska vastarinnan organisoimiseen ei viranomaistaholta voitu suoraan ryhtyä.  Ensio Hiitonen valittiin ulkopuolisena tuohon tehtävään.  Nimi nousi oletettavasti esiin, koska hänet tunnettiin aikoinaan kuulumisestaan  ulkoministeriön edistyksellisempiin piireihin.  Hiitonen myös tiedettiin natsi-Saksan vastustajaksi ja lakimiehenä hän omasi myös tarvittavan uskottavuuden tehtävän hoitamiseen.

 

Filmikamarin natsimielinen johto toi  amerikkalaisten elokuvien boikottiasian helmikuussa 1942 pidettyyn Filmikamarin liittokokoukseen.  Siellä päätöstä lykättiin niukalla äänierolla 103-95.  Tulos johti Filmikamarin tuolloisen johdon eroon ja lopulta saksalaismielisen kilpailevan filmikamarin perustamiseen heinäkuussa 1942.  Järjestön nimeksi tuli Suomen Filmiliitto  (SFL).  Saksa kyllä yritti käyttää painostamisen kaikkia keinoja mm. elokuviin tarvittavan raakafilmin vientikieltoa Suomeen.  Uhkaus oli kova, koska koko Suomen raakafilmin tarve oli Saksan tuonnin varassa. Uhkauksen merkitys kuitenkin raukesi, kun Ensio Hiitonen sai neuvoteltua Tukholmassa amerikkalaisten kanssa, tietyin ehdoin, kiintiöt raakafilmien tuonnille maahamme.

 

Saksalaisten painostus kuitenkin jatkui ja natsit saivat hyvää apua täkäläisiltä myötäjuoksijoiltaan.  Kuvaavaa on, miten Hiitosen piti hankkia Tukholman matkaa varten viisumi lähteäkseen ostamaan Suomeen raakafilmiä amerikkalaisilta.  Esteitä matkalle ennakoiden hän hankki ulkoministeri Henrik Ramsaylta puollon viisumiaan varten.  Maaherra Helenius epäsi kuitenkin matkustusluvan!  Hiitosen oli hankittava tilalleen elokuva-alalla toiminut apulainen, joka sitten neuvotteli  amerikkalaisten kanssa myönteisen ratkaisun Tukholmassa.  Muitakin esteitä ja kiusaa natsien nuoleskelijat tekivät amerikkalaisten elokuvien esittämisen estämiseksi Suomessa.  Sensuuria tiukennettiin ja lopulta otettiin jo aiemmin tarkastetut elokuvat ”uusintatarkastukseen”, joka tuloksena eräiden jenkkifilmien esitys kiellettiin.  Tällä touhulla ei ollut vaikutusta suursodan lopputulokseen.  Sotaonnen kääntyessä saksalaissuuntaus koki lopullisen tuhonsa ja natsien IFK:n filiaali, Suomen Filmiliiton (SFL), haudattiin sen suurempaa ääntä pitämättä.

 

Ensio Hiitonen valittiin saksalaismielisten erottua Suomen Filmikamarin asiamieheksi vuonna 1942.  Tässä toimessa hän oli vuoteen 1948 asti.  Filmikamarin toimitusjohtajana Hiitonen toimi vuosina 1948–1949.  Hiitosen luonnetta kuvaa se, miten hän sodan jälkeen pelasti Suomi-Filmin uhkaavalta konkurssilta ja auttoi samalla natsimielisen Risto Orkon selviytymistä urallaan.  Tämän nimi, kuten Matti Schreckin oli amerikkalaisten mustalla listalla, kuten myös koko Suomi-Filmikin.  Listalla olevilta estettiin filmitarvikkeiden ja tuotteiden tuonti liittolaismaista.  Hiitonen tiedusteli, olisiko joku kompromissi mahdollista, koska boikotin seuraukset olisivat kohtalokkaat vanhalle ja merkittävälle yhtiölle.  Amerikkalaiset suhtautuivat myönteisesti Ensio Hiitosen esityksiin.  Siellä muistettiin, miten Suomi oli ollut ”akselimaista” ainoa, jossa esitettiin amerikkalaisia elokuvia koko sodan ajan.  Kompromissina koko Suomi-Filmin hallitus erosi Schreck myi osuutensa Orkolle, jonka amerikkalaiset olivat Hiitosen esityksestä vapauttivat  pannasta.  Suomi-Filmi pääsi vasta marraskuussa 1945 amerikkalaisten mustalta listalta.

 

 

Hiitosen  kitkainen  suhde  Tanneriin

 

Ensio Hiitonen liittyi 1930-luvulla sosialidemokraattiseen puolueeseen ja profiloitui jo ennen sotia vasemmistososialistiksi. Hän oli sosialidemokraattisen puolueen jäsen, mutta monesti eri mieltä toimivan puoluejohdon kanssa. Hiitonen tuki kyllä edelleen voimakkaasti sosialidemokraattien yhteistyötä edistyksellisten keskustavoimien – maalaisliiton sekä liberaalin oikeiston kanssa.  Se oli hänen mielestään tie kansalaissodan haavojen parantamiseen ja samalla myös länsimaisen demokratian sekä oikeusvaltion kehittämiselle Suomessa.  Hiitonen oli jo edistyspuolueen jäsenenä ajanut sosialidemokraattien sitomista olemassa olevaan yhteiskuntajärjestykseen antamalla sille vastuuta ja vaikutusvaltaa yhteisten asioiden hoidossa.  SDP:n toiminta ja sen vakiintuminen ns. laillisille urille vakuutti Hiitoselle hänen olleen oikeassa poliittisissa päätelmissään.  Tuo Hiitosen toivoma muutos oli paljolti Väinö Tannerin ansiota, jonka kanssa toisaalta Hiitosella oli erimielisyyttä.  Niiden takana oli alkujaan ennemminkin erot puoluedemokratian ymmärryksessä kuin varsinaiset aatteelliset erimielisyydet.  Näyttää siltä, että vasta myöhemmin skismaa alettiin tulkita ideologisesta näkökulmasta.  Tämä on ymmärrettävääkin, koska tannerilainen kritiikin tukahduttaminen ja oppositioainesten eristäminen synnytti Hiitosen kaltaisessa laillisuusmiehessä kovan vastustuksen.

 

Varsinaista SDP:n poliittisen peruslinjaa koskevaa erimielisyyttä Tannerin ja Hiitosen välillä ei ennen sotia ollut, koska kehitys oli SDP:n ja maamme edistyksellisten välisissä suhteissa oli tapahtunut juuri siten, kuin Hiitonen oli aikoinaan eräässä Vapaamielisten klubin alustuksessaan ja lukuisissa puheenvuoroissaan toivonut. Kehitys fasistien kapinayrityksen ( ns. Mäntsälän kapina ) jälkeen oli askel askeleelta edennyt demokratian vahvistumisen suuntaan. Tässä kehityksessä taas Väinö Tannerilla oli aivan keskeinen asema niin suunnittelijana kuin varmistajana.  Tuo kehitys sai vahvistusta, kun edistyspuolueen oikeistosiipeen kuuluneen Toivo Mikael Kivimäen porvarillinen vähemmistöhallitus hallitus pysyi yllättäen ja vastoin äärioikeiston odotuksia pystyssä vuosien  1932-1936 välillä ( 1394 hallituspäivää ).   Tämän teki mahdollisesti sosialidemokraattien hallitukselle sivusta antama tuki.  Kivimäen hallituksen pitkäaikainen kausi pystyi vakiinnuttamaan ja vahvistamaan suomalaisen yhteiskunnan demokraattisia rakenteita.  Tuo kehitys vain vahvistui,  kun maamme edistykselliset voimat – sosialidemokraatit, maalaisliitto ja edistyspuolue – perustivat hallituksen, jonka pääministeriksi tuli edistyspuolueen Aimo Kaarlo Cajander .  Se oli myös hallitus, jonka aikana alkoi talvisota. 

 

 

Kommunismin  kesyttäjänä

 

Hiitosen kuningasajatus oli kytkeä myös laittomiksi julistetut vasemmistososialistit ja kommunistit osaksi suomalaista poliittista järjestelmää samalla menetelmällä jolla sosialidemokraatitkin ”kesytettiin” eli antamalla heille täydet oikeudet toimia sekä vastuuta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Ajatustaan ryhtyi Hiitonen konkretisoimaan sodan päätyttyä. Tuo asenne, joka myöhemmin Urho Kekkosen soveltamana näyttää tuottaneen tulosta, oli nyt puheena olevaan aikakauteen soveltumaton monestakin syystä.  Hiitonen, joka vierasti täysin fasismia ja natsismia, ei jostain syystä kyennyt näkemään kommunismissa samoja vahvoja antidemokraattisia piirteitä.  Kaikkien noiden aatteiden ideologia oli analoginen nostaessaan esille eliitin massojen johtajaksi.   Se oli myös sitä rajoittamattoman väkivallan käytössä suhteessa vastustajiin ja sellaisiksi epäiltyihin.  Hieman yllättäen myös etninen näkökulma yhdistää niitä, kun Nevostokommunismi hylkäsi leniniläisen kansallisuuspolitiikan käytännössä ja laittoi yhtäläisyysmerkit kommunismin ideologian ja isovenäläisyyden välille.

 

Miksi Hiitonen ei havainnut kommunismiin sisältyvää äärimmäistä vallankeskitystä, elitismiä ja epädemokraattisuutta? Ansa on ilmeisesti sama, johon niin moni muukin oli ennen häntä langennut ja vielä hänen jälkeensäkin. Kommunismin isä, V.I. Lenin puhui ja kirjoitti kauniisti kommunismin lopullisista tavoitteista sekä ”aidosta demokratiasta”, jonka piti toteutuman myös keskitetyn harvainvallan aikana täydellistä paratiisia odoteltaessa.  Tällä kaunomaalailulla ja poliittisella liirumlaarumilla peiteltiin, Leninin kuoleman jälkeen, mitä häpeämättömin riisto ja julmuus.  Ehkä juuri se jäi Hiitoseltakin huomaamatta?  Toisaalta Hiitonen oli myös entinen diplomaatti ja realisti ulkopolitiikassa.  Hän näyttää ymmärtäneen syvällisesti Neuvostoliiton merkityksen Suomelle meidän geopoliittisen aseman vuoksi.  Tästä ilmeisesti kumpusi hänen pyrkimyksensä sovittaa maiden välisiä ristiriitoja jonkinlaiseen hyväksyttävään kompromissiin.  Näin Hiitonen oli J.K. Paasikiven näkemysten kanssa samoilla linjoilla.  Heillä oli myös sotien aikana kirjeen- ja mielipiteen vaihtoa etenkin vaiheessa, jolloin Paasikivi oli siirretty saksalaissuuntauksen johdosta sivuraiteille.  Se ei toki estänyt presidentti Paasikiveä raivostumasta Hiitoselle tämän julkaistua omia näkemyksiään eräistä asioista.

 

Hiitonen oli rohkea mies kannanotoissaan jo edistyspuoluelaisena. Tuo asenne ei helpottanut hänen oloaan sosialidemokraateissakaan. SDP ei ole historiassaan ollut koskaan mikään keskusteleva puolue, päinvastoin mitä mm. veljespuolueensa Ruotsissa.  Vielä vähemmän se oli sitä Väinö Tannerin puheenjohtajakaudella.  Tanner oli monessa mielessä tärkeä poliitikko niin SDP:lle kuin Suomellekin, mutta se kiiltokuva, joka hänestä on maalailtu ”oikeudenmiehenä” ja erehtymättömänä valtiomiehenä, on vähintäänkin vino.  Puolue oli Tannerille instrumentti, jota hän ja vain hän oli oikeutettu käyttämään.  Kuten niin monessa muussakin ”suurmiehessä”, Tannerissakin oli omat heikkoutensa ja huonot puolensa.  Yksi niistä oli ainakin kyky kuunnella ja ymmärtää ihmisiä, jotka eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan.  Tästä piirteestä joutuivat kärsimään sosialidemokraatit puolueena ja Suomi kansakuntana.  Piirteen toinen puoli kätki sisäänsä tukeutumisen samaa kantaa oleviin, useinkin ns. jees-miehiin ja –naisiin.  Se johti  omalaatuiseen ”henkilöpalvontaan” ja joihinkin epädemokraattisiin piirteisiin puolue-elämässä.   Puoluetta ja sen kannatusta vahingoitti eliitin peukaloruuvi, jossa kerta toisensa jälkeen saatettiin epäsuosioon tai ”likvidoitiin” (ei kuitenkaan kommunistien ja natsien käyttämin ”klassisin menetelmin”) vastustajia.  Ensio Hiitonen oli yksi niistä epäsuosioon joutuneista, jotka eivät koskaan saavuttaneet sosialidemokraattisessa puolueessa ja suomalaisessa politiikassa kykyjään ja taitojaan vastaavaa asemaa.

 

Hiitosen kohtalona oli elää aikana, jolloin Suomen politiikassa vaikutti äärioikeistolainen poliittinen ilmasto. Sen taustalla oli kansalaissotamme synnyttämä suuri juopa ja epäluottamus sodan osapuolien välillä. Suomalainen oikeistoradikalismi ja etenkin siinä esiintynyt vahva fasistinen virtaus vahvistui kansalaissodan loppumisesta lähtien, mutta yllättävän hajanaisena.  Suomalainen erikoisuus oli se, etteivät varsinaiset antidemokraattiset puolueet koskaan saaneet vaaleissa mitään suurta joukkokannatusta.  Alkuaikoina lapuanliike, jonka merkitys fasismin hengelle ja vaikutukselle oli keskeinen, ei ollut puolue.  Tuki sille tuli toisaalta eduskunnassa olevien porvaripuolueiden jäsenistöstä, etenkin kokoomuksen ja jossakin määrin maalaisliiton sekä yhtäältä kulisseissa toimivien vaikuttajatahojen työnantajien ja heidän järjestöjensä sekä viranomaisten (armeijan, oikeuslaitoksen ja poliisin) kautta.  Tämä käytäntö johti siihen, että aina ns. jatkosodan jälkeiseen aikaan asti maamme poliittisessa järjestelmässä oli vahvoja fasistisi piirteitä.  Nuo piirteet ja fasisminhenki artikuloitui käytäntöön yhteiskunta- ja talouselämän vaikuttajien verkoston kautta.  Se ei kadonnut suinkaan heti sodan jälkeen, jolloin hidas ja vaivalloinen totutteleminen länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion käytäntöihin kyllä alkoi.  Maan alle painettuna tuo yhteiskunnallinen syöpä pyrki edelleenkin määrittelemään mikä maassa oli hyväksyttävää ajattelua ja poliittista toimintaa.  Tässä järjestelmässä ei Ensio Hiitosen kaltaiselle laillisuusmiehelle ja totuudenpuhujalle ollut vielä sodankaan jälkeen tilaa ja vapautta hengittää demokratian happea.  Se lienee vaikuttanut Hiitosen omiin poliittisiin ratkaisuihin, jotka eivät näin jälkikäteen vaikuta kovinkaan viisailta ja hänen omaan arvopohjaankaan istuvilta.

 

 

”Kuutosten” tapaus ja sen seuraukset

 

Ensio Hiitonen teki lyhyen, vajaa 10 vuotta kestäneen uran eräässä maamme poliittisen historian oudoimmista puolueista, Sosialistisessa Yhtenäisyyspuolueessa (SYP). Erikoinen se oli siinä mielessä, että puolue oli aidosti demokraattinen sosialistipuolue, mutta pyrki tekemään yhteistyötä pohjimmiltaan antidemokraattisen Suomen Kommunistisen puolueen kanssa. Yhteistyön areenana oli demokraattisten voimien yhteistyöjärjestöksi perustettu Suomen Kansan Demokraattinen Liitto  (SKDL).  Ilman sarvia ja hampaita tuo SKDL oli kommunistien tuekseen perustama peitejärjestö, eräänlainen Troijan puuhevonen. Siihen piti alun perin saada myös maan edistyksellisiä porvarillisia voimia.  Osoittaa tietysti melkoista poliittista sinisilmäisyyttä tai historian tuntemattomuutta uskoa kommunistien aitoon haluun ja kykyyn tehdä tasavertaista yhteistyötä poliittisten vastustajiensa kanssa.  Tälle ei löydy kommunismin ideologisista asettamuksista tai historiasta vahvistusta.  Kommunistit ovat julistautuneet aatteen isän V.I. Leninin suulla ”työväenluokan johtavaksi voimaksi” ja kaikki muu poliittinen toiminta on kilpailevaa, jonka kanssa voidaan toki tehdä välttämättömiä väliaikaisia kompromisseja taktisia liittoja.  Mutta lopullisena tavoitteena oli saada valta haltuun ja tuhota vastustajat.  Sosialidemokratian kommunismi näkee pahimpana vihollisenaan, esteenä työväenluokan vallankumouksellisuudelle ja kommunismin valtaannousulle.  Siksi Lenin itse sanoi tukevansa sosialidemokratiaa, kuten köysi hirtettyä.  Venäjän ja sittemmin myös niin monen muun eurooppalaisenkin maan sosialidemokraateille ja kyllä myös muille poliittisten puolueiden jäsenille tämä toteamus ei jäänyt vain kielikuvaksi.

 

 

Toisaalta syppiläisten puolustukseksi on sanottava, etteivät ns. kansandemokratioiden kohtalot olleet vielä kristallinkirkkaasti selvillä puoluetta perustettaessa. Mielessä olivat enemmän SDP vähemmistöjen kohtalot Tannerin puoluejohtajuuden aikana.  SYP:n perustajista valtaosa oli nimittäin sosialidemokraatteja, jotka olivat joutuneet toveriensa jyräämiksi arvostellessaan aivan puoluedemokratiaan kuuluvalla tavalla SDP:n omaksumaa politiikkaa.  Erityisesti luottamus Tanneriin ja hänen apulaisiinsa, nuoriin ns. asevelisosialisteihin, oli mennyt ns.” kuutosten” tapauksessa.  Heidän saama kohtelu oli ollut mitä hävyttömintä kansanvallan halveksuntaa, oikeusmurhia ja poliittista terroria.

 

Nimitys ”kuutoset” tuli siitä, kun elokuussa vuonna 1940 erotettiin sosialidemokraattisesta puolueesta kuusi kansanedustajaa; Mikko Ampuja, Väinö Meltti, Kaisu-Mirjami Rydberg, Yrjö Räisänen, Cay Sundström ja Karl Harald Wiik.  Syyksi kerrottiin kommunistien ja Neuvostoliiton myötäily, eräänlainen puolueen vasemmistopoikkeama.  On vaikea asettaa kyseenalaiseksi ainakin vanhojen sosialidemokraattien Mikko Ampujan, Väinö Meltin, Yrjö Räisäsen ja Karl Wiikin sosialidemokraattisuutta tai lojaalisuutta isänmaalleen.  Etenkin vanhan oikeistodemarin Yrjö Räisäsen alias Sasu Punasen  (Suomen Sosialidemokraatissa pitkäään pakinoinut nimimerkki) ”vasemmistolaisuuskin” on jäänyt kysymysmerkiksi.

 

Todellisuudessa ”kuutosten” kohtaloon vaikutti kaksi asiaa. Tärkein niistä oli heidän rohkea poliittinen linjansa, joka haastoi fasistisen ”yksimielisyyden”. Se paljasti etenkin ns. ”välirauhan” aikana ohi eduskunnan toteutettua poliittista ohjelmaa jolla  maata oltiin kytkemässä natsi-Saksan politiikkaan.  Toinen seikka heidän erottamiseensa liittyi Tannerin persoonaan ja sen pimeään puoleen.  Väinö Tanner ei ollut antanut kuutosille anteeksi heidän vanhaa, kriittistä suhtautumistaan häneen.  Erottaminen puolueesta merkitsi käytännössä ”kuutosten” jättämistä fasistien saaliiksi ja sen Tanner sekä hänen tukijansa toki tiesivät.  Itse asiassa on näyttöä siitäkin, että kyseessä oli myös ”herrasmiessopimus” näiden kuuden kansanedustajan sijoittamisesta ”turvasäilöön”.  Se olisi tarkoittanut poliittista vankeutta poliittisten vankien oikeuksin.  Tämä ei kuitenkaan riittänyt voimiensa tunnossa oleville fasisteille ja heidän tukijoilleen.  Vastoin sopimusta ”kuutoset” asetettiinkin syytteeseen maanpetoksen valmistelusta yms.   Valpo, tuo Saksan Gestapolta oppia saanut valtiollinen poliisi oli kerännyt suuren, mutta laadultaan ala-arvoisen aineiston kuuden kansanedustajan ”rikoksista”.

 

Varsinainen syy oli se, että SDP:sta erottamisensa jälkeen ”kuutoset”  olivat perustaneet vuonna 1941 oman ”sosialistisen eduskuntaryhmän”.  Se taas kansanedustajien lainturvan vuoksi oli vieläkin vaarallisempi tilanne natsi-Saksan apureille kuin ”kuutosten” kuuluminen sosialidemokraattien ryhmään.  Parlamentaariseen järjestelmään oleellisesti kuuluva kansanedustajan suoja syytteiden nostamiseen edellytti lupaa eduskunnalta.  Tämän oikeusilveilyn suunnittelijat eivät uskaltaneet sellaiseen ryhtyä.  Ongelma ratkaistiin eduskunnalle annetulla ”tiedonannolla”.  Tuohon ilmoitukseen lainsäätäjämme tyytyivät.  Edustajatoverien pidätykset ja syytteeseenpanot eivät tuolloisia parlamentaarikkojamme paljon kiinnostaneet!  Tiettävästi ainoan kyselyn asiaan liittyen teki RKP:n puheenjohtaja!  Hänkin toki tyytyi annettuihin epämääräisiin selityksiin.

 

Nämä pöyristyttävät tapahtumat tulevat ymmärrettäviksi tuon ajankohdan kehyksessä. Vuoden 1941 kevään mittaan kuutoset alkoivat olla yhä kipeämpänä piikkinä Saksaan suuntautuvan poliittisen eliitin lihassa.  Eliitin ajatuksena taas lienee ollut luoda ”talvisodan ihmeen” kaltainen yksimielisyys uudessa sodassakin.  Kun sitten jatkosota syttyi, paine kuutosia kohtaan kasvoi niin suureksi, että ryhmä päätettiin eliminoida.  Kuusi kansanedustajaa ja ryhmän äänenkannattajan Vapaan Sanan päätoimittaja Johan Helo pidätettiin 23.–29 elokuuta epäiltynä maanpetoksellisesta toiminnasta. Pidätys ja sen jälkeiset tapahtumat olivat puhdasta poliittista mielivaltaa, jota eivät nousseet vastustamaan entiset sosialidemokraattiset puoluetoverit, ei sen paremmin kansanedustajatoverit kuin yksikään hallituksen ministereistä.  Jossain lähteissä on väitetty SDP:n ministerien ja eduskuntaryhmän vastustaneen vangitsemisia ja alistuneen niihin sekä näytösluonteisiin ”oikeudenkäynteihin”.  Tämä ei valitettavasti pidä paikkansa, mikä käy hyvin selville juuri Ensio Hiitosen kirjasta ”Vääryyttä oikeuden valekaavussa”.  Oikeudenkäyntien taustat ja kulku kannattaa lukea itse kirjasta.  Siitä käy kiistattomasti esille, miten hataralla pohjalla syytteet olivat ja miten tuon ajan korkeimmat oikeusauktoriteetit hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa ryvettivät itsensä rikollisella tavalla jakaessaan ”oikeutta” syytetyille.

 

Kuutosten tapaus oli sosialidemokraateille vielä pitkään sodan jälkeenkin kiusallinen.  Tuolloin taisteltaessa kommunismia vastaan, ongelma pyrittiin kuittaamaan valheellisilla ja röyhkeillä väitteillä, jotka tukivat fasistien järjestämän näytösoikeudenkäynnin argumentointia.  Määtäpaiseen puhkaisuun eli tosiasioiden myöntämiseen ei niin sanotusti demareilla ollut munaa.  Kiusallinen se on ollut vielä pitkään tämän jälkeenkin.  Ei voi mitenkään välttyä vinolta hymyltä, kun lukee erinomaisen historioitsijan Hannu Soikkasen kieli poskella väsäämää tekstiä SDP:n 75-vuotishistoriikissa ( Kohti kansanvaltaa 2: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta, osa 2 1937-1944. Suomen sosiaalidemokraattinen puolue 1987 ).

 

On kieltämättä vastenmielistä havaita miten kritiikittömästi edistystä ja demokratiaa tukevat voimat taipuivat tuolloin fasistisen mielivallan alle.  Mutta poliittisessa historiassa se ei suinkaan ole mikään yksittäinen poikkeustapaus.  Väkivalta ja sen uhka on motivoinut monesti demokraatteja hyväksymään antidemokraattien tahdon.  Ajatelkaamme vaikka ns. kansandemokratioiden syntyä toisen maailmansodan jälkeen tai fasismin eri muotoja niin Euroopassa kuin muualla maailmaa.

 

Lienee selvää, että ”kuutosten” kohdalla asiaan on vaikuttanut Saksan sotavoimien valtava menestys sodan alussa.  Suomessa oli varsin laajalle levinnyt ymmärrys, että Saksa tulee voittamaan käynnissä olevan suursodan.  Ilmeinen huoli omasta kohtalosta näyttää muokanneen syvästi eri tahojen käsityksiä oikeusvaltiosta ja parlamentarismista.  Tätä pelkoa ja arkailua hyödynsivät suomalaiset fasistit omilla lain ja demokratian tulkinnoillaan estottomasti.  Toisaalta on perusteltua kysyä oliko ”kuutosten” toiminta kaikilta osin järkevää ajan kriittisyyden ja fasismiin viittaavissa olosuhteissa?  Kyllä politiikan tekemisen taitoon kuuluu osata lukea ajan merkkejä eikä uhrata itseään ja joukkoja turhiin ja häviöön tuomittuihin taisteluihin.  Tämä varaus ei kylläkään vähennä yhtään tuolloista ”kuutosten” oikeutta lainturvaan.  On näet suoraan myönnettävä, että heidän toimintansa oli kansanvallan mukaista, täysin laillista eikä oikeudenkäynneissä annettu pitkälti tekaistu todistusaineisto, osin jopa lapsellinen, sitä muuksi muuta.  Syyttäjänä toiminut Sven Mellberg joutui tukeutumaan Valpon heikkoon aineistoon, joka sekin riitti suomalaiselle ”korkealle oikeudelle” näytteeksi syytettyjen maanpetturuudesta ja kommunistisuudesta.  Jotain kertonee kuitenkin se, että vain yksi  (Kaisu-Mirjami Rydberg ) näistä seitsemästä syytetystä liittyi rauhan tultua ja vapauduttuaan julkiseksi tulleen SKP:een jäseneksi!

 

 

Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen kananlento

 

Tämän kirjoituksen kannalta on ”kuutosten” tapauksen tarkemman selostamisen sijasta syytä keskittyä pohtimaan, mikä vaikutus tällä oikeudenkäynnillä oli juuri lakiin ja oikeuteen uskovaan lakitieteen tohtori Ensio Hiitoseen ja hänen myöhempään poliittiseen orientoitumiseen. On näet syytä uskoa, että ”kuutosten” kokema oikeusmurha romahdutti hänen luottamuksensa silloiseen sosialidemokraattiseen puolueeseen sen johtoon sekä erityisesti Väinö Tanneriin.   Hiitonen lakitieteen tohtorina ja pedanttina lakeihin tukeutuvana henkilönä ymmärsi sen valtavan häväistyksen, joka isänmaan nimissä ja fasismin puolesta tässä oikeusfarssissa toteutettiin.  Vedettiinhän siinä viemäristä alas koko länsimainen oikeusjärjestelmä sekä parlamentaarinen demokratia kyseenalaisten ja epäilyttävien poliittisten tavoitteiden vuoksi.  Tästä löytynee selitys sille, miksi Hiitonen rauhan tultua yhdessä ”kuutosten” ja monen muun vasemmistososialistin kanssa siirtyivät sosialidemokraattisesta puolueesta vasemmalle ja olivat perustamassa SKDL:n sisälle asemoitunutta Sosialistista yhtenäisyyspuoluetta.  Siinä Hiitonen oli väärässä, että kyseiseltä taholta olisivat löytyneet häväistyn oikeuden ja poliittisen demokratian oikeat puolustajat.  Tämä kyllä kävi hänelle lopulta selväksi.

 

Sosialistinen yhtenäisyyspuolue perustettiin 22. maaliskuuta 1946. Perustamissopimuksen allekirjoittivat Kusti Kulo, Ensio Hiitonen ja Jaakko William Keto. Puolueen ensimmäinen puheenjohtaja oli J. W. Keto. Hän toimi sittemmin myös SKDL:n puheenjohtajana.  SYP:n perustajat olivat pääasiassa entisiä ja nimekkäitä sosiaalidemokraatteja.  Puolueen jäsenluettelosta  löytyvät mm. Johan Helo, Ragni Karlsson, Sylvi-Kyllikki Kilpi, Väinö Meltti, Mauno Pekkala, Yrjö Ruutu, Yrjö Räisänen, Cay Sundström, ja Atos Wirtanen.  Myös Yrjö Kallinen oli puoluetta perustaneita lähellä entisenä rauhanoppositiolaisena, mutta jäi SDP:n jäseneksi ja tuli valituksi eduskuntaan sekä myöhemmin myös puolustusministeriksi.  SYP:ssa oli paljon ideologista ja poliittista viisautta, mutta suuria jäsenjoukkoja se ei lyhyen historiansa aikana puhutellut.  Johto oli enemmänkin ideologisesti pohdiskelevaa kuin rankkaan puoluetyöhön ryhtyvää.  Puolueella oli kyllä omia puolueosastoja, mutta toimintatilaa se ei itselleen löytänyt kahden suuremman ideologisen voiman – sosialidemokratian ja kommunismin – välimaastosta.

 

 

 

SYP pyrki kyllä vilpittömästi kokoamaan sosialistisesti suuntautuneita suomalaisia tasavertaiseen yhteistyön kommunistien kanssa. Ensi alkuun puolue toimikin hyvänä näyteikkunana SKP:lle siitä miten erilaiset ”demokraattiset voimat” voidaan laittaa yhteistyöhön uudistamaan yhteiskuntaa. Alkuun kaikki tuntuikin hyvältä, mutta pian SYP:n jäsenille kävi selville mitkä voimat tahtipuikkoa SKDL:ssa heiluttivat.  Kun SKDL ja sitä kautta myös kommunistit eristettiin Suomen vallankäytöstä sosialidemokraattien ja porvarillisten puolueiden yhteisin voimin, jyrkentyi myös SKP:n linja ja se alkoi käpertyä yhä enemmän sisäänpäin.  SYP:n johto ja jäsenistö sai lopulta kyllikseen kyykyttämisestä ja puolue erosi SKDL:stä vuonna 1955.  Takana oli ajatus itsenäisestä puolueesta, mutta siihen ei löytynyt voimia eikä tilaakaan niinpä puolueen toiminta lakkautettiin.

 

Ensio Hiitonen ei alkuvaiheen jälkeen enää koskaan kyennyt toimimaan luontevasti kommunistien kanssa ja lopulta hänet näidän keskuudessaan määriteltiinkin ”epäluotettavaksi”. Hiitosen asennetta kommunisteihin ei ole syytä ihmetellä. Jo lähtökohtaisesti hänen kaltaisen sosialistin, jonka käsitys kansanvallasta ja oikeudenmukaisuudesta oli taatusti ”porvarillinen”, jos sitä oli arvioimassa 40 – 50-lukujen kommunisti.  Pikemminkin on ihme, että juuri Hiitonen viipyi niinkin pitkään SYP:n jäsenenä ja johdossa.  SYP:n alkuperäisistä sosialisteista monet olivat jo vanhoja ja väsyneitä.  Heistä ei enää ollut liittyjiksi takaisin vanhaan sosialidemokraattiseen puolueeseen, vaikka veri veti sinne.  Ei, koska monella katkeruus sosialidemokraattien johdon epäreiluksi koetusta kohtelusta kaiversi vielä mielessä.   Jo vuosia ennen puolueen lopettamista, SYP:sta oli tapahtunut vuotoa sosialidemokraatteihin tai jättäytymistä passiiveiksi.  Näistä merkittävimpiä olivat Eino Pekkala ja Niilo Wälläri.  Vuoden 1953 aikana Hiitonen kävi neuvotteluja K.A. Fagerholmin ja Väinö Leskisen kanssa syppiläisten joukkosiirtymisestä sosialidemokraatteihin.  SYP:n johdolta Hiitosen suunnitelma ei saanut kannatusta, vaikka selvästi oli nähtävissä, että puolue oli tullut jo tiensä päähän.

 

Hiitonen teki sen sijaan oman ratkaisunsa ja palasi SDP:n jäseneksi syksyllä 1953.  Tosin aika oli epäedullinen, koska sosialidemokraattista puoluetta raatelivat puolueriidat.  Niihin Hiitonen vältti visusti ottamasta osaa.  Puolueen sitten hajottua lopulta kahtia ja TPSL:n synnyttyä toiseksi sosialidemokraattiseksi puolueeksi, Hiitonen orientoitui ns. kolmaslinjalaisena ja toimi sillanrakentajana osapuolien välillä.  Kohta puolueeseen liittymisensä jälkeen vanhat tannerilaiset plokkasivat Hiitosen pois vaaliehdokkuksista vanhojen kaunojen vuoksi.  Saman kohtalon hän oli joutunut kokemaan jo SKDL:ssa, misä Hiitonen oli suljettu vaalilistojen ulkopuolelle kommunistien tahdosta.  Myöhemmin 1960-luvun puolella hän toimi  jo Helsingin kaupunginvaltuustossa sosialidemokraattien varavaltuutettuna ja myöhemmin kaupunginvaltuutettunakin.  SDP:n jäsenyys tuskin täytti Hiitosen odotuksia missään mielessä.  Puolueessa oli riittävästi pitkämuistisia ja –kaunaisia, merkittävissä asemissa olevia henkilöitä, jotka estivät tehokkaasti hänen etenemisen ja kykyjen hyödyntämisen puolueorganisaatiossa.  Hiitonen totesikin eri yhteyksissä, että jäsenyys SKDL:ssa oli muodostunut hänelle raskaaksi painolastiksi niin poliittisen kuin ammatillisen uran kannalta.  Hiitosen kerrotaan Erkki Valalle lähettämissään kirjeissä pohtineen katkerana sitä taloudellista hintaa, jonka hän oli joutunut maksamaan vasemmistolaisuudestaan.  Hiitosen sanotaankin valitelleen loppuvuosinaan huonoa eläkettään, missä mielessä hän oli vielä 68-vuotiaana hakenut töitä pääministeri Mauno Koivistolta.  Moneen muuhun poliitikkoon verrattuna Hiitosen tulot varmaankin olivat pienet.  Nälkää hän tuskin kuitenkaan näki, koska oli toiminut ennen eläköitymistään mm. parikymmentä vuotta Alkon lakimiehenä ja sai eläkettä myös valtiolta 13-vuotisesta diplomaattiurastaan.  Ensio Hiitonen kuoli 14. tammikuuta 1970.

 

 

Värikkään elämän tilinpäätös

 

Ensio Hiitosen elämä oli värikäs ja polveileva, kuin maantie maisemineen vanhassa Suomessa.   Siihen taipaleeseen näet kuului niin mutkia kuin suoria, ylä- ja alamäkiä.  Katsoessaan elämänsä loppusuoralla taaksepäin, Hiitonen ainakin kirjeissään Erkki Valalle, näytti olevan osin tyytymätön saavutuksiinsa.  Jopa kiukutellen ja katuen hän harmitteli tekemiään valintoja, mutta palautusoikeutta tai mahdollisuutta reklamointiin ei näissä ”liiketoimissa” ollut.  Varmaan Hiitonen itsekin ymmärsi, että valinnat elämässä oli tullut tehtyä kuitenkin omista ja kaiken tarkastelun kestävistä arvoista lähtien.  Kaiken pohjana oli vanhakantainen sivistyskoti, klassinen koulu- ja yliopistosivistys sekä lakiopinnot, joissa Hiitonen näyttää omaksuneen tinkimättömän legalismin eli lakiuskollisuuden periaatteen.  Näistä lähtökohdista hän hakeutui stålbergiläis-ritavuorelaisen liberalismin piiriin, missä nähtiin, että maata tuli rakentaa tasavaltalaisuuden, demokraattisuuden, humanismin pohjalta lakeja säätäen.  Tästä ei enää sitten ollutkaan kuin kukonaskel sosialismiin, aitoon demokraattiseen sosialismiin.

 

Hiitonen teki elämässään monta harkitsematonta tekoa ja harha-askelta.  Hän oli silti aina lopulta uskollinen nuoruutensa periaatteille ja niin laillisessa kuin aatteellisessa suoraviivaisuudessaan piikkinä monen monituisen poliitikon lihassa.  Tässä juuri onkin Hiitosen suuruus ihmisenä.  Olemalla se ärhäkkä Suomen pystykorva, joka tarrasi hampaansa niin vastustajan kuin toverinkin jalkaan näiden toimiessa epäeettisesti, lainvastaisesti tai omaksumansa maailmankatsomuksen vastaisesti.  Tästä asenteestaan Ensio Hiitonen sai monta vihamiestä ja joutui maksamaan niin taloudellisen kuin sosiaalisen hinnan.  Tuo uhraus oli kuitenkin palvelus niin  isänmaalle ja sen oikeudenkäytölle kuin poliittiselle järjestelmälle.

 

Ensio Hiitosen vuonna 1953 julkaisema teos ”Vääryyttä oikeuden valekaavussa” paljasti koko sen aikaisen itsenäisyytemme historian lainkäytön mädännäisyyden.  Tuo mielivalta oli syntynyt verisen sisällissotamme julmista rikoksista, jossa vain toinen osapuoli nähtiin syyllisinä ja teot, jotka vallitsevan lain mukaan olivat rikollisia, kuitattiin Pehr Evind Svinhufvud valtionhoitajana 7. joulukuuta 1918 antamalla armahdusasetuksella.  Tuossa, vain viittä päivää ennen tehtävästään luopumista antamassaan, asetuksessa vapautettiin rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallisina olleet valkoiset.  Tämä oikeudenkäytön luokkaperusteinen ja poliittinen johtoajatus jäi itämään Suomen lainkäyttöön vuosikymmeniksi.  Siinä ei kunnioitettu kansanvallan periaatteita poliittisista vapauksista ja kansanedustajien koskemattomuudesta.  Niinpä Suomessa kokonainen eduskuntaryhmä vangittiin 1920-luvulla ja tuomittiin vapausrangaistuksiin.   Fasismin noustessa 1920-1930 lukujen taitteessa oikeuslaitos asettui tuon äärioikeistolaisen laittomuuksien välikappaleeksi.  Tämän häpeällisten oikeusmurhien sarjan Hiitonen toi kirjassaan julki.

 

”Vääryyttä oikeuden valekaavussa” kuohutti julkaisemisensa aikana ja se koettiin röyhkeäksi teoksi, koska Hiitonen toi kaikki epämiellyttävät yksityiskohdat, syytteiden hataruuden, todistelun valheellisuuden ja ilmeilyyn osallistuneiden korkeidenkin oikeusviranomaisten nimet.  Kirja pyrittiinkin vaikenemaan 50-luvun vuosina, mutta pitkällä juoksulla se kantoi hedelmää, kun uudet lakimiespolvet astuivat oikeusapparaatin rattaita pyörittämään.  Hiitosen kirjaa arvostelleet lähtivät aina joistakin muista kuin oikeudenkäyttöön ja lakiin perustuvista argumenteista.  Hiitosen teksti oli laillisuuspuoleltaan vedenpitävää.  Hiitonen saikin tasavallan presidentiltä hänen 70-vuotispäivänään kiitoksen isänmaalleen tekemästä palveluksesta.  Myöhemmin myös useat tunnetut ja vähemmänkin tunnetut oikeusoppineet ovat korostaneet Ensio Hiitosen merkitystä oikeuslaitoksemme tarpeellistakin tarpeellisemmasta kritiikistä.  Tulee vain muistaa, ettei ”aika tuo entinen” saa koskaan palata.  Siitä niin nykyisen kuin tulevienkin sukupolvien on pidettävä huolta.

 

Reino Seppänen