Viipurin linna on yksi vanhimmista keskiaikaisista linnoistamme.  Sitä alettiin rakentaa 1200-luvun lopulla, kuten Turun ja Hämeen linnojakin.  Olavin linna on sitä jonkin verran nuorempi.  Linna on kokenut niin loiston- kuin rappionpäiviä.  Yli neljä sataa vuotta se seisoi valloittamattomana Ruotsin valtakunnan itärajan turvana.  Yli kaksi sataa vuotta linnaa isännöivät venäläiset.  Suomalaisten hallussa se on ollut vain noin 25 vuotta.  Tästä huolimatta Viipurin linna on edelleenkin osa suomalaista ja etenkin karjalaista identiteettiä.  Suomalaiset kädet ovat sen rakentaneet, pitäneet kunnossa ja kulloisenkin linnanväen elättäneet yli 600 vuotta.  Kannakselaiseen mielenmaisemaan se myös syöpyi tuon ajanjakson aikana peruuttamattomasti. 

 

 

Kun Torkkeli Knuutinpoika linnan perusti

 

Tyrgils Knuutinpoika johti vuonna 1293 upplantilaisten tekemää sotaretkeä karjalaisa vastaan.  Myöhemmin tuota tapahtumaa alettiin kutsua kolmanneksi ristiretkeksi Suomeen.  Tästä sotaretkestä kertoo ns. Eerikinkronikka,  jonka objektiivisuus muiden vastaavanlaisten kanssa on aina pitkälle tulkinnanvarainen.  Eerikinkronikka ei korosta niinkään sotaretken uskonnollista luonnetta, kuten mm. kouluhistoriamme ovat tehneet.  Lähtökohtana sotaretken syyksi se sanoo pakanoiden tunkeutumisen kristittyjen alueelle.  Mikä oli puhdasvalhe, imperialistisin tarkoituksin esitetty.  Kyllä ne pakanat olivat asuneet alueella vuosisatoja ja tunkeutujat olivat aivan muita.  Kyseessä olikin selvät alueelliset intressiriidat, jotka heijastivat kahden Rooman valatkunnan jälkeläisen – Rooman ja Bysantin kirkkojen halua laajentaa reviirejään ”edustajiensa” välityksellä.  Tässä tapauksessa lännessä katolisen paavin valtaa edusti Ruotsi ja idässä ortodoksisen Konstantinopolin etuja ajoi tuolloinen Novgorodin kauppavaltio.  Knuutinpojan sotaretken seurauksena Ruotsi lujitti valtaansa mm. perustamalla linnan tuhotulle karjalaisten linnoituksen paikalle.

Viipurin linna paikka määräytyi siis vanhan karjalaisten perustaman linnoitus- ja varastoalueen pohjalta.  Paikkana oli saari, joka nähtiin luonteensa vuoksi helposti puolustettavana.  Mutta saari ei ollut se varsinainen syy miksi karjalaisten linnoitus alun perin alueelle syntyi.  Tärkein tekijä oli se, että Vuoksella oli aikoinaan toinen lasku-uoma Suomenveden pohjaan ja jopa nykyistä tärkeämpi.  Tuon uoman maannousu katkaisi joskus 1600-luvulla.  Mutta linnan synnyn kannalta tuo tärkeä joki mahdollisti karjalaisten kulun sisämaasta merenrannikolle kalastamaan, tekemään kauppaa ja lähdöt ryöstöretkille.  Mutta liikettä oli toisestakin suunnasta ja aivan samoissa tarkoituksissa.  Etenkin viikingit, ahkerina kauppiaina ja rosvoina, tekivät vierailuja Karjalaankin.  Epätoivottuja vierailuja vastaan piti varautua ja niin nykyiselle Linnasaarelle nousi karjalaisten suojattu satama sekä puolustuslaitteita.

Ruotsalaiset aloittivat oman linnoituksensa rakentamisen voittoisan sotaretkensä seurauksena vuonna 1293.  Siten linnan voidaan katsoa olevan itse Viipurin kaupunkia vanhempi.  Tosin on arveltu, että karjalaisten kaudella, ennen Tyrgils Knuutinpojan sotaretkeä, suhteellisen vaatimaton ns. vanha-Viipuri olisi sijainnut lähellä Monrepon ikivanhaa lähdettä.  Linnan alkuperäisestä rakenteesta on olemassa vain hyviä oletuksia.  Linnan ulkoasu on näet kokenut aikojen saatossa lukuisia muodonmuutoksia monistakin eri syistä.

Ruotsin näkökulmasta linna oli välttämätön sen vaikutusvallan lujittamisen ja alueen turvaamisen vuoksi.  Eikä pelkkä linna riittänyt.  Ympärille tarvittiin elinvoimainen kaupunki laajan maaseudun kytkemiseksi Ruotsin kaupallisiin, poliittisiin ja uskonnollisiin intresseihin sekä tietysti suuren  alueen hallinnoimiseen.  Niinpä Birger Maununpoika, Ruotsin kuningas 1290-1318 (isä oli kuulu Maunu Ladonlukko),  antoi jo vuonna 1295 lupakirjan Lyypekille  ja muille Itämeren kauppaa käyville kaupungeille harjoittaa sitä myös Viipurissa.  Maantieteellisesti Viipuri olikin sijainniltaan etenkin Venäjän markkinoita ajatellen erinomainen kauppakaupunki.

 

 

Mistä nimi Viipuri?

 

Viipurin nimestä on monenlaisia näkemyksiä.  Suomenkielinen nimi on suora väännös kaupungin ruotsalaisesta nimestä  Viborg.  Näin on asianlaita myös sen venäläisen nimen Vyborg (Выборг) tai saksalaisen Wiborg (myös Wiburg) kohdalla.  Luonnollisin selitys nimelle löytyy muinais-skandinaviasta.  Sana ”Vi” esiintyy usein pohjoismaisten kaupunkien alkuperäisissä nimissä.  Viikinki-kulttuurissa Vi-sana tarkoitti pyhää paikkaa.  Yleensä se merkitsi jonkun skandinaavisen jumalan palvontapaikkaa tai temppeliä.  Vi-sanaa (lausuttiin vii) käytettiin myös pelkästään temppelin nimenä.  Sana näkyy vieläkin useiden skandinaavisten paikkojen mm. kaupunkien nimissä.  Tanskassa on Jyllannissa jopa Viipurin ”kaimakaupunki” – Viborg.  Vi-sanan sisältäneitä kaupunkeja ovat mm. Visby, jonka alkuperäinen nimi oli pelkkä Vi.  Muita ovat olleet mm. Odensvi, Erösvi, Vifolka.  Kerrotaan näiden paikkojen pyhyyden ilmenneen siinäkin, ettei niissä saatu tehdä väkivallantekoja ja mm. rikoksista syytetyt saivat niissä suojaa.  Vi-paikan skandinaavisen vanhan merkityksen ja muinaisen israelilaisen vapaakaupungin väliltä löytyy näin mielenkiintoinen analoginen yhtäläisyys.  Edelliseen viitaten, on hyvä oletus nähdä Viipurin nimen perustuvan tavalla tai toisella muinaiseen skandinaaviseen kulttuuriin, vaikka emme tätä yhteyttä voikkaan enää selittää tarkemmin.

 

 

Linna ja linnanherroja

 

Linnan arvellaan olleen puolustuskelpoisena ensimmäisessä muodossaan jo vuonna 1323 solmittua Pähkinäsaaren rauhaa ennen.  Se  rakennettiin vallalla olevaan keskiaikaiseen linnojen tapaan eli linnan sydämmenä toimi mahtava nelikulmainen Pyhän Olavin torni.  Torni oli linnan ensimmäinen  kivestä rakennettu osa.  Sen neliskulmainen alaosa rakentuu viisi metriä paksuista graniittimuureista. Rakennus todennäköisesti toimi aivan aluksi erillisenä tornilinnana, kuten monet tuona aikana perustetut vastaavanlaiset linnat. Ampumakäytävien korkeat suojamuurit muodostivat sittemmin linnanpihan suojan sekä turvan näiden väliin rakennetuille, puisille asuin- ja varastohuoneille.  Samoihin aikoihin oletettavasti rakennettiin ulkoinen suojamuuri, joka sijaitsi nykyisten siipirakennusten kohdalla.  Näin muodostuneeseen suojattuun piiriin syntyi ensimmäinen kaupungintapainen asutus.  Tiettävästi  Monreposin alueella sijainneen ”Vanhan Viipurin” asutus muutti linnan suojiin, kun muurit sinne olivat valmistuneet.  Viipurin merkityksen kasvaessa linnan alue kävi auttamattomasti liian pieneksi ja  siviiliväestö siirtyi salmen yli kallioiselle niemelle. Siten varsinainen Viipurin kaupunki syntyi ja kasvoi salmen itärannelle.

Viipurin linna sai  sen strategisen tärkeytensä vuoksi merkittäviä  linnanherroja hallitsemaan enemmän tai vähemmän itsevaltiaasti niin kuin sitä ympäröivää aluetta.  Näistä mainittakoon mm.  saksalaisuuden vastustajana tunnettu Bo Joninpoika Grip 1300-luvun loppupuolelta ja Kristian Niilonpoika 1418 —1442, Kustaa Waasan isoisä, joka tarmokkaasti puolusti Wiipurin kaupallisia oikeuksia. Bo Joninpoika oli varsinainen aikansa mahtimies.  Hän keskittyi päinvastoin kuin useimmat säätyveljet varallisuuden hankkimiseen.  Hän sai läänityksekseen koko Suomen ja kolmanneksen tuolloisen Ruotsin alueesta.  Bo Joninpojalla oli suuri merkitys keskiaikaisten linnojemme historiassa.  Hän asui pitkät ajat Turun linnassa, perusti Raaseporin linnan ja myös Kastelholman linnaa voidaan perustellusti pitää Bo Joninpojan alulle panemana. Tosin toisenlaisiakin näkemyksiä asiasta on.

Vuosina 1442–48 Viipurin linnaa hallitsi loistonhaluinen linnanpäällikkö Kaarle Knuutinpojan Bonde, joka kolmesti valittiinRuotsin kuninkaaksikin.  Hänen aikanaan rakennettiin linnaan lisää muureja ja torneja,  luultavasti useimmat niistä korkeista rakennuksista, jotka ympäröivät linnan sisäpihaa. Viipurin linnaan Kaarle siirtyi Turun linnasta, jonka menetti, kun unionikuningas  Kristoferi Baijerilainen perui sopimuksensa Kaarlen kanssa.  Viipurissa Kaalr Knuutinpoika piti itsenäistä, Kristoferista piittaamatonta hovia ja hallitsi suurta osaa Suomesta.  Hän jopa harjoitti  omaa ulkopolitiikkaa mm. Novgorodin, Hansaliitton ja Baltiaa hallinneen saksalaisen ritarikunnan kanssa.  Viipurista Kaarle lähti, kun hänet valittiin unionikuninkaaksi.

 

 

 

Kaarle Knuutinpojan seuraaja oli Erik Akselinpoika Tott, joka asui Viipurin linnassa vuosina 1457–1483.  Erik Akselinpoika oli myös voimakastahtoinen ja tarmokas linnanherra.  Hänet tunnetaan myös Olavinlinnan perustajana, mutta saavutti kyseenalaista kuuluisuutta nousemalla edeltäjäänsä Viipurin linnassa, Kaale Knuutinpoikaa vastaan yhdessä arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstierna kanssa. Kapina oli voittoisa ja Kaarle joutui luopumaan kuninkuudestaan.  Tilalle valittiin tanskalainen Kristian.  Erik Akselinpoika Tott linnoitti vahvasti myös Viipurin kaupunkia rakennuttamalla  kaupunkia suojaamaan mahtavan monitornisen kehämuurin. Viipuri olikin siten suurin keskiajan suomalainen linnoitus.  Linnan tilit kertovat, miten Tott vahvisti linnan varustuksia rakennuttamalla  useat sittemmin hävinneistä pää- ja esilinnan kehämuurien torneista.  Niistä on säilynyt vain  kaakkoiskulman pyöreä torni.  Myös linnan kappeli kaakkoissiivessä on Erik Akselinpoika Tottin  rakennuttama.

 

 

Viipurin piiritys ja pamaus

 

Viipuri joutui vuonna 1495 tuhoisan piirityksen kohteeksi, mutta sen pelasti valloitukselta Erik Akselinpojan rakennuttama vahva kaupunginmuuri.   Linnalla ei ollut  merkittävää osaa taisteiluissa, koska vihollinen torjuttiin jo kaupuuginmuureilla.  Tuohon vuoden 1495 piiritykseen liittyy kuuluisa Viipurin pamauksen -tapaus,  josta jäi kansanperinteeseen elämään erilaisia versiota.  Historiantutkijatkin ovat tapauksesta erimielisiä.  Ainoat tosiasiat ovat itse piiritys ja se, että venäläiset vetäytyivät pois, vaikka olivat ja päässeet pureutumaan muutamassa paikassa rynnäkkötikkaineen kaupungin muurille ja erään tarinan mukaan vallanneet jopa yhden sen torneista.  ”Pamauksen” sankarina esitetään aina kaupungin puolustusta johtanut Knut Posse.  Pamauksen ajoittaa riimikroniikka marraskuun 30 päiväksi, joka on Pyhän Andreaksen päivä.  Venäläiset tekivät ratkaisevan rynnäkkön Viipuriin ja nousivat jo muureille, valtasivat yhden torneista ja valmistautuivat rynnäkkötikapuita käyttäen tunkeutumaan itse kaupunkiin. Mutta silloin, riimikronikan mukaan, kaupungin puolustajat tempaisivat pois tikapuut ja sytyttivät muurin sisäpuolelle asetetut terva- ja pikitynnyrit tuleen. Tynnyreistä noussut tuli ja savu saattoivat piirittäjät hämmennykseen ja peräytymään. Myöhemmin syntyi tarina Viipurin pamauksesta. Sen mukaan Viipurin linnanpäälikkö Knut Posse oli keittänyt kattilassa taikaseosta, jossa oli rupikonnia, käärmeitä, elohopeata, lipeää ja kalkkia.  Tämä seos olisi sitten sytytetty tuleen. Seurauksena oli ollut niin kova pamaus, että venäläiset olivat huumaantuneet ja menettäneet tajunsa.

 

 

Linnanherrojen vallan loppu

 

Viimeinen keskiaikainen linnanherra Wiipurissa oli vuosina 1525 1534 saksalainen kreivi Juhana von Hoija.  Hän oli Kustaa Vaasan lanko ja piti myös linnassa näyttävää hovia.  Hoija joutui kuninkaan epäsuosioon eikä hän ollut suosittu alamaistensakaan keskuudessa.  Mutta hovinpidon sanottiin olleen hienoa hänen aikanaan.  Niinpä on kerrottu, että sinä aikana oli ollut tapana lähettää aatelisnuorukaisia aina Ruotsista Viipurin hoviin oppimaan säädyllisiä tapoja.

Muutaman vuosisadan ajan olivat Wiipuria ja sen linnaa hallinneet kunkin aikaukauden Ruotsin vaikutusvaltaisimmatt miehet.  He olivat olleet korkeaa aatelia ja kuninkaantekijöitä, jopa kuninkaita.  Valtaa he olivat käyttäneet hyvinkin itsenäisesti, keskiaikaisten feodaaliherrojen tapaan.  He olivat ymmärtäneet, että linna läänityksineen oli heidän omaisuuttaan, tosin kuninkaan luovuttamaa, mutta silti heidän ehdottoman käskyvallan alaisuudessa.  He olivat, kuten tapana oli sanoaa ”Viipurin mahdin pitäjiä”.

Mutta aikakausi oli Euroopassa muuttumassa.  Oltiin siirtymässä feodaaliherrojen ajasta hallitsijoiden valtaan, Ruotista puheen ollen siis kuninkaiden valtaan.  Kalmarin unionin hajotessa Ruotsissa valtaan nousi Kustaa Waasa.  Hänen mukanaan koitti uusi aika, jolloin Viipurin linnaa tulivat hallitsemaan kuninkaan käskyjä noudattavat vallanpitäjät.  1540-luvulla Kustaa Waasa antoi määräyksen, että linna oli uusittava tuolloisten uusien linnoitusperiaalteitten mukaan.  Tämä merkitsi muutosta Viipurin linnan keskiaikaiseen ulkoasuun.  Linnanmuurien tornit ja huiput hävisivät, linnan pihan puiset rakennukset purettiin. Pyhän Olavin tornin yläosa sai vuosina 1561-64 nykyisen 8-kulmaisen muotonsa, kun siitä tehtiin tykkitorni.  Se sai lyijyisen peitteen ja huippuun nostettiin valtakunnan tunnus – kolme kruunua. Varsinaisen linnan ulkopuolelle rakennettiin vallituksia ja hirsivarustuksia.  Vanhat puu- ja maavarustukset muutettiin 1580-luvulla pää­osiltaan kivirakenteisiksi. Virran alitse rakennettiin tunneli, joka yhdisti linnan ja kaupungin.

 

 

Lippu Pyhän Olavin tornissa vaihtuu

 

Linnaan rakennettiin 1600-luvulla italialaisen linnoitustaidon mukaiset vallien linnakkeet ja bastionit, vaikka Viipurin linnan merkitys muuttui 1600-luvulla Ruotsin suurvaltakaudella. Tähän vaikutti se, että valtakunnan raja  siirtyi itäänpäin eikä linna enää ollut valtakunnan puolustuksen etulinjassa.  Painopisteet olivat aluelaajennusten myötä siirtyneet muualle.  Linnan strategisen merkityksen väheneminen vaikutti linnan puolustuslaitteiden tilaan.  Niitä ei parannettu enää 1600-luvun loppupuolella, vaan korjattiin vanhaa, mikäli se oli korjaamisen tarpeessa.  Sisätiloistakin katosi huoneiden loisto.  Vain porttirakennukseen kohdistettiin suurempaa huolenpitoa, siitä tehtiin linnanpäällikön asunto.  Linnan johto eli kuninkaan edustajat, eivät enää saaneet asua linnan päähuoneissa, vaan heille rakennettiin oma asuintalot, jotka ulkoisen kehämuurin varassa reunustavat nykyistä ulointa linnan pihaa.

 

 

Suuri pohjan sota eli Isoviha oli ratkaiseva vaihe niin Viipirin linnan kuin Karjalan historiassa.  1700-luvun alussa Suuren Pohjan sodan alkaessa, rakennettiin ulkovallien kulmiin bastionit.  Vuonna 1710 linna kärsi Venäläisten piirittäjien tykkitulessa linna joitakin vaurioita.  Silloin mm. vahingoittui Pyhän Olavin torni.  Linnan siirryttyä venäläisten omistukseen vaurioit korjattiin ja tornikin sai takaisin entisen muo­toonsa. Venäläiset tekivätkin vielä 1700-luvulla laajoja uudistustöitä etenkin esilinnassa sekä päälinnan pohjoissiivessä.  Linnan ulkovarustuksiakin  uudistettiin vastaamaan paremmin aikakauden linnoitusperiaatteita.

Viipurin ja sen linnan strateeginen markitys väheni entisestään, kun Ruotsin ja Venäjän valtakuntien raja siirtyi Pikkuvihan jälkeen Kymijokeen.  Linnan suuruudenaika oli muutenkin jo ohi,  Viipuri oli Kannaksen lailla suhteellisen syrjäinen kolkka mahtavan Venäjän rajamaalla ja tuon ajan näkökulmasta melko kaukanakin maan pääkaupungista Pietarista.  Sotilaallisesti sen arvo ja merkitys väheni aseiden ja sotataidon kehittymisen myötä.  Kun Ruotsi menetti itäisen osansa Suomen sodassa 1808-1809 Venäjälle, oli Viipurin linna enää historiallinen muistomerkki.  Se tosin säilyi vielä sotilaallisessa käytössä asevarikkona 1800-luvun alkupuolelle asti, kunnes se autioitui.

 

 

Linnan rappeutuu

 

1800-luvun alkuvuosikymmenet olivat Viipurin linnan jatkuvaa rappeutumista.  Linna koki myös tulipaloja, joista vuoden 1834 ja etenkin 1856 tulipalot olivat olleet sille kohtalokkaita.  Vuoden 1834 palo syttyi salaman iskusta, jolloin palossa tuhoutui mm. Pyhän Olavin tornin katto.  Katto saatiin tsaristisen virkakunnan nopeudella ja käytöstavoilla viimein korjattua, mutta vuoden 1856 palo vaurioitti linnaa entistä pahemmin.  Tuolloin syttymisen syynä oli Saimaan kanavan valmistumista juhlistava ilotulitus ja linnaan siitä harhautunut ilotulitusraketti.  Se sytytti tulipalon, joka levisi nopeasti jo pitkälle rapautuneissa rakenteissa.  Linnan katot paloivat ja osasta linnaa ei jäänyt jäljelle kuin sortumisuhan alla olevat kiviseinät.  Kun rauniot jätettiin hoitamatta liki kolmeksikymmeneksi vuodeksi rappeutuivat rakenteet entisestään.  Vasta 1883 sai Pyhän Olavin torni väliaikaisen katon.  Tuohon aikaan olikin suuri uhka linnan lopullisesta raunioitumisesta.

 

 

 

Viipurin kaupungilla oli halua estää linnan tuho.  Monesti kaupunki yrittikin saada linnan omistukseensa sen täydellisen tuhon estämiseksi ja rakenteiden korjaamiseksi.  Hetken jo näyttikin siltä, että tuo myönteinen ratkaisu olisi mahdollista.  Itämaisen sodan jälkeen venäläiset uudistivat koko Viipurin linnoitussuunnitelman.  Viipurin kaupungille luovutettiin kaupunkilinnoitus varsinaista linnaa ja Pyhän Annan kruunua lukuunottamatta.  Valitettavasti tuo luovutus koitui pitkälti vanhojen linnoitusrakenteiden tuhoksi.  Ilmeisesti sotilashallinto ei kuitenkaan ollut halukas luopumaan itse linnasta ja sen alueesta jäljellä olevine rakenteineen.  Näin voi päätellä venäläisen insinöörihallinnon yllättäen saamasta käskystä uudistaa linnan rakennukset tykistö- ja insinöörihallintojen toimitiloiksi. Tämä uudistustyö tapahtui vuosien 1891-1894 välillä.  Linnan uusimiseen käytettiin liki puoli miljoonaa tuolloista markkaa.  Linnan sisätöissa ei kovinkaan pitkälle otettu huomioon rakennuksen museaalisia arvoja, vaan tähtäimessa oli lähinnä linnan uusi käyttötarkoitus.  Sisätiloille se merkitsi lähes tuntemattomaksi uudistamista paksuin laastikerroksin.  Sen sijaan linnan ulkonäössä noudatettiin hyvinkin tarkkaan vanhoja esikuvia.  Tämä voitanee laskea linnan ulkoasuun vaikuttanee suomalainen arkkitehti Johan Jacob (Jac) Ahrenbergin ansioksi. Muutostöitä kokonaisuudessaan johti insinöörieversti Lesedov.

 

 

Silmänräpäys suomalaisvaltaa

 

Kansalaissodan jälkeen aina talvisotaan ja sittemmin jatkosodan päättymiseen asti Viipurin linna oli puolustuslaitoksen hallinnassa.  Tuona aikana ei linnassa tehty mitään suurempia restautrointitöitä yleistä ylläpitoa lukuunottamatta.  Suunnitelmia ja hyvää tahtoa siihen oli.  Talvisodassa linna vaurioitui ja jouduttiin luovuttamaan Moskovan rauhassa 1940 Neuvostoliitolle.  Viipuri vallattiin takaisin jatkosodan alussa 1941, mutta neuvostojoukot valtasivat sen Viipurin kaupungin ohella jo ennen sotatoimien päättymistä.

 

 

Linna nykyään

 

 

Neuvostoliiton aikana linnan restautointia tehtiin vähän kerrallaan ja työtä on jatkettu nykyisen Venäjän aikana.  Erittäin tärkeä uudistus oli uuden Viipurin ohitustien valmistuminen.  Linnan ohi kulkenut Leningradin / Pietarin tie Suomen rajalle aiheutti raskaiden ajoneuvojen liikenteen vuoksi vaurioita linnan rakenteille. Yksi viimeisimpiä linnan kunnostustöitä oli Pyhän Olavin tornin kunnostaminen vuonna 2017.  Niiden vuoksi torni oli suljettu turisteilta liki vuoden. Viipurin linna on nyt historiallinen muistomerkki ja siellä sijaitsee myös linnan vaiheita esittelevaä museo, joka pysyvän näyttelynsä lisäksi toteuttaa vaihtuvia näyttelyitä sekä erilaisia tapahtumia. Viipurin linna on päivittäin avoinna yleisölle.

 

Reino Seppänen