Suomen päihdeongelmassa tapahtui ratkaiseva käänne, 1990 luvulla.  Enteitä siitä nähtiin jo 1960-luvulla, jolloin hasis koki ensimmäisen laajemman käyttöaallon. Sen käyttö väheni 1970-luvun alkuun mennessä ja alkoi hiljakseen lisääntyä 80-luvun aikana.  Poliisi oli aina 60-luvulta lähtien hyvin ajan tasalla kotimaisen huumekäytön seurannassa. Se tiesi kohtalaisen hyvin niin myyjä- kuin käyttäjätahot, millä näyttää olleen huumekäyttöä hidastava vaikutus pitkän aikaa.  Tästä huumeongelman kehityskulusta voi tehdä perustellusti johtopäätöksen, että ainakin ongelman kärjistymisen osalta ns. porttiteoria pitää paikkansa.  Hasis oli se,  josta ongelman kärjistymien alkoi.

Suurin osa omasta työurastani osui suomalaisen huumekulttuurin räjähdysmaiseen kasvuun.  Näin hyvin läheltä mitä merkitsi muutos alkoholista lisääntyvään huumekirjoon kansalaistemme päihdekäytössä. Tulin vuonna 1980 esimieheksi tuolloisen Kirminaalihuoltoyhdistyksen palvelukseen Padasjoen työleirille.  Työ oli hyvin mielenkiintoista ja johti siihen, että päätin antautua pidemmäksi aikaakin alalle.  Hankin siihen myös sosiaalityöntekijän pätevyyden 1985 vuoteen mennessä ja sen lisäksi koko joukon muuta alan koulutusta.

Ensimmäiset kontaktit huumekäyttöön, nimenomaa hasiksen käyttöön, tulivat jo Padasjoen leirillä vuosina 1980 – 1982.  Jouduimme jossain vaiheessa, muistaakseni vuonne 1981, ”kuivattamaan” leirin menon päädyttyä Villin-Lännen ja suuren kultaryntäysten leirien kaltaiseksi.  Tuo meno perustui ennen kaikkea alkoholiin.  Täyty myös sanoa, että osa yhdistyksen johtoa sekä työntekijöitäkin, katsoivat karsaasti tuollaista rajoitusta.  Heille ei asiakkaiden ja työntekijöiden turvattomuus joko auennut tai siitä ei välitetty.

Muistan vielä ensimmäisen meille työntekijöille ilmi tulleen hasiskäyttäjän.  Hän oli kotoisin itä-Suomesta ja poikkesi täysin asiakaskuntamme tuolloisesta sosiaalisesta koostumuksesta.  Mies oli ns. ”paremmasta perheestä”, kuten hän itse keskusteluyhteyksissä asian ilmaisi .  Vanhempien ikäero oli yli 20 vuotta. Isä oli jyrkkä, rajoittava ja jopa ankara.  Äiti taas kaiken salliva.  Asiakkaan lukio oli jäänyt kesken, muistaakseni seitsemännellä tai kahdeksannella luokalla.

Keskusteluissa tämä nuorimies, kutsukaamme häntä vaikka Veikoksi, ylisti vuolaasti hasista.  Se tapahtui hyvin pitkälle samoin sanoin, mitä vielä nykyäänkin.  Veikko kertoi aineen olevan viinaa vaarattomampi ja ”kaikki kirjailijat ja taiteilijatkin” käyttivät sitä tämän ominaisuuden vuoksi innoituksiensa lähteenä.  Tuohon aikaan olimme aika kokemattomia huumeiden ominaisuuksista ja kenelläkään meistä ei ollut siitä omia käyttökokemuksia, huolimatta 60-lukulaisuudestamme.  Ainoa argumentti, jolla epäsimme käyttöä, oli sen laittomuus.

Päihteensä Veikko hankki, kertomansa mukaan, Kööpenhaminasta.  Leiriaikanaankin hän sanoi käyneensä kahdesti kaupungissa.  Toisen kerran oli myös tyttöystävä ollut mukana. Miten hän hasiksensa käytti jäi meille epäselväksi.  Mitään havaintoa siitä ei yhdelläkään työntekijöistä ollut, mutta toisaalta olimme vielä asiaan kouluttamattomia ja muutenkin vihkiytymättömiä.

Veikko oli myös meidän ensimmäisiä asiakkaitamme, jonka saimme polutettua koulutukseen.  Hänen tapauksessa oli kyse mittamieskurssille pääsystä.  Veikko oli näet oppinut käyttämään tietöissä teodoliittia ja muutenkin vakuuttanut työmaansa esimiehet osaamisestaan.  Niinpä mies poistui kurssilleen ja katosi minun ja muiden työntekijöiden näköpiiristä.  Aina, kun Veikon kotikaupungista tuli leirille uusi asiakas, kysyin tältä kuulumisia miehestä.  Kävi selville, että Veikon kurssi oli keskeytynyt ja että hän asui Kriminaalihuollon asuntolassa.  Viimeinen viesti Veikosta taisi tulla joskus kesällä 1982 ja se kertoi hänen kuolleen.  Syy jäi  meille epäselväksi.

Olen kertonut tästä Veikosta siksi, että kävisi selväksi, miten tietämättömiä me työntekijät olimme tuohon aikaan huumeista ja niiden aiheuttamista ongelmista. Kun sitten huumekäyttö maassamme alkoi kasvaa ja ongelmat näkyä, Kriminaalihuolto aloitti työntekijöidensä teemaan ja ongelmiin liittyvän kouluttamisen.  Työnantajaani voi arvostella monestakin asiasta, mutta tämän koulutuspuolen se yleensäkin hoiti erittäin hyvin ja useimmiten myös laadukkaasti.  Jotain kertonee suhtautumisesta huumeongelmaan 80-luvun aikana sekin, ettei omaan sosiaalityön pätevöitymiskoulutuksessa ja sen jälkeen käymässäni sosiaalialan kaksivuotisessa työnohjauskoulutukseen huumeisiin ja niiden tuottamiin ongelmiin kovinkaan laajasti paneuduttu.  Se ei vielä ollut alkoholinkäyttöön verrattava ongelma sosiaalialallakaan.

Varsinainen tieto päihteistä minulle tuli siis työnantajani koulutuksista sekä oman työpaikkani aktiivisuudesta päihdekäytön seuraamisessa niin koti- kuin ulkomailla.  Tästä kunnia kuuluu lähinnä kahdelle työtoverilleni, Tapio Kuurteelle ja esimiehelleni Sampo Järvelälle.  Saimme työpaikalle paljon työnantajan ja sen yhteistyötahojen lähettämää kirjallisuutta, etenkin tutkimuksia kriminologiasta ja päihteistä.  Se oli näköaloja avartavaa luettavaa ja lisäsi myös tietämisen tuskaa.

Tapio oli se henkilö, joka minut sai kiinnostumaan tästä kirjallisesta materiaalista.  Hän luki yleensä ensimmäisenä tuon materiaalin, teki siitä lyhyen referoinnin ja alusti keskustelut niin henkilökunnan palavereissa kuin kahdenkeskisissä keskustelutuokioissa.  Eikä tässä vielä kaikki.  Meillä oli leiriaikana ja sittemmin toimintakeskuksissa tapana järjestää omaa koulutusta, joka oli äärimmäisen tärkeää toiminnan kehittämisen kannalta.

Tampereen työleiri muuttui 90-luvulla Kriminaalihuollon Tampereen toimintakeskukseksi.  Tässä muutoksessa keskeiseksi toimintatavaksi määriteltiin asiakaskunnan työelämään saattaminen ja siihen liittyvän koulutuksen käynnistäminen.  Voimakas argumentointimme työn ja ns. normaalielämän puolesta perustui laajaan käsitykseen asiakkaidemme tulevaisuudentoiveista ja nimenomaa toiveista rikoksettomasta elämästä.  Valtaosa asiakkaista arvosti ns. tavallista elämää, johon kuului työ, koti ja perhe.  Tässä kontekstissa KHY:n eräiden työtovereiden pahantahtoiset ilkeilyt ”arbeit macht frei” –toiminnasta perustuivat täydelliseen tietämättömyyteen,  jota voisi myös totaaliseksi tyhmyydeksi kutsua.

Toimintakeskuksen henkilökunnasta sen asiakastyötä tekevistä lähes kaikki kouluttautuivat ammatillisen keskiasteen opettajiksi 90-luvun puoliväliin mennessä.  Osalla meistä, kuten minulla oli kyllä arvosanat aikuiskoulutuksesta ja kasvatustieteestä.  Sen lisäksi oli aikoinani käynyt pari Kriminaalihuollon opetustaidon kurssia ja nuorempana joukon opintokerhotoimintaan liittyviä kursseja.  Jo aiemmin käynnistynyt opetustoimintamme nousi laadullisesti aivan toiselle tasolle tämän opettajakoulutuksen kautta.  Tämä koulutusprojekti oli yhteinen tuolloisen Tampereen sosiaalialan oppilaitoksen kanssa.  Koulutuksen erinomaisena vetäjänä oli lisensiaatti Kari Kekkonen, sittemmin kasvatustieteen tohtoriksi väitellyt moniosaaja.

Osallistuin, muistaakseni 54:n  ns. Avainkurssin opetukseen, suurimmilta osin niiden vetäjänä.  Vankilakursseja toteutimme eri vankiloissa ties kuinka monta.  Jotkin niistä yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa.  Meillä oli myös muuta opetusta näiden em. lisäksi useissa eri yhteyksissä. Tältä pohjalta kävi kristallinkirkkaaksi se, miten toivotonta on opettaa ihmisiä, jotka ovat aktiivisessa päihdekäyttövaiheessa elämässään.  Tätä omakohtaista kokemusta tukivat eräät tutkimukset, mm. itävalalaisen tohtori Richard Swartzin tekemä.

Oma työkokemukseni tukee näitä tutkimuksia, joissa on todettu hasiksen vaikuttaja-aineen,  THC:n, heikentävän käyttäjän kognitiivista ajattelua. Se näkyy huonontuneena oppimiskykynä, koska käyttäjän lyhytkestoista muistia ja keskittymiskykyä.  Käyttäjän mielleyhtymät muuttuvat epäjohdonmukaisiksi ja kyky monimutkaisen informaation ymmärtämisestä vaikeutuu.  Sama tapahtuu ajan, paikan ja etäisyyksien mieltämisessä, kuten myös liikkeiden koordinoinnissa.  Tätäkin keskushermostoon liittyvää haittojen listaa voisi jatkaa, mutta tietoahan siitä on saatavissa, jos vain halua sen hankkimiseen on olemassa.

Oleellista on ymmärtää se, että kannabis on rasvaliukoista.  Siten se hakeutuu verenkulun myötä rasvaa sisältäviin solurakenteisiin kuten aivoihin, keuhkosoluihin, sukusoluihin ja rasvakudoksiin. Pitkäaikaisen käytön lopettamisen jälkeen, THC katoaa vasta ajan kuluessa. Tästä saattaa seurata eräänlaisia ”piikkejä”, jotka näkyvät henkilössä ikää kuin hänellä olisi aktiivista ainekäyttöä.  Siten on tutkimisen arvoinen asia, milloin oppimisen näkökulmasta on mielekästä aloittaa esimerkiksi tutkintoon tähtäävä opiskelu.  Itse olen kokenut aivan riittävästi turhautumista kannabiksen ja kyllä muidenkin huumeiden aktiivikäyttäjien ”opetuksessa”, jota vastoin tahtoani jouduin tekemään ylempää tulevien tahojen määräyksestä.  Siellä oltiin tietävinään nämäkin asiat paremmin. Pelkkä luulo korvasi tässäkin tapauksessa niin tutkimuksellisen kuin kokemusperäisen tiedon.

Nyt tuota samaa ”tietämystä” tuodaan estottomasti esiin julkisuudessa hyvinkin voimaperäisesti.  Näyttää siltä, että etenkin tiedotusvälineiden toimittajakunnassa on paljon niitä, jotka katsovat tarpeelliseksi esitellä etenkin kannabistuotteiden vaarattomuutta ja ”hyviä puolia”.  Käyttäjien näkökulmasta niitäkin todella on, mutta ”rentoutumisen” ja hyvien kiksien hinta on kova, etten sanoisi karmea.  Siksi toivoisi, että käyttäjämyönteiset toimittajat nostaisivat hekumoinnin lisäksi esille näitä varjopuolia.  Koska poliisin kokemus dementoidaan johdonmukaisesti, voisi ainakin ottaa raitistuneiden käyttäjien kokemukset esiin.   Ne ainakin takavuosina tukivat hämmästyttävän noita poliisin esittämiä käsityksiä ongelmasta.

Itse en aio sen suuremmin osallistua tähän huumekeskusteluun.  Se perustuu kannabiksen puolustajien osalta uskonomaiselle varmuudelle THC:n vaarattomuudesta, joista on kuulemma olemassa valtava määrä tutkimusta.  Eräät vielä työelämässä olevat ystäväni eivät kyllä allekirjoita väitteitä.  Ja vaikea niihin on uskoakin, koska kannabiksen vaikutuksesta ihmisen elimistöön ja keskushermostoon on ollut riittävästi tietoa jo aiemminkin ja sen tiedon määrä on myös lisääntynyt.

Julkisuudessa käyty keskustelu nojautuu etupäässä vähäiseen tietoon ja suuriin oletuksiin, kuten nykyään moni muukin asia. Siksi itse näen turhaksi inttää esimerkiksi FB:ssa jonkin nuoren ääliön kanssa, jolla ei ole alkeellisintakaan asiallista tietoa huumeista ja niiden vaikutuksesta.  Argumentaatio, jos sellaisesta voidaan edes puhua, perustuu puhtaaseen uskoon hasiksen vaarattomuudesta, jota vahvistaa halpahintaisten politiikkojen puheet rangaistavuuden poistamisesta.  Itse pidän näitä poliitiikkoja moraalittomina ja elleivät he sitä ole niin sitten puhtaina idiootteina.

 

Reino Seppänen