Jouluna 2022 sain lahjaksi Indrek Harglan (kyseessä pseudonyymi) viimeisimmän teoksen hänen Apteekkari Melchorista kertovasta kirjasarjastaan. En ollut aikaisemmin kuullut tästä virolaiskirjailijasta ja hänen tuotannostaan. Se kertonee paljon niin minun kuin maamiesteni vähäisestä kiinnostuksesta eteläisen naapurimaamme kirjallisuuteen. Tuo tutustuminen kantoi omalla kohdallani hedelmää. Kirja innosti minut lukemaan suhteellisen lyhyessä ajassa kaikki seitsemän suomeksi käännettyä Melchior-kirjaa.
Äkillisen kiinnostuksen tuohon tallinnalaiseen apteekkariin selittänee pitkälti oma tympääntyminen tähän megalomaaniseksi kasvaneeseen kirjallisuuden lajiin. Sen takana on aivan liian usein tarinoiden ja henkilöiden kaavamaisuus, epätoivoinen tapa keksiä yhä yllättävämpiä ja raaempia tarinoita vaikutuksen tekemiseksi lajin kirjoja kuluttavaan massaan. Tästä seuraa tarinoiden epäuskottavuus, joka vetää todellisuuden maton liiankin monen teoksen alta. Epäuskottavuutta lisää poliisitutkintaankin liittyvä tietämättömyys. Niinpä mm. komisariotasoiset päähenkilöt laitetaan juoksemaan rivipoliiseille kuuluvia töitä hoitamassa. Huvittavaa on myös havaita, miten vakaviakin rikoksia jo alkuvaiheessa on tutkimassa kahdesta neljään henkilöä.
Kaava toistaa itseään vähäisin variaatioin. Jossain pikkukaupungeissa Ruotsissa tai Suomessa, sanotaanpa nyt vaikka Ystadissa tai Lappeenrannassa, tapahtuu järkyttäviä rikoksia toinen toisensa jälkeen. Löytyy kansainvälisiä yhteyksiä, jotka selvitetään käden käänteessä, mitä nyt Interpol ja Europol vähän siinä sivussa jelppivät. Tekijöinä on tietenkin äärimmäisen älykkäät ja kaikki asiat osaavat psykopaatit. Siis sellainen rikollinen, johon koko Euroopan poliisit tuskin törmäävät kuin kerran 50 vuodessa. Jos edes niinkään usein. Kaavaan kuuluu, kuinka nuo rikokset selviävät, kas kummaa, aivan viime hetkellä, kun poliisit ryntäävät paikalle aseet tanassa ja mielellään vielä paukkuenkin. Ja mikäli on kyseessä terrorismi, mukana on tietysi monimutkaisesti ansoitettu pommi. Sen oikea lanka on osattava katkaista tuskanhiki otsalla eikä arvaus mene koskaan väärin.
Indrek Harglan vetovoima on siinä, että hän sijoittaa rikoksensa tapahtuviksi 1400-luvun Tallinnaan. Näiden rikosten selvittäjänä on tallinnalainen apteekkari Melchior Wakenstede. Tässä Hargla noudattaa genren tiettyä perinnettä taitavasta, yksityiskohtia lukevasta ja ennakkoluulottomasti asioita katsovasta rikosten ratkaisijasta. Nykyisiin lajitovereihin verrattuna tämä yksinään yrittävä herra Melchior on paljon uskottavampi versio jo aivan historiallisista syistä. Tuolloin rikostutkinta perustui paljolti oletuksiin, juoruihin, arvauksiin ja loppupelissä kiduttamalla saatuihin tunnustuksiin. Sherlock Holmes -tyyppinen genren laji lieneekin katoamassa. Nämä nykyiset melchiorit olisivat perin epäuskottavia luomuksia yrittäessään lyödä nokkeluudellaan nykyaikaisen rikospoliisin käytössä olevat tutkimusvälineet ja -menetelmät sekä heidän valtavat arkistot ulkomaisin yhteyksin.
Juonen ja siihen liittyvien tapahtumien sijoittaminen 1400-luvulle ja sen aikakauden Tallinnaan on kirjailijalle perin haasteellinen tehtävä. Vaikka henkilöt ja tapahtumat voivat ymmärrettävistä syistä olla täydellistä fiktiota, tulee aikakauden näyttämön olla siedettävissä määrin autenttinen. Tämän vaatimuksen Hargla osaa täyttääkin juuri siedettävissä määrin. Se on vaativa ja suuritöinen tehtävä etenkin tieteis- ja fantasiakirjailijalta, jollainen Hargla itsekin tunnustaa olevansa. Sillä alalla pystyy suoltamaan tekstiä paljonkin vaivautumatta suuremmin tekemään tutkimusta. Sen sijaan historiallisen Tallinnan tekeminen kirjallisen kuvauksen näyttämöksi vaatii työtä ja tiukkaa perehtymistä.
Valtaa tuolloisessa Liivinmaassa, johon Tallinnakin kuului, piti saksalainen ritarikunta tai oikeastaan siihen vuonna 1237 liittynyt pienempi Kalpaveljesten ritarikunta. Melchiorin aikana Tallinnassa olikin kaksi erilaista vallanlähdettä. Toinen ja tärkein oli tämä ritarikunta, jonka piti pääpaikkanaan Tallinnan Toompean mäkeä ja sen linnoitusta. Toinen oli Tallinnan raati, joka koostui kiltojen, kaupungin ammattikuntien edustajista. Raadin alaista oli muureilla rajattu kaupunki ja sen tarkoin määritelty ympäristö. Kaupungin porvariston ja papiston valtaosa oli saksankielistä ja kaupungissa toteutettiin ”Lyypekin lakia”, siis sen kaupungin, joka oli tuon aikakauden Itämeren yhden suurtoimijan Hansaliiton keskus. Lyypekistä on myös kotoisin Melchior itsekin. Hänen isänsä oli tullut sieltä Tallinnaan perustamaan apteekkia. Kisälliytensä Melchior itse oli hoitanut kuitenkin Riikassa.
Hargla on kirjoittanut näitä Melchior-kirjoja kaikkiaan seitsemän teosta. Ne kaikki ovat suomennettuja. Näiden seitsemän kirjan kaari kantaa vuodesta 1409 vuoteen 1433, jona aikana lukija tutustuu apteekkarin perheeseen, näkee lasten kasvavan, vaimon kuolevan ja lasten poistuttuvan kodista sekä vanhan Melchiorin elelyn yksinäisenä vanhuksena. Tosin tapahtumien rytmi on kiihkeimmillään vasta 1430-luvull. Tälle aikajaksolle asettuu peräti neljä Harglan seitsemästä teoksesta. Mielenkiintoista on pohtia selittääkö tuon valinnan kirjailijan perehtyminen paremmin juuri tuohon vuosikymmeneen? Viitteen siitä antaa hänen tunnustus siitä, että historiallinen kirja vaatii paljon taustatyötä, johon fantasiakirjailija ei niinkään ole sidottu.
Tallinna on kirjailijanimimerkki Indrek Harglankin kotikaupunki. Hän pukeekin omat tunteensa Tallinnaan Melchiorin rakkautena asuinpaikkaansa. Meidän suomalaisten lienee vaikea tunnustaa sitä, että Tallinna oli puheena olevana aikakautena meidän omaa Turkuamme merkittävämpi kauppakaupunki. Sitä se oli tuolloisen kaupan, sosiaalisen elämän, kansainvälisyyden ja kulttuurin näkökulmasta. Helsinkiähän ei vielä tuolloin ollut edes olemassa. Tallinna on historiansa aikana myös paljon kärsinyt kaupunki. Sitä ovat koetelleet musta surma, tulipalot ja erilaiset aikaan kuuluvat vaikeudet, kuten Itämerellä riehuvat merirosvot sekä muu sotainen kahakointi. Kaikesta huolimatta tuo Melchior-kirjoissa kuvattu aikakausi on Tallinnan kasvun ja kukoistuksen aikaa. Kaupungin kasvun ja merkityksen lisäätymisen takana oli juuri kukoistava kauppa.
Harglan kirjoissa kuvaama aikakausi liittyy myöhäiseen keskiaikaan, sen loppupuolelle. Kyse on yhdestä historian suurista murrosajasta. Sitä voisi hyvin kuvata kulttuurihistorioitsija Egon Friedellin käyttämällä käsitteellä inkubaatiokausi, jolloin vanha oli tulevan muutoksien tartuttamaa. Muutoksien, jotka odottivat vain kypsymistään. Tämä näkyy kirjoissakin hienoisena epäilynä vanhoihin totuuksiin. Katolinen usko oireilee jo tulevasta eli enteet tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta ovat ilmassa. Jan Hus oli jo poltettu kerettiläisenä minkä seurauksena Böömissä syntyneet hussilaissodat (1420–1436) vaikuttava taustalla Tallinnassakin. Samoin taustatarinaksi jää Novgorodin tasavallan vaikutus. Siitä on kasvamassa Euroopan uusi valtatekijä, johon Itämeren mailla ja Hansalla oli kaksijakoinen suhtautuminen. Tallinnankin kauppiaat olisivat hyvin mielellään tehneet kauppaa Novgorodin kanssa, mutta sitä toppuutteli niin ritarikunta kuin Tanskan intressejä heijasteleva Kalmarin unioni. Tallinna rikastui myymällä Novgorodiin suolaa ja sieltä ostettuja turkiksia sekä viljaa. Rautaa se ei saanut taas itään myydä, joka kielto oli oman aikansa kauppapakotteita valtapoliittisin tavoittein.
Mitä eroa on rikosromaanilla ja dekkarilla? Sitä sopii genren teosten lukijan mielessään imeskellä. Ainakin useimmat näistä lukijoista mieltävät dekkarin käsitteenä on rikosromaania ”alempiarvoisempana”. Tähän tulokseen olen päätynyt, kyseltyäni asiaa ihmisiltä eri yhteyksissä. Mielenkiintoinen on myös kysymys, mihin vedetään rikosromaanin raja suhteessa ”jalompaan romaanitaiteeseen”? Onko esimerkiksi Umberto Econ kirja Ruusun nimi rikosromaani? Näitä kysymyksiä pohdin usein alan kirjoja lukiessani. Vastauksia en osaa tai en halua antaa en ainakaan julistaa niitä ääneen tai julkisuuteen kirjoittaen.
Minulla on ollut myös tapa pohtia vähänkin kiinnostavampien ja uskottavampien genren teosten henkilöitä. Puntaroin heidän uskottavuuttaan suhteessa 30-vuotisen työkokemuksen aikana tapaamiin henkilöihin ja toisaalta psykologian selityksiin. Johtopäätökseni on, että tyypittäminen on vaikeaa. Kriminaalin perustyypin luominen on hyvin ongelmallista pois lukien patologiset persoonallisuushäiriöt, jotka selittyvät psykologisin ja psykiatrisin perustein. Tässä mielessä Harglan kirjojen murhaajien löytyminen yllättävästi arvovaltaistenkin kansalaisten joukosta on ymmärrettävää. Luokkahistoriallisesta näkökulmasta jonkun mielestä siihen sisältyy vahvaa epäuskottavuutta. Hargla neutralisoi tämän ongelman tekojen raakuudella ja näytön kiistattomuudella. Niinpä löysin lukemistani kirjoista vain yhden tapauksen, jossa syyllinen, tallinnaan muuttanut ja mustapäiden kiltaan kuulunut vältää teilaustuomion pakenemalla. Kyseessä on autettu pako ja kirjailija antaa ymmärtää auttamisen takana olevan tuolloiset vapaamuurarit ja heidän valavelvollisuutensa auttaa pulaan joutunutta veljeä. Mitenkä tuntuukin niin tutulta?
Rikosromaanin tapahtumien sijoittaminen historialliseen ympäristöön ei ole mikään tuore oivallus. Tässä suhteessa Harglalla on hyvin ansiokkaitakin edeltäjiä. Omia makupalojani tässä mielessä ovat Ellis Petersin (myös pseudonyymi) ja Robert van Gulikin kirjat. Heistä van Gulik sijoittaa kirjansa ja niiden päähenkilön tuomari Den vanhaan Kiinaan. Peters taas Harglan tavoin oman päähenkilönsä veli Cadfaelin keskiajalle Shrewsburyn benediktiiniläisluostariin. Näiden suosikkieni tasolle Harglan Mechlior-kirjat eivät yllä vaihtelevalla tasollaan, mutta lukemisen arvoisia ne ovat.
Tutustukaamme seuraavaksi lähemmin Inderek Harglan Apteekkari Melchior kirjoihin
Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus
Alkuteos: Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus, 2010. Suom. Jouko Vanhanen.
Moreeni 2011
Indrek Harglan Melchior -sarjan ensimmäinen kirja, Apgeekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus, on sijoitettu vuoteen 1409. Kirja nostaa keskiöön käsittämättömän raa´an murhan avulla Tallinnan porvariston ja Toompealla valtaapitävän ritariston välisen monimutkaisen luokkaristiriidan. Lähtökohtana on Gotlannista Tallinnaan tulleen ritarin murha Toompealla. Uhrin pää on leikattu irti ja naulattu seinään. Outoutta lisää suusta löytynyt gotlantilainen kolikko.
Murhaaja on paennut linnoituksesta kaupunkiin ennen porttien sulkemista. Siellä on sattumalta muitakin kaupungin asukkaita, joita pidetään mahdollisena murhaajana. Asiaa alkaa tutkia kaupungin oikeusvouti ja Melchiorin ystävä Wentzel Dorn. Tämä turvautuu apteekkarin apuun, koska Melchior on jo aiemminkin ratkonut murhia Tallinnassa. Jäljet johtavat moneen suuntaan, mm. Itämeren laivoja ryöstäneisiin ja sittemmin brutaalisti kukistettuihin merirosvoihin, vitaaliveljiin.
Uusia murhia nousee esiin ja yllättäen tapahtumien keskiöön nouse laajennettavana oleva Olevisten kirkko, mustapäiden kilta ja salaseura, joka muistuttaa huomattavan paljon vapaamuurareita. Rikosten ratkaisu tapahtuu kirjan lopussa ja on yllätyksellinen.
Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus
Alkuteos: Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus, 2010. Suom. Jouko Vanhanen.
Moreeni 2012.
Indrek Harglan toisen romaanin tapahtumat ajoittuvat 10 vuotta myöhäisempään aikaan eli vuoteen 1419. Rataskaivonkatu on Melchiorin kotikatu. Kyseinen kaivo, joka on antanut nimensä sen ohi vievälle kadulle, näkyy apteekkarin puodin ikkunaan. Kaivosta on pari vuotta aiemmin löydetty kuollut prostituoitu. Nainen oli ennen huoraksi ryhtymistään toiminut palvelijana saman kadun varrella olevassa rikkaan porvarin talossa. Se synnytti huhun, jonka mukaan kadun tienoilla liikkuu aave.
Tapahtumien vyöry alkaa siitä, kun erään linnanmuurin Quad Duck -tornin päällikkö Tobias Grote löydetään kuolleena kasvoillaan kauhistunut ilme. Aiemmin Grote oli kysellyt mm. Melchiorin ystävältä cellarius Hinricusilta tietoja aaveesta.
Käy ilmi, että kaikkiaan kolme ihmistä on nähnyt Rataskaivonkadulla aaveen ja kuolleet pian sen jälkeen. Melchiorin alettua tutkia tapausta, hän huomaa niillä yhteyden Rataskaivonkadulla sijaitsevaan Unterrainerin taloon, jolla on hämäräperäinen menneisyys. Taloon liittyy huhuja kolmiodraamasta, jossa lihansyntiin syyllistynyt munkki ja aviovaimo olisivat kohdanneet kaamean koston. Melchior kaivaa esiin raadin arkistoista taustaa huhuille. Hän joutuu tutkimuksissaan käymään Piritan rakenteilla olevassa luostarissa ja pistäytymään Punainen luostari -nimisessä ilotalossa. Pohdinnoissa Melchiorilla on apunaan hänen virolainen vaimonsa Keterlyn.
Unterrainerin talon edestä löytyy puukotettu ruumis. Lähemmin tutkittuna siitä löytyy silpomisen, kidutuksen ja nälkiinnyttämisen jälkiä. Sen löytyminen on tavallaan avain, avulla erilaiset tiedot yhdistelemällä Melchior selvittää motiivin ja syyllisen. Koska todistaminen on vaikeaa, hän virittää ansan, joka on Melchiorille itselleenkin hengenvaarallinen.
Kirja ei ole ehkä Harglan seitsemästä parhain, mutta hyvää viihdettä. Voinemme antaa anteeksi kirjailijalle hänen pienen mokansa, jonka moni muukin dekkaristi on tehnyt. Kuolleiden mahdollisesti kuolinhetkellä kasvoilla ollut ilme ei säily kuolonprosessiin kuuluien fysiologisten seikkojen vuoksi.
Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär.
Alkuteos: Apteeker Melchior ja timuka tütar, 2011. Suom. Jouko Vanhanen.
Moreeni 2013.
Kolmas Harglan Melchior -sarjan kirja sijoittuu vuodelle 1422 eli kolme vuotta myöhemmäksi mitä edellinen Rataskaivon kummitus -teos. Kirja kertoo Tallinnan pyövelin kauniin tyttären murhasta. Samalla se avaa tuon keskiaikaisen ammatin salaisuuksia. Pyöveli hoiti teloitukset hirttämällä ja teilipyörässä sekä myös mestauskirvestä käyttäen. Usein hengenlähdön riistäminen toteutettiin noita tapoja yhdistelmällä. Raadin oikeusvoudin määräämät kidutukset kuuluivat myös hänen velvollisuuksiin. Pyöveli oli työnsä vuoksi kartettu persoona kaupungin väestön keskuudessa. Samalla tavoin ihmiset suhtautuivat myös pyövelin perheeseen. Tyttären naittaminenkin oli erityisen vaikea ongelma. Tällä Tallinnan pyövelin tyttärellä oli kuitenkin kosija.
Pyövelintytär epäilee kosijansa hairahtuneen petokseen toisen naisen kanssa. Tästä suuttuneena hän hakeutuu kaupunginmuurien ulkopuolelle ja näkee siellä miehen tappavan kivellä toisen. Myöhemmin murhattua ei löydy siltä paikalta, jossa tyttö sanoo sen nähneen. Sen sijaan muualta löytyy tajuton nuorimies, joka on menettänyt muistinsa. Häneltä löytyy revitty kirje, jossa varoitetaan tappajasta. Se on ainoa vihje tapausta oikeusvouti Dornin pyynnöstä tutkivalle Melchiorille. Kaupunginmuurien sisällä tapahtuu uusi murha.
Tämän pitemmälle kirjan juonta ei ole syytä selvittää. Se on näet nokkela ellei peräti nerokas ja ainakin yllätyksellinen. Kirjassa tavataan aikaisemmissa teoksissa esiintyneitä henkilöitä mutta myös koko joukko uusia. Hargla kuljettaa tarinaansa uskottavasti keskiaikaisen ihmisen arkielämässä. Tuo ajankuva aukeaa hyvin historiaa tuntemattomallekin.
Lopussa pyöveli pääsee kostamaan tyttärensä kuoleman tunteettomalle ja erittäin ovelalle murhaajalle. Samalla kerrotaan lyhyesti eräiden tarinassa esiintyvien henkilöiden myöhemmät vaiheet.
Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja.
Alkuteos: Apteeker Melchior ja Pirita kägistaja, – Suom. Jouko Vanhanen.
Moreeni 2014.
Melchior-sarjan neljäs kirja ottaa yhdeksän vuoden loikan edellisen kirjan tapahtumista vuoteen 1431. Tallinnan läheisyyteen on nousemassa kiistelty naisluostari, jota osa kaupungin porvaristosta sitkeästi vastustaa. Mutta puolustajatkin ovat voimakkaita, etenkin ritarikunta, eräät piispat ja viime kädessä paavi. Kirjan tapahtumien aikaan suuri kirkko on vielä kesken, mutta muurien sisällä toimii jo ruotsalaisperäinen birgittalaisluostari voimakastahtoisen abbedissansa, majesteetiksi kutsutun Kandis Bengtsdotterin johdolla.
Luostari on tarkoitus vihkiä seuraavana kesänä käyttöön, mutta oudon tapahtuman seurauksena joudutaan pohtimaan voiko se toteutua, koska epäillään olisiko luostarissa noita. Eräs nunna on yllättäen tullut mykäksi ja päästelee suustaan outoja sanoja. Asiaa selvittämään kootaan viisaiden miesten konsiili, joka Melchioria lukuun ottamatta koostuu eri kielien ymmärtäjistä.
Matkalla kokoukseen Melchior löytää ruumiin, joka osoittautuu Sahan vasalli Winrich Bordeckeksi. Ruumis oli paljolti lumen peittämä ja saattanut jäädä Melchioriltakin huomaamatta, elleivät varikset olisi olleet aterioimassa sen kimpussa. Ratsastettuaan luostariin, Melchior saa ihmeekseen kuulla, että tuo kuollut, jonka henkilöllisyyden hän oli jo ehtinyt selvittää, on jo kerran kuollut ja haudattukin Piritalle. Kuolema ei ole ainoa, koska Piritalle ilmestyy kuristaja, jonka jäljiltä jää kahden nunnan ja yhden pyhiinvaeltajan ruumiit kahden jo aiemmin surmatun lisäksi. Ratkaisu edellytti taas menneisyyteen kaivautumista.
Kirjassa Melchiorin oma elämä mullistuu täydellisesti. Kirjan alussa hänen poikansa, myös Melchior, lähtee kisälliksi Greifswaldiin. Kesken Piritan tutkimuksen hänen vaimonsa kuolee ja Melchior on vähällä antaa periksi, lopettaa tutkimukset ja luopua apteekistaan. Kuollut vaimo Ketterlyn puhuttelee häntä ja muistuttaa Melchioria abbedissalle annetusta lupauksesta. Niin apteekkari sitten palaa pyhiinvaeltajan asussa Piritalle ja paljastaa kuristajan taas pienellä huijauksella. Murhaaja on yllätyksellisesti ihan toinen, mitä lukija olettaa. Kirjan lopussa tytär Agatha saapuu Piritalle ryhtyäkseen nunnaksi.
Yksi kirjan vahvoista teemoista on, kuten aiemminkin Harglan kirjoissa, seksuaalisuus. Tällä kertaa pohdinnan aiheena on katolisen kirkon papiston, munkkien ja nunnien selibaatti. Teos kertoo, miten vaikeaa ihmisen on kieltää elämisen jatkamiselle tärkeimmän tarpeen kuolettaminen. Asian esille nosto vie väistämättä lukijan ajatukset katolisen kirkon kiellon seurauksista johtuviin skandaaleihin. Niihin, jotka nykyäänkin kuohuttavat maailmaa.
Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka
Alkuteos: Apteeker Melchior ja Tallinna kroonika. Suom. Jouko Vanhanen.
Moreeni 2015.
Apteekkari Melchior -sarja viidennen kirjan tapahtumat ajoittuvat vuotta myöhemmin kuin edellisen teoksen eli Piritan kuristajan. Tällöin siis eletään vuotta 1432. Tallinnassa ollaan valmistautumassa uskonnolliseen Pyhän Ruumiin juhlaan. Melchior on jäsenenä samannimisessä killassa. Kilta on myös päävastuussa juhlan järjestämisestä. Epämuodostunut nuori tyttö, Carstine , on sijoitettu kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan pitaalisten sairaalaan, missä hän toivoo ja odottaa murhaajaansa. Carstinen luokse saapuu Tallinnasta pyhiinvaellusmatkalle rangaistukseksi lähetetty mies.
Tallinnan dominikaaniluostarista löytyy Ennen Pyhän Ruumiin juhlaa vanha, salaperäinen käsikirjoitus, kronikanluonteinen ja keskenjäänyt. Yllättävää siinä on poikkeukselliset paljastukset. Kirjaukset ovat enemmänkin juorujen luonteisia kuin perinteistä kronikkaproosaa. Melchior kiinnostuu asiasta ja pääsee tutustumaan teksteihin ystävänsä munkki Hinricin avulla.
Kirjassa hypätään yllättäen Melchiorin pojan, nuoremman Melchiorin tarinaan. Tämä joutuu jättämään kisällinpaikkansa mestarinsa kuoltua. Lyypekkiin ajauduttuaan hän näkee sattumalta naisen, johon rakastuu päätä pahkaa. Nuorempi Melchior joutuu ryöstön kohteeksi ja päätyy salaperäisen palkkamurhaajien killan suojiin. Hän yrittää samalla selvittää Wakensteden suvun kirouksen salaisuutta. Tämä yllättävän uuden juonen ilmestyminen kirjaan puurouttaa kerrontaa ja laittaa lukijan miettimään sen merkitystä. Ratkaisun mahdollinen selitys on, että siinä valmistellaan ”sukupolvenvaihdosta” Tallinnan apteekkiin ja kaupungin mahdolliseen uuteen murhientutkijaan?
Kaupungissa järjestetään Pyhän Ruumiin juhlan kunniaksi uskonnollinen kuvaelma. Sen jälkeen tapahtuu muutama murha, joita selvittämään Melchior valtuutetaan. Luostarin esimies komentaa munkin täydentämään Vanhaa kronikkaa. Munkille käy myös huonosti. Huonosti käy myös tuolle kronikalle, joka löydetään tuhottuna. Melchiorille syntyy aavistus, että kronikka liittyy murhiin, kuten myös pitaalisten hospitaalissa elävällä Carstine. Hän ihmettelee, miten kaupunkiin muutama vuosi sitten muuttanut Mustapäiden killan esimies hylkää yllättäen kultasepän tyttären, jonka kanssa oli aikonut avioitua. Loppuratkaisu on taas kerran yllättävä.
Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru.
Alkuteos: Apteeker Melchior ja Gotlandi kurat, 2017. Suom. Jouko Vanhanen.
Into Kustannus 2019.
Melchior ja Tallinnan piru -kirjassa siirrytään edellisestä teoksesta vuosi eteenpäin eli vuoteen 1433. Tallinna on pahasti vahingoittunut suuressa tulipalossa ja kaupungissa on menossa kiihkeät rakennustyöt. Apteekkari Melchior saa keväällä kirjeen Lyypekissä oleilevalta pojaltaan. Siinä häntä varoitetaan salaperäisestä ”Gotlannin pirusta” Tämä on saapunut Tallinnaan mahdollisesti jo edellisenä syksynä ja on ehkä uhka hänen hengelleen.
Mechliorin ovelle ilmestyy henkitoreissaan oleva kauppias. Tämä pyytää häneltä apua selvittämään vanhan surmatyön. Melchior haluaa täyttää kuolevan pyynnön ja ryhtyy toimeen. Tehtävä on äärimmäisen haastava, sillä hän ei tiedä kuka on tappanut kenet ja koska. Johtolankana on vain kuusi hopeaista solkea. Ne ovat vanhoja ja peräisin ehkä pakanallisilta ajoilta. Soljet paljastuvat virolaisten töiksi. Hopeaseppä, jolta Melchior asiaa tiedustelee, surmataan.
Soljet ja apteekkarin selvitystyö vievät hänet Tartoon vanhan apteekkariystävänsä luo ja myös hopeasepän tykö sekä piispan palatsiin. Mysteeri alkaa selvitä, mutta sitä ennen ehtii tapahtua paljon, ennen kuin paha paljastetaan.
Vanhan Melchiorin tarinan rinnalla kuljetetaan kertomusta hänen pohjastaan nuoremmasta Melchiorista, joka on liittynyt lyypekkiläiseen salamurhaajakiltaan ja opiskelee apteekkaritaitojensa kartuttamisen rinnalla myrkyillä murhaamisen taitoa.
Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi.
Alkuteos: Apteeker Melchior ja Pilaatuse evangeelium, 2019. Suom. Jouko Vanhanen.
Into Kustannus 2021.
Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi on Indrek Harglan pseudonymillä kirjoittavan kirjailijan seitsemäs ja toistaiseksi viimeinen Melchior-sarjan kirja. Ajallisesti kirjan tapahtumat on sijoitettu samalle vuodelle mitä edellinen teos Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru. Kyse on siis vuodesta 1433, mutta nyt asianomaisen vuoden syksystä.
Melchioriin ottaa yhteyttä aatelismies ja ritarikunnan vasalli Hunold Metsentaken pyytääkseen apua pojalleen, jota epäillään murhasta. Tuolloisessa Tallinnassa tällainen pyyntö olisi ollut tietysti melkoinen tapahtuma ja liki skandaali elettiinhän jyrkät luokkarajat käsittävässä yhteiskunnassa. Fiktiivisessä kirjassa lähes kaikki on mahdollista ja perusteet tapahtumalle löytyvät tietysti apteekkarin kyvystä selvittää vaikeita rikostapauksia.
Murha on tapahtunut Toompealla, ritarikunnan alueella, jossa eivät päde Lyypekin lait eli Tallinnan kaupungissa noudatettavat. Rikospaikkana on ritari Detmar von Wenthusenin talo. Murha on tapahtunut yöllä, jolloin talon ovet ovat olleet lukittuja. Ritari von Wenthusen on aikoinaan ottanut koulutettavakseen kahden verikostossa elävän vasallisuvun pojat, saadakseen tuon kostonkierteen katkaistua. Hän näyttää tässä aikeessa onnistuneenkin, mutta todisteet Metsentakenin pojan syyllisyydestä näyttävät vahvoilta. Vaan uskooko niihin apteekkari Melchior?
Päällisin puolin talon asukkaiden elämä ja keskinäiset suhteet näyttävät normaaleilta, mutta kuva muuttuu, kun apteekkari pääsee kurkistamaan von Wenthusenin talon julkisivun taakse. Tapahtumien keskiöön tipahtaa myös salaperäinen Pilatuksen evankeliumi. Apteekkarin pohdittavaksi tulee, mikä merkitys tuolla kirjallisella tuotteella on murhaan. Muitakin motiiveja nousee näköpiiriin, mutta myös uusia murhia, jotka auttavat Melchioria ratkaisemaan rikoksen.
Teoksessa kulkee taas vanhan Melchiorin tarinan rinnalla nuoremmankin tarina, joka tässä vaiheessa on jo kypsynyt rakkaudeksi. Naisen isä naittaa tämän vastentahtoisesti vanhalle rikkaalle juutalaiselle selvitäkseen veloistaan. Nuoret ovat jo kuitenkin salaa ehtineet mennä naimisiin ja laittaneet aviosuhteen niin sanotusti täytäntöönkin. Nainen puukottaa ”miestään” ja pakenee. Tuon miehen tytär lähtee haukkansa kanssa aivan epäuskottavaan takaa-ajoon, joka jatkunee seuraavassa kirjassa. Omaan pakoonsa lähtee myös nuorempi Melchior Lyypekissä, kun hänelle selviää salaa kuullun kautta oman mestarinsa osuus rakastettunsa myynnistä juutalaiselle.
Vaikuttaa siltä, että historiallisen romaanin kirjoittaja Indrek Hargla antaa näissä Melchior kirjoissaan yhä enemmän tilaa ja vapautta scifi ja tieteiskirjailija Indrek Harglalle. Tässäkin Pilatuksen evankeliumi kirjassa vanhan apteekkarin tarina olisi ollut aivan riittävä ilman nuoren Melchiorin osuutta. Sen olisi mielellään sallinut jäädä ihan omaksi tarinakseen. Jäämme odottamaan mitä tuleman pitää.
