Televisiosta tuli eilen, torstai-iltana, A-talk keskusteluohjelma nimellä ”Taantuma ovella – hallitus pihalla?” Oli nautittavaa seurata, kuinka vasemmistorintama, Eero Heinäluoma ja Martti Korhonen jyräsivät tiedoilla ja taidoilla nykyistä hallitusta edustavan sinisen porvarin Jyrki Kataisen ja vihreän porvarin Tarja Cronbergin. Toveriparin esiintyminen oli malliesimerkki siitä, mihin hyvällä vasemmistoyhteistyöllä voidaan päästä. Katsoja joutui oikein häpeämään ministerien avuttomuutta, kun he itse eivät sitä ymmärtäneet tehdä.
Ohjelma johdatti ajatukset Päivi Lipposen aloittamaan pirteään ja mielenkiintoiseen keskusteluun SDP:n ja vasemmistoliiton yhdistämistä yhdeksi puolueeksi. Kyseinen ehdotus ei sinänsä ole mitenkään omaperäinen tai uusi, mutta koko vasemmiston kannalta huonosti menneet kunnallisvaalit ovat antaneet sille laajemman kaikupohjan. Olemmekin saaneet aiheesta syksyn ankeuteen mielenkiintoisen debatin.
Turkulainen kansanedustaja emeritus Pertti Paasio otti vastaan Päivin heittämän pallon ja latasi painavan lastin vasta-argumenteja siitä, miksi puolueita ei tulisi yhdistää. Sittemmin tämä hyvä ja asiallinen keskustelu on jatkunut kyseisten toverien välillä mm. Demari-lehdessä. Runsaasti muitakin osallistujia rinkiin on liittynyt. On oikein ilahduttavaa lukea aitoa vuoropuhelua, jota käydään asiasta eikä kiistaa henkilöidä. Harvinaiseta herkkua suomalaisessa ns. poliittisessa keskustelussa.
Päivi Lipposelle on annettava kiitos rohkeudesta avata peli vaikeasta aiheesta. Aikaisemminhan ideaa on nostettu esille enimmäkseen vasemmistoliiton piiristä. Lipposenkin ehdotuksen takana on varmasti aito huoli suomalaisen vasemmiston vaalikannatuksen alamäestä. Tosin ilmiö on ollut jo pitkään, jopa vuosikymmeniä, nähtävissä. Ilmeisesti kiinnostus asiaan on laajemminkin herännyt vasta sosiaalidemokraattien viimeisten vaalitappioiden seurauksena.
Asiaa pohdittaessa on syytä muistaa tosiasia, että vasemmiston yhteisen kannatuksen lasku on aiheutunut äärivasemmiston kannatuksen hiipumisesta. SKDL:n kannatus huiteli joskus 1950-luvulla likipitäen 25 prosentissa. Porukan pitkään kestänyt riitely oikeaoppisuudesta söi ääniä rotan lailla. Viimeinen niitti pienpuolueeksi putoamiselle tuli sitten nimenvaihdoksesta vasemmistoliitoksi.
Eduskunnassa vasemmistoenemmistö meillä on ollut vain kolmesti. Ensimmäisen kerran se tapahtui tsaarinvallan aikaan vuonna 1916. Tuolloin sosiaalidemokraattinen puolue oli vielä yhtenäinen. Emopuolueen jakautumisen jälkeenhän vasemmistopuolueet ovatkin tapelleet keskenään ja ajoittain oikein verisestikin. Tämän taistelun pontimena oli kommunistien halu ottaa johtava rooli suomalaisessa työväenliikkeessä. Toteutumattahan se toive onneksi jäi – kiitos sosiaalidemokraattien.
Suomalaisen yhteiskunnan ja kansanvallan pelastamisen hinta on ollut toki kallis. Perustellusti voi sanoa, että pitkällä juoksulla vasemmiston kannatuksen hiipuminen on paljolti seurausta tuosta keskinäisestä sodasta. Vielä näissäkin kunnallisvaaleissa löytyi esimerkkejä monilta paikkakunnilta siitä, kuinka vassarien vaalityön kärki kohdistui meihin demareihin eikä suinkaan porvareihin. Tältä pohjaltako se yhteiselo meille aukeaisi? Jotenkin asian ymmärtäisi, jos hyökkäysten takana olisivat olleet vain nuo monilukuiset, leniniläisen vallankumouksen ylösnousua odottavat, piskuiset kommunistipuolueet. Ikävä kyllä eräät vasemmistoliiton ehdokkaat näyttivät lähtevän siitä ajatuksesta, että ääniä omaan ropposeen kerätään haukkumalla demareita.
Päivi Lipposelta on jäänyt tässä puolueiden yhdistämispuuhassa vähemmälle huomiolle vasemmistoliiton sisäinen hajanaisuus ja riitely. Olisi hauska tietää, miten toveri Lipponen ratkaisisi tämän vasemmistoliiton ongelmajätekysymyksen mallia Jaakko Laakso tai Esko-Juhani Tennilä? Ei olisi kovinkaan järkevää imuroida yhdistyneen puolueen sisään leniniläisiä kverulantteja, jotka tosiasiassa kannattaisivat kansanvaltaa ja pohjoismaista hyvinvointivaltiota kuin köysi hirtettyä. Siitä asetelmasta, luulen, ei kannatus kohentuisi.
Toinen seikka, josta Päiviä on syytä muistuttaa, on tämä vuosikymmeniä jatkunut vasemmistopuolueiden keskinäinen sota, kyräily ja kauna. Siitä on muodostunut poliittinen perinne ja kun asia niin on, itse suhtaudun äärimmäisen varovaisesti tallaiseen tunteiden latautumaan. Jos jotakin politiikasta on syytä oppia, niin se on juuri tuo perinteen merkitys ja siihen nojaavat asenteet ja tunteet. Äänestäjistä vieläkin valtaosa orientuituu näin, vaikka ns. liikkuvien äänestäjien määrä onkin ilmiselvästi viime vuosina kasvanut.
Meillä Suomessa vasemmistoliitto on äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, miten varovaisesti tulisi suhtautua perustavaa laatua oleviin muutoksiin puoluekentässä. Aikoinaan juuri SKDL:n katoaminen puoluekartalta ja vasemmistoliiton synty edistivät SDP:n ulkopuolisen vasemmiston kannatuksen hiipumista. Vasemmistoliiton perustaminen tapahtui ns. ”reaalisosialismin” rapautumisen synnyttämässä paniikissa. Puolueen nimen vaihtaminen oli monelle uskolliselle äänestäjälle petos ja isku kasvoihin. Perinne katkesi ja vasemmiston vetovoima väheni. Useissa entisen Neuvostoliiton sateliittimaissa vanhat puolueet pystyivät pitämään huomattavasti paremmin entiset asemansa. Näin siitä huolimatta, vaikka puolueet riisuivat vanhat, kommunismin vereämät vaatteensa ja liputtivat avoimesti reformismin puolesta.
Tässä yhdistymisasiassa punnukset näyttävät vahvasti kallistuvan Pertin kannalle. En oikein usko, että nopeilla ja hätäsillä organisaatioratkaisuilla voidaan voittaa kovinkaan paljon. Kuten Paasio totesi politiikassa kaksi plus kaksi ei välttämättä olekaan neljä. Tulos voi olla kolme tai jopa kaksi. Näin juuri siksi, että yhtälössä ovat mukana perinteet ja niistä kumpuavat ihmisten tunteet. Niitä on syytä kunnioittaa ja edetä varovasti. Jos tässä on tapeltu vasemmalla olevien toverien kanssa vuodesta 1918 lähtien, en näe kovinkaan suurta kiirettä pakkoavioliitolle. Jos nyt vaikka ensin kykenisimme keskenämme aidosti riiustelemaan ilman riitaa ja toraa, se olisi jo oiva edistysaskel. Kyllä sitä sitten myöhemmin ehtii naida napsauttaakin.
Siinä Päivi Lipponen on toki oikeassa, että vasemmiston voimien kokoaminen on välttämätöntä. Porvarien vyörytys, ja tässä sisällytän käsitteeseen myös vihreät porvarit, on ollut uskomattoman tehokasta. Siihen pitää pystyä vastaamaan juuri vasemmiston yhteisesiintymisellä. Tämä ei mitenkään vaadi organisaatioiden yhdistämistä. Ehkä sittenkin olisi järkevämpi tapa pyrkiä tekemään yhteistyötä asiapohjalta niin valtakunnanpolitiikassa kuin paikallisesti. Sen pitäisi tarkoittaa konkreettisia sopimuksia ja yhteisiä tavoitteita. Miksipä ei vaikka vaaliliittoja eri vaaleissa. Sittenpähän nähtäisiin, löytyykö vasemmistoliiton joukoista oikeaa halua ja tahtoa yhteistyöhön sekä kykyä sopimuksissa pysymiseen. Entisinä aikoina niitä ei valitettavasti useinkaan ollut.
Ja vielä pieni kysymys niille tahoille, jotka haikailevat edelleenkin SDP:n nimenmuutoksen perään: Miksiköhän suurin kannatus tälle ehdotukselle löytyy kokoomuksen ja porvarilehdistön piiristä?