Nykymuotoisen kommunismin synty

 

Ma synnyin veljien käsissä pajan synkimmän,
sain sisääni voimaa villiä pyhän Venäjän.
Oli ladattu, tähdätty julminta meren hirmua sydämeen,
käsi taikurin painoi ponninta, minä alle veen.

                              ”Torpeedo”- runo Otto Ville Kuusinen”   

 

 

Ideologiana leniniläinen kommunismi on reilut sata vuotta vanhaa.  Alun perin se tunnettiin sanalla bolshevismi, joka termi perustuu Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen (VSDTP)  jakautumiseen  vuonna 1903 pidetyssä toisessa puoluekokouksessa.  Enemmistöksi tuolloin tulleet  Vladimir Iljits Leninin  (syntyjään Uljanov) johtamat bolshevikit (enemmistöläiset) valtasivat puolueen itselleen ja vähemmistöön jääneet ns. menshevikit aloittivat oman ryhmätoimintansa.  Leninin johtama bolshevikkipuolue, VSDTP:n (b), otti määrätietoiseksi tavoitteekseen toteuttaa Venäjällä vallankumous tai tai useampia vallankumousia, joka viimekädessä johtaisivat  sosialistiseen yhteiskuntaan.  Kun vanha eurooppalainen sosialistinen liike sitten ensimmäisen maailmansodan seurauksena hajosi kahtia, nimesi Lenin ovelasti bolshevikkisen suuntauksen kommunismiksi.  Nämä tapahtumat hajoittivat vanhan sosialidemokraattisen liikkeen ja kumpikin ryhmittymä kehitti nopeasti omaa ideologiansa ja erilaisista, lähinnä demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja puolueen luonteeseen liittyvät näkemykset johtivat siihen, että suuntaukset kasvoivat toisistaan erilleen.

 

Käsitteenä kommunismi on sisällöllisesti kuitenkin moniselitteinen.  Termin etymologinen tausta perustuu latinaan ja sen communis sanaaan, joka tarkoittaa yhteistä.  Poliittisena ilmiönä tuo yhteisomistus tai kommunismi / yhteiselämä on ikivanha sekä muinaisiin heimo-, klaani- ja sukuyhteisöihin ja -yhteiskuntiin liittyvä.  Koska sosialismin ja nykyaikaisen poliittisen kommunismin yhteiset juuret ylettyvät historiasta aina ensimmäiseen maailmansotaan asti, tässä yhteydessä viittaan vain kotisivujeni aatehistorian sosialismi-osioon.  On kuitenkin paikallaan muistuttaa, ettei Marxin ja Engelsin vuonna 1848 kirjoittamaa ”Kommunistista manifestia” ole syytä kytkeä suoraviivaisesti leniniläiseen kommunismi-käsitteeseen, vaikka itse Lenin ja hänen seuraajansa sen ovat aina tehneet.

Leniniläinen kommunismi syntyi aatteena yksinvaltaisella Venäjällä ja siihen vaikutti maan pitkät vallankumousperinteet.  Kyseiset perinteet näkyivät jo varhaisessa vaiheessa Venäjän bolshevikkipuolueen organisointi- ja toimintatavoissa.  Tsaarinvallan aikana kaikkiin muutosvoimiin aina porvatistosta anarkisteihin, kohdistui ankara vaino, joka myös etenkin bolshevikkien kohdalla kovensi asenteita vallitsevaa järjestelmää vastaan.  Bolshevikit olivat kuitenkin tsaarinaikaisen Venäjän monen kirjavassa vallankumouksellisten liikkeitten joukossa vähäinen tekijä.  Leninin kehittämä puolueteoria ja puolueen organisointitapa kuitenkin lisäsivät liikkeen merkitystä ja painoarvoa, etenkin ensimmäisen maailmansodan alettua.  Sodan jatkuessa Venäjän kestokyky käydä uuvuttavaa sotaa väheni päivä päivältä.  Huono sodanjohto kaikilla tasoilla ja raskaat tappiot aluemenetyksineen lisäsivät Venäjän vallankumousliikkeiden kannatusta.  Kuitenkin Venäjän ensimmäinen, ns. maaliskuun vallankumous toteutui ilman bolshevikkien merkittävää panosta.  Vallankumous toteutui lähinnä sosiaalivallankumouksellisten (ns. eserrät) organisoimien kansanliikkeiden turvin.  Liikehdintään osallistuivat kyllä muutkin muutosvoimat aina porvarillisista ”kadeteista” (perustuslailliset demokraatit) mensevikkeihin ja anarkisteihin.

Tsaarinvalta kukistui maaliskuun vallankumouksessa ja Venäjä koki lyhyen demokratian kauden.  Se päättyi bolsevikkien organisoimaan vallankaappaukseen, ns. ”lokakuun vallankumoukseen”  (nykyajassa se tapahtui marraskuussa 1917).  Vallankaappaus oli taitavasti organisoitu ja sen pääarkkitehtina toimi Lev Trotski, jonka ansiot vallankumouksen moottorina myöhempi kommunismi Stalinin ajoista lähtien kielsi.  Tärkein syy onnistumiselle lienee kuitenkin ollut Venäjän kansan ja etenkin sotilaiden väsyminen toivottomalta tuntuvaan, tappiolliseen sotaan.  Väliaikaisen hallituksen suuri virhe oli jatkaa sotaa maaliskuun kumouksen jälkeen keskusvaltoja vastaan.  Väliaikaista hallitusta painostettiin ympärysvaltojen, erityisesti Britanian ja Ranskan taholta.  Sodan jatkamista kannatettiin osin vielä armeijankin piirissä, vaikka nähtävissä olisi pitänyt olla sodankäyntikyvyn liki täydellinen menetys.

Tuossa sodan aiheuttamien pettymysten kuohuntavaiheessa bolshevikit vetivät puoleensa ja sulattivat eurooppalaisia radikaaleja sosialisteja ja vanhoja organisaatioita, jotka näkivät bolshevikkien onnistuneen vallanoton oikeaksi vaihtoehdoksi työväenliikkeelle ja sen voitolle.

Kommunismi on fasismin eri suutauksien kanssa toinen ideologia, jonka vaikutus 1900-luvun tapahtumiin, historian ja yhteiskuntien muotoutumisiin on ollut valtava.  Kuten fasismi, myös kommunismin kasvu ja vallankäyttö perustui häikäilemättömyyteen ja raakaan väkivaltaan.  Ideologioiden ero näkyy lähinnä julkilausutuissa tavoitteissa.  Siinä missä fasismi ja natsismi korostivat yhden kansakunnan ylemmyyttä ja oikeutta sortaa toisia, kommunismi kertoi tavoitteekseen toteuttaa luokaton, tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa viime kädessä jopa valtion pakottava valta ”kuoleutuu”.  Toinen asia taas on, kuinka uskottava tuo tavoite oli ja keinot, joilla sen toteuttamiseen pyrittiin.

Kommunismi on halunnut syntymästään lähtien esittää itsensä ns. tieteellisen sosialismin johdonmukaisena jatkumona.  Tämä väite on hyvin kaukana totuudesta.  Siinä missä Marxin ja Engelsin ajattelu rakentui länsimaisen humanismin ja kehittyvän demokratiakäsityksen pohjalle, kommunismi on perin juurin taustaltaan ja ytimeltään itäistä perua, Venäjän yksinvaltaisissa ja takapajuisissa oloissa muotoutunutta aatepuuroa.  Sen jo lähtökohtainen dokmaattisuus luutui uskonnonkaltaiseksi poliittiseksi kanonisuudeksi, jonka tulkinta on vaihdellut maan ja kulloisenkin vallanpitäjän mukaan.

Kommunismin syntyä on mahdotonta syvällisesti ymmärtää ilman tietoa Venäjän 1800-luvun ja 1900-luvun alun poliittisista suuntauksista.  Niistä on näillä kotisivuilla myöhemmin laajempi esitys, mutta oleellista on nähdä tsaarinaikaisen Venäjän suljettu, yksinvaltainen ja kaiken edistyksenvastainen  yhteiskunnallinen vallankäyttö.  Sen vankkoja tukia olivat ortodoksinen kirkko ja uskonto sekä armeija ja muu ns. turvallisuuskoneisto (poliisi, santarmisto ja salainen poliisi eli suojelusosasto, jota myös ohranaksi kutsuttiin).  Vallankäyttö tsaari-Venäjällä oli, kuten yksinvaltaisissa yhteiskunnissa yleensä, ankaraa, vaikka oikeuslaitos osaksi pystyi toimimaan itsenäisestikin.  Tässä mielessä sitä ei voi verrata neuvostoajan oikeusjärjestelmään, vaikka ne monessa mielessä olivat samankaltaisia.  Molemmissa yhteiskunnissa oli olemassa yksi todellinen vallanlähde;  keisarillisella Venäjällä se oli tsaari ja Neuvostoliitossa kommunistinen puolue.  Säädettyjä lakeja tulkittiin näiden vallanlähteiden näkökulmasta ja etujen mukaisesti.  Tosin tsaarinaikana tuo tulkinta oli vapaanpaa ja inhimillisempää mitä konsanaan neuvostoaikana. Nurinkurista oli, että neuvostoajan lakien sisältö saattoi olla joltain osin huomattavasti humaanimpaa mitä tsaarinaikainen (mm. ”Stalinin perustuslaki”). Tosin käytännöllä ja lain kirjaimella ei ollut välttämättä kovinkaan vähän tekemistä.  Jo ennen Stalinin valtaannousua kommunistivalta oli tuhonnut enemmän ihmisiä kuin koko tsaarien aika yhteensä!

Kommunismin todellinen isä oli Vladimir Iljits Uljanov, joka omaksui itselleen sukunimeksi illegaalisen kutsumanimen Lenin.  Nimi viittaa hänen Siperiassa Lena-joen tiennoilla viettämäänsä karkoitusaikaan.  Lenin oli eittämättä yksi ihmiskunnan suurista neroista, joka puutteellisesta muodollisesta koulutuksestaan (yliopisto-opiskelun katkaisi hänen vallankumouksellinen toiminta) omasi erittäin laajan sivistyksen ja monipuolisen kielitaidon.  Leninin on esitetty kommunismin kannattajien taholta suurena ideologina ja hänen ymmärrys marxilaisuudesta olikin kieltämättä kunnioitettavan laajaa.  Toisaalta, kun ajatellaan mihin moraaliseen, poliittiseen ja ideologiseen vararikkoon itse aate lopulta on päätynyt, pitää hänen ideologinen askartelunsa sosialismin teorian parissa kyseenalaistaa.

Leninin ylivoimainen vahvuus oli sen sijaan hänen erinomaisessa taktisessa ja strategisessa ajattelussaan.  Kun tämä ominaisuus yhdistetään äärimmäiseen häikäilemättömyyteen ja ”porvarillisen moraalin” halveksuntaan, on käsitettävissä se, miten bolshevikkien suhteellisen vaatimaton poliittinen voima kykeni toteuttamaan vallankaappauksen Venäjällä lokakuussa (vanhaa aikaa) 1917.  Leninillä oli tuossa urakassa monta muuta taitavaa ihmistä, mutta he olivat silti tämän maestron statisteja.  Lenin osasi reagoida useimmiten syntyneisiin tilanteisiin nopeasti ja oikein sekä vielä vakuuttamaan muut bolshevikit näkemystensä järkevyydestä.  Hän oli se mies, jonka luoman aatehirviön uhreina on menehtynyt hurjimpien arvioiden mukaan jopa 100 miljoonaa ihmistä (”Kommunismin musta kirja”, 1997).

 

 

Leniniläisen kommunismin valuviat

 

Leninin luoman kommunismin, joka sittemmin muotoutui eri kulttuureissa moneen muotoon, ei kyennyt täyttämään niitä ajatuksia ja odotuksia, jotka olivat aatteen syntymisen takana.  Miksi ei?  Tämä kysymys on oikeastaan ainoa mielenkiintoinen asia, joka itseäni kommunismissa on enää kiinnostanut.  Leniniläisen kommunismin, jota myös bolshevismiksi kutsutaan hyvin nopea moraalinen ja ideologinen rapautuminen aatteena luhistuminen, voi selittyä vain sen perusasettamusten virheellisyyksien kautta.

Kommunismi lähtökohdat olivat itseasiassa aatteen leviämiselle suosiolliset. Takana oli vanhan kansainvälisen sosialistisen työväenliikkeen fiasko, joka perustui ensimmäisen maailmansodan synttymiseen ja seurauksiin.  Tuossa tilanteessa bolshevismilla oli vielä moraalinen etulyöntiasema, jonka vaikutuksesta monet omissa maissaan merkittävät vanha ja nuoretkin sosialistipolitiikot siirtyivät sen riveihin.  Kun aate voitti Venäjällä raskaiden vaiheiden jälkeen verisen ja tuhoisan sisällis- ja interventiosodat sen vaikutusvalta kasvoi yllättäviin mittoihin.  Bolshevismi haastoi pahimmaksi kilpailijakseen tunnistamansa demokraattisen sosialismin itse Leninin suulla.  Tämä asetelma kärjistyi ja säilyi aina Neuvostoimperiumin loppuun asti.  Samalla tuo skisma repi kansainvälisen työväenliikkettä ja vähensi sen poliittista vaikutusvaltaa.  Viimekädessä kommunismin kauheuksien paljastuessa se leimasi perusteettomasti koko sosialismin historiallisen käsitteen ja ideologian.

Kommunismin arvostelu näin jälkikäteen on helppoa sen vaikutusvallan kadottua etenkin länsimaissa on  maan rakoon.  Erityisen suosittua on aatteen kannattajien halpahintainen leimaaminen ja sen kaikenkarvaisten ideologisten ja poliittisten vastustajien glorifiointi.  Tuollainen ajattelu perustuu hyvin yksipuiseen näkemykseen siitä, että aatteet ja niiden nostamat murrokset syntyisivät jotenkin itsestään puhtaan hurmahenkisyyden, tyhmyyden ja tehokkaan agitaation ansiosta.  Varmasti noita aineksia liittyy niin kommunismin nousuun, kasvuun ja jopa vaappumiseen kohti hautaa, mutta tärkeintä tekijää sen synnylle ja voittokululle tulee etsiä jokaisen aikakauden omista epäkohdista, ihmisoikeuksien loukkauksista, väkivallasta ja epätasa-arvosta joka saattoi olla nykyihmiselle aivan käsittämättömän syvää.  Siten kommunismin synnystä on vastuussa enemmänkin kapitalismi ja sen sortokoneistot.  Näin siitä huolimatta, että kommunismi itse kykeni samanlaisiin kauheuksiin valtaan noustuaan.

Tuon edellä todetun julkilausuminen voi jostakin tuntua kommunismin uhrien pilkalta, mutta se on kuitenkin totta.  Voi perustellusti kysyä olisiko kommunismi leniniläisessä muodossaa voinut syntyä, ilman kapitalistisen järjestelmän sille otokselliseksi muokkaamaa maaperää?  Kansaa ei ”kiihoteta” epätoivoisiin tekoihin ja uhmakkaiseen vastarintaan pelkillä sanoilla ja lentolehtisillä. Ei, vaikka lukuisat porvarilliset politiikot ja tekstien tuhertelijat ovat kaikkina aikoina näin antaneet ymmärtää.  Kommunismin voittokulku perustui juuri siihen, että rajaton ahneus ja voiton maksimointi keinoja kaihtamatta loi edellytykset aateenlipun alla toimiville puolueille ja niiden apuorganisaatioille.

 

 

 

Keskeiset tekijät, jotka nostivat ja tuhosivat bolshevismin

 

Leninin ajattelu ja bolshevismistinen ideologia sisältävät ratkaisemattoman ristiriidan, paradoksin, johon aatteen moraalinen lahoaminen ja myöhemmin ideologisesti onton järjestelmän luhistuminen perustui.  Lenin ei kiistänyt sellaisenaan marxilaisuuden sisältöä ja sosialismin suuria ihanteita.  On hyvinkin uskottavaa, että hän tavoitteli niitä aidosti, mutta keinot olivat sellaisia, jotka olivat täysin päinvastaisia sosialismin ihanteiden kanssa.  Itse näen ainakin neljä oleellista tekijää, joiden vuoksi tuli ajanoloon mahdottomaksi puhaltaa sosialismin sisältöä neuvostojärjestelmään eli bolshevismin luomaan yhteiskuntajärjestelmään.

 

  1. Kaiken vallan äärimmäinen keskittäminen yhteen lähteeseen – kommunistiselle puolueelle.

  2. Kyvyttömyys ymmärtää ihmisyksilöä psykologisena ja omaa etuaan ajavana toimijana.

  3. Väkivalta yhteiskuntaa muokkaavana vallankäytön välineenä.  Sen käyttö henkilökohtaisen vapauden rajoittamiseen ja suoranaiseen orjatyöhön pakottajana.

  4. Usko siihen, että uusi ihminen ja yhteiskunta voidaan rakentaa järjestelmän avulla, joka perustuu mielipideterrorille, törkeille oikeusrikkomuksille, raa-alle väkivallalle,  ja uuden luokkajaon synnyttämän eliitin rajoittamattomille eduille

Näiden neljen keskeisen orientaatiokokonaisuuden johdosta neuvostojärjestelmästä putosi sen alkuperäinen tarkoitus ja mieli pois.  Neuvostojärjestelmän alkuaikojen ideologinen henki tyhjeni nopeasti ja vuosien myötä siitä niinkuin sosialistisesta ideologiasta tuli pelkkä väline, joka alistettiin vanahan venäläisen imperialismin aseeksi sen historiallisten tavoitteiden toteutukselle.

 

 

 

Tuhoisa ajatus demokratian ja vallanjaon hylkäämisestä

 

”Ihmiset ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan petoksen  ja itsepetoksen tyhmiä uhreja politiikassa, kunnes he oppivat kaikenlaisten siveellisten, uskonnollisten, poliittisten ja yhteiskunnallisten korulauseiden, ilmoitusten ja lupausten takaaetsimään niiden tai näiden luokkien etupyyteitä.”                                                                               

                                                                                       V.I. Lenin

 

Leninin luoma ideologia näyttää päällisin puolin johdonmukaiselta.  Siksi sen johtopäätös, proletariaatin tarve vallan anastamisee porvaristolta on ikään kuin selviö.  Tuo vallananastus voi, Leninin mukaan, tapahtua vain äärimmäisen kurinalaisen ja keskitetyn ”johtavan voiman” eli kommunistisen puolueen avulla.  Valta anastetaan ja myös pidetään vain ja ainoastaan näin.  Siis väkivallalla ja tarvittaessa terrorilla.

Leninin ajattelun suurin virhe on tässä, vallan äärimmäisessä keskittämisessä.  Hänen näkemyksensä mukaan kaiken tuli alistua johtavan voiman, kommunistisen puolueen, määräysvallan alle.  Järjellä ajatellen ajatus oli suorastaan tyrmistyttävän tyhmä.  Lenin tunsi hyvin historiaa.  Hänelle ei olisi luullut olevan epäselvää, mitä rajaton yksinvalta merkitsee.  Olipa se sitten puolueella tai yksilöllä.

Leninin ajatus kulkikin niin, että hänen puolueessaan ei tule olemaan mitään mahdollisuutta yhden henkilön nousta ehdottomaan valtaan.  Lenin piti ilmeisenä mahdottomuutena, että Ranskan suuren vallankumouksen ihanteiden sortuminen Napoleon Bonaparten kaltaiseen vallananastukseen ja keisariksi nousemiseen, voisi tapahtua bolshevikkipuolueessa.  Sen kuitenkin teki ensimmäisenä muuan gruusialaisen juopon suutarin psykopaattinen hulttiopoika.  Hänellä oli Leniniä parempi psykologinen ymmärrys ihmisen luonteesta ja käsitys leniniläisen keskityksen eduista röyhkeälle vallananastajalle.

Vallananastus?  Se oli siis kuitenkin mahdollista leniniläisessä puolueessa.  Ja sen seuraukset vielä moninkertaisesti hirvittävämät, mitä Ranskan suuren porvarillisen vallankumouksessa ja sen jälkeen tapahtui.  Näyttäääkin siltä, ettei Lenin ymmärtänyt ihmistä laumaeläimenä eikä siihen liittyvää lajin psykologista käyttäytymistä ja toimintaa.  Hän ei kyennyt tekemään johtopäätöksiä aikaisempien yhteiskunnallisten järjestelmien luonteesta yksilöiden toimintakenttänä.  Näkökulma Leninillä oli vain järjestelmien luokkaluonteeseen.  Se ei marxilaisesta näkökulmasta ole sellaisenaan väärä, mutta Lenin kohdalla kylläkin ylipaisunut.  Tuon hänen näkemyksensä taakse piiloutui ihmisyksilö ja hänen geeneihinsä kätkeytyvä laumaeläin.

Laumaeläimen lailla useimmat yksilöt pyrkivät maksimoimaan oman hyvinvointinsa ja paikkansa laumayhteisössä.  Aikaisemmissa yhteiskuntamuodoissa tämä oli hyvinkin selvästi havaittavissa, koska yhteisöt ja yhteiskunnat järjestäytyivät useimmiten jyrkän hierarkisesti.  Kapitalismin synty, Ransakan suuren porvarillisen vallankumouksen jälkeen, merkitsi paljolti tuon vanhan hierarkian murtumista. Kehityksen täydellistyminen vaati tosin pitkän ajanjakson, mutta säätyjako ja sen hierarkia tuhoutuivat.  Tilalle tuli kapitalistinen hierarkia, jossa oikeastaan vain pieni osa aikaisempaa alaluokkaa kykeni nousemaan merkittävään yhteiskunnalliseen asemaan.  Uudessa järjestelmässä yhteiskunnallisen statuksen määräsi, ei syntyperä, vaan omistaminen.  Kapitalismin arvo oli pääoma – raha ja sen omistaminen sekä omistamisen kautta tapahtuva omaisuusmassojen hallinta.  Tämän Lenin tietysti ymmärsi ja näki yhteiskunnan luokkataistelun kautta.  Siis järjestelmänä, jossa jokainen luokka pyrkii maksimoimaan oman etunsa.  Yksilö taisi Iljitsiltä unohtua vallankäyttöä pohtiessaan?

Lenin ymmärsi toki oikein hyvin yhteiskunnan luokkajaon ja luokkapyyteet.  Hän näki kaikkien aitojen sosialistien tapaan, että yhteiskunnan alimmalla kerroksella on vain yksi keino toteuttaa omien etujen ajamisen.  Se ei tapahdu yksilöinä, vaan järjestäytyneenä massana poliittisen ja ammattiyhdistystoiminnan kautta.  Tästä käsityksestä lienee juontuvan Leninin äärimmäinen organisatoorinen keskittäminen.  Tuohon keskittämiseen perustui myös bolshevikkien onnistunut vallankumous Venäjällä sekä väkivaltaiset vallananastukset muuallakin.  Lenin myös ymmärsi hyvin, että valta voidaan pienen organisaation kyseessä ollen vain väkivallalla ja tarpeen vaatiessa häikäilemättömällä terrorilla.  Sen opin hän oli omaksunut historian aikaisemmilta vallanpitäjiltä.

Tämän ajatuskulun synnyttämään rakenteeseen sisältyvät myös niin kommunismin saamat suuret voitot kuin sen lopullinen tuhokin.  Itseasiassa tuo tuho oli jo ideologisena olemassa paljon ennen Neuvostoliiton ja sen luoman punaisen imperialistisen järjestelmän perikatoa.  Bolshevismi eli  leniniläinen kommunismi kuoli aatteellisesti jo sangen pian Leninin oman kuoleman jälkeen.  Vääjäämättömät tapahtumat kalvoivat leniniläisen ideologian ontoksi, vaikka mahtava väkivalta- ja propagandakoneisto pitikin ulkokuorta pystyssä häikäilemättömillä  valheilla ja  hillitön terrorin avulla.  Tässä yhteydessä ei mitenkään voi välttyä Lenin balsamoidun ruumiin ja hänen ajatustensa väliseltä analogialta!

Kommunismiin alun perin sisäsältyneen sosialismin ajatuksen kuoleminen ja muuttuminen täydelliseksi vastakohdakseen oli vääjäämättömän kehityksen tulos.  Bolshevismiin näet sisältyi sovittamaton ristiriita, ristiriita, jossa mahtavaa tulevaisuuden visiota ja ihmisen vuosituhantisen onnen taivoittelu pyrittiin ahtamaan äärimmäisen taantumuksen ja ikivanhan hirmuvallan kehyksiin.  Leninismi ei lähtenyt siitä ajatuksesta, mihin demokraattinen sosialismi päätyi, että aikaisemmasta kehityksestä on pyrittävä säilyttämään kaikki hyvä ja edistyksellinen.  Näitä asioita ovat mm. ihmisarvon ja ihmisoikeuksien hyväksyminen ehdottomina peruspilareina, kuten myös demokratian ja vallan kolmijaon sisällyttäminen valtiojärjestelmään.  Näitä kaikkia asioita Lenin halveksi porvarillisena hölynpölynä ja sentimentalismina.  Tietyssä mielessä näkemys sai pohjaa tuon ajan reaalisista tapahtumista.  Lenin ja bolshevikit eivät kuitenkaan nähneet tai halunneet nähdä kyseisiä arvoja tosiasiallisina suojina mielivaltaa vastaan, josta hyötyisi etupäässä turvaton kansa siis työväenluokka.  Toinen seikka, joka ei mahtunut heidän ymmärrykseen oli näiden arvojen evoluutio eli niiden kehittyminen kohti yhä parempaa toteutumistapaa.

 

 

 

 

Uusi luokka – neuvostovaltion eliitti

 

Leninin ja bolshevikkien kyvyttömyys nähdä ihmiskuntaa paitsi luokkana myös omaa etua ajavien yksilöiden kokonaisuutena oli yksi syy leniniläisen kommunismin totaaliseen rappeutumiseen ja itsetuhoon.  Aina 1920 luvulta neuvostojärjestelmän romahtamiseen sen sisällä siksi ja vahvistui uudenlainen nokkimisjärjestys, jota jugoslavialainen entinen kommunistijohtaja Milovan Đilas nimitti ”uudeksi luokaksi”.  Tuo ”uusi luokka” oli järjestelmän etuoikeutettua eliittiä,  joka koostui korkeasta puoluejohdosta, sotilasjohtajista, teollisuuden ja talouden johdosta ja osasta tiede- ja kulttuurieliittiä.    

Monet neuvostojärjestelmän maissa eläneet loikkarit ovat yhtäpitävästi kuvanneet systeemin jyrkkää hierarkista rakennetta.  Siitä oli kaukana demokratia ja tasa-arvoisuus.  Englantilainen kirjailija ja  lehtimies George Orwell (1903-1950) on satiirisessa teoksessaan ”Eläinten vallankumous” on nasevasti kuvannut vertauskuvan omaisesti neuvostojärjestelmän todellista luonnetta.  Sen hän tiivistää ”eläinbolshevikkien” eliitin uudelleen muokkaamaan vanhaan vallankumoussloganiin ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset ”.  Tämä analogia fiktiivisen tarinan ja reaalisessa maailmassa toteutetun leniniläisen ideologian välillä on syvältä kouraiseva totuus.  Vanha sosialistinen unelma luokattomasta yhteiskunnasta päätyi vain Leninin hirviömäisiin yhteiskuntahärveleihin, joissa on ihmisoikeudet poljettiin lokaan julmimmalla mahdollisella tavalla.

Lenin kirjoittaa ”Valtio ja vallankumous” -teoksessaan, kuinka tällaisessa hänen luonnostelemassa sosialistisessa järjestelmässä valtio aste asteelta kuoleutuu pois ja kehittyy jonkinlaiseksi anarkismin ihanteiden kaltaiseksi autonomiseksi yhteisöksi ilman valtioon kuuluvia pakottavia elementtejä.  Uskokoon, ken haluaa!  Ja onhan näitä uskovaisia ollut.  Heihin eivät ole tehonneet mitkään murhattujen ja kidutettujen ihmismäärien luvut. Eivät edes omiin havaintoihin perustuvat totuudet ole päätyneet johtopäätöksiin siitä, että kaikki on pahasti pielessä.  Ei vielä nykyäänkään!

Kiinalainen yhteiskunta, jossa kommunistinen puolue vangitsee ja tuomitsee eriasteisiin rangaistuksiin työläisaktivisteja, suojelee maassa olevia ulkomaisia kapitalisteja näiden orjatyöläisten lakoilta ja omien etujen puolustamiselta.  Myrkkynä kaiken pohjalta löytyy Pohjois-Korea, joka onkin kehittänyt varsinaisen ihanneyhteiskunnan huipun – perinnöllisesti hallitun sosialistisen valtion!  Siellä Kimien dynastia ja sitä palveleva eliitti pysyy vallassa sadistiseen joukkoterroriin nojautuvan väkvallan synnyttämän pelon avulla.

 

 

 

 

Kommunismi neuvostoimperialismin naamiona

 

NKP:n 20. puoluekokouksessa valtaannoussut Nikita Hruštšov arvosteli Stalinin aikakauden ”henkilöpalvontaa” ja siitä muka johtuneita ylilyöntejä.  Neuvostokansa ja maan sateliittivaltiot sekä maailma kokonaisuudessaan sai kuulla ja katsoa niitä hirvittävyyksiä, joita neuvostosysteemi oli tuottanut Stalinin aikakaudella.  Tuosta kokouksesta lähtien kommunistit ovat huokailleet, että olisipa Lenin saanut elää pitempään vallankumouksen jälkeen.  Tähän ajatukseen ovat enemmän tai vähemmän yhtyneet länsimaisetkin ihmiset, jopa tutkijat.  Tällainen näkemys on äärimmäisen naiivi.  Siinä yhteiskunnan kehityksen määräävimmäksi tekijäksi nostetaan yksilö.  Takana on vanha ja eri kansojen piirissä vuosituhansia elänyt ajatus hyvästä ja huonosta hallitsijasta.  Tällöin jää näkemättä länsimaisen oikeus- ja valtiojärjestelmän kehitys, missä ainakin on pyritty säätelemään ja kahlitsemaan rajatonta valtaa.  Leniniläisessä systeemissä on vain yksi vallanlähde, jolle kaikki muu alistuu.

Valta tuollaisessa järjestelmässä keskittyy aina ja kaikkialla oman lakinsa mukaisesti ja vääjäättömästi.  Toki se keskittyy myös ns. ”porvarillisessa demokratiassa”, mutta siihen on rakennettu sisään elementtejä, jotka estävät törkeimmät ylilyönnit ja takaavat ainakin teoriassa vallanpitäjien vaihtamisen.  Se, vaihdetaanko heitä, on sitten toinen asia.  Vaihtamattomuus perustuu useimmiten samoihin elementteihin, joihin törmäämme kommunistisessa systeemissäkin.  Tällöin poliittisten toimijoiden massan ”oma etu” ja joukkotiedotuksen propaganda määrittävät pitkälti sen ketkä ovat systeemin vallanpitäjiä.  Läntisessä systeemissä on jonkinlaisena takeena sananvapaus, mutta sen suurena rajoittimena toimii median keskittyminen ja sitä tosiasiassa  kahlitaan erilaisin keinoin mm. rahalla ja toimittajiin kohdistuvalla hienovaraisella tai karkealla terrorilla.  Leniniläisen sosialismissa mielipiteenvapaus on vapautta olla samaa mieltä kulloisenkin valtaapitävän eliitin kanssa.

Leninin ajatus valtion kuoleutumisesta ns. sosialismin oloissa ja ihan itsestään, on ääliömäinen.  Se on vastoin marxilaisuuttakin.  Ajatus on siis yhtä typerä, jos joku väittäisi porvarillisen valtion kuoleutuvan itsestään.  Koskaan eikä missään valtaapitävä eliitti ei ole luopunut vallastaan vapaaehtoisesti ja ilman pakkoa.  Sitä se ei tehnyt etenkään neuvostojärjestelmässä.  Se systeemi ”kuoleutui” synnyttämänsä eliitin, tuon nomenklatuuran ahneuden ansiosta.  Tämä kuoleutuminen herätti taas henkiin vanhan venäläisen kapitalismin.  Uudelleen syntyneenä se imi äidinmaitonsa rikoksista, prostituutiosta ja väkivallasta.  Kaikki se tapahtui samalla tavoin mitä Karl Marx kuvaa alkuperäisen pääoman synnyn.

On hyvin vaikea ymmärtää sosiologian tai psykologian näkökulmasta sellaista prosessia, joka muuttaisi yhteiskuntaa itsestään paremmaksi.  Yksilö syntyy kuhunkin aikaa ja tilanteeseen sisäistäen sen arvot, normit ja kulttuurin.  Kuinka syvästi ne kukin yksilö omaksuu, on toinen asia.  Oleellista on kuitenkin se, miten paljon nuo julkilausutut ihanteet, arvot ja normit, ovat ristiriidassa todellisen elämän kanssa.  Ajatellaanpa vaikka Stalinin vainovuosien aikaan neuvostojärjestelmään syntynyttä ihmislasta .  Hän imee itseensä kaiken ihmisenä toimimiseen tarvitsemansa oman ympäristönsä ja elämänsä kautta.  Kun  tuossa elämässä vallitsevat viidakonlait, vahvimman oikeus ja eliitin etuoikeudet eikä se kouluissa opetetut sosialismin ihanteet ja maailman suurin vapaus, on ristiriita valmis.  Tuon ristiriiden ihmisyksilö ymmärtää omalla tavallaan.  Kaksoisviestien merkitys opettaa, että julkihuudettu on valhetta ja eletty elämä totta.  Hän oppii, kuinka kokouksissa pitää huutaa johtajien ja politrukkien puheille hurraata, mutta samalla miettiä mitä tänään voisi varastaa, pettää tai keinotella oman etunsa turvaamiseksi.  Tämä on se perinne, jonka tuo ihmisyksilö välittää omille sitten jälkeläisilleen.  Yhteiskunta monistaa tuon perinteen miljoonien ja taas miljoonien kansalaisten elämän pääsisällöksi.  Siinä sitä on valtion kuolettuminen kovin kaukana!

Neuvostojärjestelmä kehitytty Leninin kuoleman jälkeen Stalinin hirmuvallaksi, joka palvoi kyllä puhein ja propagandallaan sosialismin ihannetta, mutta käytännössään kielsi sen.  Käytännössä Neuvostoliitto oli äärimmäisen brutaali ja hierarkisesti järjestäytynyt luokkayhteiskunta.  Se oli yhteiskunta missä likipitäen kaikkia sosialismin periaatteet poljettiin lokaan.  Kansan keskuudessa uskottavuus  julkilausuttuihin ihanteisiin ja tavoitteisiin kärsi luonnollisesti totaalisen inflaation.  Iskulauseita toki huudettiin kokouksissa ja kulkueissa, mutta niiden sisältöön ei uskottu, koska elävä elämä todisti kansalle aivan muuta.  Elettiin kaksoismerkityksien yhteiskunnassa.  Kansa eli niukkuudessa ja maan eliitti – nomenklatuura – hyvinvoinnissa, jopa ylemmällä tasolla eräänlaisessa kulutuskommunismissa.

Mikään yhteiskunta ei pitemmän päälle voi kestää tällaista onttoutta.  Tämän ymmärsi myös Stalin.  Maan johtavana ideana ei siten voi olla sellainen aate, jonka ihanteet ovat kontradiktorisessa ristiriidassa eletyn todellisuuden kanssa.  Eipä aikaakaan, kun Neuvostoliiton varsinaiseksi, mutta julkilausumattomaksi, ideologiaksi alkoikin askel askeleelta vahvistua vanhakantainen venäläinen imperialismi.  Se merkitsi kansallisuusaatteen renesanssia ja vähemmistökansojen sortoa.  Asia, jota itse Lenin tosin vihasi aikoinaan sydämensä pohjasta.  Kuitenkin todellisuus oli aina  neuvostojärjestelmän loppuun asti tämän idean toteuttamista.  Vaikka näytösluonteisesti esiteltiinkin venäjän vähemmistökansojen onnea ja muka kansallisten piirteiden säilymistä, merkitsi tuo aika monille pienille kansoille ja kieliryhmille lopun alkua ja väistämätöntä kuolemaa, kuten esimerkiksi vepsäläisille.

Ajatus kommunismin verhon alla tapahtuvasta venäläistämisestä ja suuresta Venäjästä ei tosiasiassa ollut mikään huono idea.  Venäläiset olivat Neuvostoliiton suurin kansa ja maan mahdin ulottuminen toisen maailmansodan jälkeen aina Euroopan sydämeen, nostatti venäläistä kansallistuntoa ja tukea neuvostojärjestelmälle.  Tämän tunteen jakoivat muutkin Neuvostoliiton slaavilaisista kansoista, kuten valkovenäläiset ja ukrainalaiset.  Se, mikä näkyi kehityksen kielteisenä puolena, oli Neuvostoliiton ulkomailla nauttiman tuen ja good willin väheneminen vuosi vuodelta.  Loppu alkoi tälle neuvostoliittolaiselle ”internationalismille” häämöttää, kun läntisten kommunististen puolueiden ja työläisten ymmärryksen tuli hiipui hiipumistaan.  Neuvostoliitto venäläisen imperialismin jatkajana oli liian läpinäkyvä selvyys monillekin länsimaiden intellektuelleille, joista vielä 30-luvulla ja toisen maailmansodan jälkeenkin löytyi kannatusta ja jopa laitonta tukeakin.

Afganistanin sodan polvilleen  panema neuvostotalous oli heräte, joka johti omalaatuiseen näytelmään systeeminvaihdoksen toteuttamiseksi.  Oli tultu tilanteeseen, jossa neuvostoeliitti voi riisua hyväntahtoisen joulupukin sosialismi-naamionsa ja heittäytyä länsityylisiksi bisnesmiehiksi ryöstetyllä kansalaisomaisuudella ja perustamansa mafiayhteiskunnan avulla.  Yksi tie eurooppalaisessa aateevoluutiossa oli kuljettu loppuun.  Kommunismi oli kärsinyt totaalisen ideologisen, moraalisen, taloudellisen ja poliittisen romahduksen.

 

Reino Seppänen