Venäjän joukkojen tunkeutuminen Ukrainaan on käsittämättömän brutaali teko.  Se on suuri  inhimillinen tragedia ja erityisesti kansainvälisen oikeuden vastainen.  Presidentti Putinin ja muun Venäjän johdon antamat selitykset ovat puhdasta sanahelinää ja propagandaa, huonoksi sumuverhoksi tarkoitettua mölyä.  Objektiivisesti analysoituna operaation taustalta löytyy lukuisia päätöstä selittäviä tekijöitä.  Merkittävä osa niistä liittyy maan valtapoliittisiin tavoitteisiin.  Sen sijaan vähemmälle ovat jääneet taloudelliset intressit, niin Venäjän kansantalouteen liittyvät kuin maan kapean eliitin henkilökohtaiset.  Kysymys on näet maan poliittisen järjestelmän erikoisesta luonteesta.  Muodollisesti Venäjällä on modernin valtion tapaan edustukselliset hallintoelimet, mutta käytännössä maan hallitseminen tapahtuu Italian mafian kaltaisen järjestelmän tavoin. 

 

Miksi näin?  Voidaan tietenkin sanoa, ettei Venäjällä ole koskaan ollut aitoa demokratiaa tai edes kovin lähellä sitä olevaa järjestelmää.  Ehkä lähimpänä oltiin hetken helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917.  Toisen kerran päästiin uuteen valintatilanteeseen.  Sen kuitenkin tukahdutti maan tuolloiset ”demokraattiset voimat”,  jos sallitaan lainaus ajankohdan läntisiltä medioilta ja poliitikoilta.  Tarkoitus ei taatusti ollut tämä nykyinen maan valtapoliittinen tilanne.  Ei, se ei suinkaan ollut läntisten demokratia-kätilöiden tarkoitus.  Heidän kätilöintinsä päämäärä oli saada maahan sellainen järjestelmä, joka takaisi läntisille suuryhtiöille vapaan pääsyn Venäjän rikkauksiin.  Nykyisyys on kuitenkin johdonmukainen kehitys siitä mitä tapahtui vuonna 1993 niin sanotussa  Venäjän perustuslaillisessa kriisissä.  Kriisissä, jossa Boris Jeltsin selvisi läntisten medioiden, bisnesmiesten ja poliitikkojen juhlimana voittajana.

Kyseinen kriisi alkoi vuoden 1993 syyskuun 21. päivänä.  Silloin Venäjän federaation tuolloinen  presidentti Boris Jeltsin hajotti Venäjän kansanedustajien kongressin ja korkeimman neuvoston.  Argumenttina tuolle hajottamiselle oli kyseisten edustuksellisten elinten sitkeä vastustus Jeltsinin pyrkimyksille lisätä valtaoikeuksiaan ja viedä läpi talousuudistukset.  Kyseiset uudistukset johtivat sittemmin kehitystielle, jonka hedelmät koituivat oligarkien ja ulkoimaisten suurfirmojen ahneisiin kitoihin.

Kansanedustajien kongressi hylkäsi Jeltsinin hajotusmääräyksen tuolloin voimassa olevan perustuslain vastaisena.  Kriisi kärjistyi, kun kansanedustajien kongressi ryhtyi rankaisutoimiin Jeltsiniä vastaan.  Hänet erotettiin virasta ja tilalle nimitettiin perustuslain edellyttämällä tavalla varapresidenttinä toiminut Aleksandr Rutskoi.

Boris Jeltsin ei hyväksynyt perustuslain mukaista toimea.  Hän komensi  omavaltaisesti sisäministeriön joukot saartamaan Moskovan Valkoiseen taloon linnoittautuneen parlamentin ja sen puhemiehen Ruslan Hasbulatovin sekä joukkoon liittyneen maan uuden presidentin Aleksandr Rutskoin.  Piirittäjät katkaisivat talosta sähköt, viestintävälineet ja veden.

,

Tässä vaiheessa parlamentin tueksi tulivat mielenosoittajat, joiden määrä kasvoi päivä päivältä.  Valkoisen talon edessä nähtiin käsikähmiä ja saartorenkaan murtokin väkijoukon toimesta.  Levottomuudet levisivät myös muualle mm. Ostankinon TV-keskusta vastaan.  Kahakoissa kuoli kymmeniä ihmisiä.  Maa oli lähellä sisällissotaa.

Vastustuksen ja väkivallan kasvaessa, oli maan väkivaltakoneistonkin valittava puolensa. Tässä tapauksessa valinta kohdistui tottelemattomuutena eli kapinana maan perustuslaillista valtaa vastaan.  Armeijan ja turvallisuusjoukkojen valintaa olivat motivoimassa entisen turvallisuushallinnon KGB:n henkilöt.  Tottelemattomuuden tuskaa korkeissa upseereissa kerrotaan lievennetyn erilaisella ”maallisella hyvällä”.

Venäjän perustuslainmukaiset lainsäätäjät pakotettiin ulos parlamenttirakennuksesta  panssarivaunujen tykki- ja konekivääritulella.   Piiritys oli ohi viides lokakuuta mennessä.  Tapahtumissa kuoli virallisen arvion mukaan vajaat 200 henkeä ja haavoittui yli 400.  Hyvin pian tämän näytöksen jälkeen Boris Jelstsin, vallankaappaaja de facto, järjesti toisen näytelmän eli kansanäänestyksen uuden perustuslain hyväksymisestä.  Laki hyväksyttiin niukalla enemmistöllä, vaaleissa, joiden aitoudesta eivät läntiset tahot tällä kertaa kantaneet suurempaa huolta.

Boris Jeltsin toimi Venäjän presidenttinä vuosina 1991 – 1999.  Loppuvuosinaan hän oli jo hyvin epäsuosittu.  Heikoin kannatus hänelle mitattiin vuonna 1999, jolloin häntä kannatti vain kaksi prosenttia kansalaisista.  Jeltsiniä seurasi maan presidenttinä muuan Vladimir Putin -niminen turvallisuuspalvelun upseeri, joka oli sauhunnut Venäjän muutosvuosina hämärähommissa ja ehtinyt vaihtaa leiriä ja ”isäntää” monen monta kertaa.

Putin tuskin oli Jeltsinin toivoma seuraaja presidenttinä.  Aika oli kuitenkin mennyt Jeltsinin ohi, ja poliittiset voimasuhteet muuttuneet ratkaisevasti.  Jeltsin oli toiminnallaan avannut oven röyhkeälle itsevaltiudelle hylkäämällä edustukselliseen demokratiaan perustuvan poliittisen järjestelmän.   Tosin maan presidentin itsevaltius ei ollut vielä hänen aikanaan sellaisissa mitoissa, mihin se sittemmin Putinin aikana kehittyi.  Presidentin kaudetkin oli rajattu ja parlamentilla oli muutakin valtaa kuin tehdä ehdotuksia itsevaltiaalle,  kuten nyt äskettäin nähtiin Donetskin ja Luhanskin alueiden tunnustamisen yhteydessä.

Halusin kertoa tämän tarinan Venäjän nykyisen poliittisen järjestelmän synnystä, koska se mielestäni oleellisesti liittyy parhaillaan meneillään oleviin tapahtumiin.  Pidin jo tuolloin äärimmäisen typeränä valintana sitä, että läntiset demokratiat typerimmästä toimittajasta älykkäämpiin valtiosäännön ja valtio-opin professoreihin taipuivat hyväksymään yksinvaltaisuuteen johtaneen presidenttijärjestelmän parlamentaarisen sijasta.   Tuo älyllinen epärehellisyys on nyt kantanut satoa, joka ei tunnu maistuvan kovinkaan hyvin Jeltsinin valintaa kannatteiden suussa nykyisin.  Siksi se onkin ehkä niin kovin ”unohdettu” asia tai katsotaan edelleenkin ajan välttämättömänä pahana.

Meillä ei voi olla tietenkään tietoa siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Venäjällä olisi vuonna 1993 lähdetty etenemään parlamentaarista tietä johtajavaltaisuuden sijasta.  Olisiko se onnistunut vai ei.  Asian saa varmaankin selville kysymällä Facebookin kaikki tietäviltä besserwissereiltä.

Venäjän politiikan näyttämölle astui häikäilemätön ja ahne mies yhtä ahneen ja häikäilemättömän  koplansa kanssa.  He havaitsivat tilaisuuden ja ryhtyivät hallitsemaan suurta Venäjänmaata Italiassa ja Amerikoissa oivaksi, joskaan ei siistiksi osoittautuneella tavalla toimia.   Jälkeä tuli vallan ja omaisuuden kasvamisen myötä.  Tuli ruumiita, parvekkeilta putoamisista, ampumisista, myrkytyksiä.  Yhä useammin sopivassa tilaisuudessa lausuttu sanonta ”Minulla on sinulle ehdotus, josta et voi kieltäytyä”,  johti ehdottavalle taholle myönteiseen ratkaisuun.

 

Reino Seppänen