Edesmennyt viisas ystäväni halveksi perustelemattomien tapahtumakulkujen sepittelijöitä. Hänellä oli tapana kommentoida näiden JOS-jahkailijoiden satuiluja toteamalla: ”Jos tätillä olisi munat niin hän olisikin setä”. Ja useimmiten jatkoi vielä sanomalla: ”Ja jos sillä olisi kahva selässä, niin hän olisi kapsäkki”. Tässä vaiheessa sitkeinkin jossittelija jo luovutti. Kyseessä oli henkilö, joka oli strategian taitaja. Analyysiä tehdessään ja vaihtoehtoisia skenaarioita laatiessaan hän itse rakensi johtopäätöksensä tosiasioiden ei toiveiden ja luulojen varaan. Käytäntö, jonka toivoisi niin monen muunkin, etenkin johtavissa asemissa olevien, noudattavan.
Erinomaiseen esimerkkiin valheellisesta historianselityksestä törmäsin Aamulehden sunnuntain 03.12. 2017 numeron jutussa otsikolla ”Kiitos Ruotsi itsenäisyydestä!”. Siinä Kari Huoviala vääntää Suomen historiaa mieleisekseen, tarkoituksella, joka minulle jää epäselviksi. Hänen on ilmeisen vaikeaa hyväksyä sitä, että Suomen ero Ruotsin kuningaskunnasta ja autonomian saaminen Venäjän tsaarilta olisi ollut pohjana ”Suomen syntymiselle” valtiona ja kansakuntana. Ivallisesti Huoviala toteaa legendaksi keisarillisen Venäjän maamme valtiona syntymisen ”suopeana äitinä”. Tässä toteamuksessaan hän johtaa ihmisiä harhaan, koska ilmaan jää roikkumaan oletus Huovialan jutussaan tuomitseman historiantulkinnan muka antavan näin ymmärtää. Ovelaa, mutta pötyä. Yleensä historioitsijamme ovat kyllä nähneet tsaari Aleksanteri ensimmäisen motiivit Suomen autonomian myöntämiselle ja myös kertoneet ne. Kyse oli Venäjän halusta katkaista napanuora Suomen ja entisen isäntämaan Ruotsin kuningaskunnan väliltä. Vaikka tarkoitus olikin tämä, se ei vähennä autonomian saamisen merkitystä maamme valtiolliselle kehitykselle ja kansakunnan synnylle.
Omilla väitteillään Huoviala pistää pallollaan nurin maamme etevimpien historioitsijoiden koko keilapatterin. Tuon patterin ykköskeilaksi Huoviala nimeää professori Matti Klingen, joka muka ”ihannoi keisariaikaa” Suomessa. Rohkeita väitteitä mieheltä, jonka todistelu jää perin ohueksi suhteessa syytteiden raskauteen. Yhden nimen hän kuitenkin mainitsee väitteidensä puolustukseksi – dosentti Martti Häikiön. Epämääräisesti Huoviala viittaa myös Häikiön ”kaltaisiin histrorioitsijoihin”, jotka ovat muka ”haastaneen klingeläisen tavan kumartaa Venäjää”. Olisin kovin mielelläni halunnut lukea noista muistakin, koska ainakaan minun mielestäni Häikiöstä ei ole Klingen haastajaksi eikä kyllä monen muunkaan vakavasti otettavan nykyhistorioitsijan. Anteeksi vaan.
Ehkä jotakin Huovialan persoonasta ja tavoitteista kertookin se, että Huoviala nimittelee Klingeä ja muita samaan tulkintaan päätyneitä ”Venäjän kumartajiksi”. Hän syyllistyy halpahintaiseen niksiin ohittaa leimaamalla kyseisten historioitsijoiden vahvat argumentit. Ilmeisesti minäkin sitten olen samaan sakkiin kuuluvaa kamaa, koska pidän Suomen liittämistä vuosina 1808 – 1809 käydyn ns. Suomen sodan jälkeen Venäjään äärimmäisen hyvänä onnenpotkuna. Ei tuon liittämisen takia, vaan siitä seuranneen alueemme valtiollisen aseman muuttumisen vuoksi. Venäjän tsaari Aleksanteri I näet antoi Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809 lupauksen maamme itsehallinnosta ja omasta lainsäädännöstä. Tuon päätöksensä hän vahvisti käskykirjeellään 23.12. 1811. Näitä tapahtumia pidetään yleensä Suomen syntynä valtiona ja kansakuntana.
Suomesta tuli Venäjän osa autonomisena suuriruhtinaskuntana. Se sai säilyttää vanhat Ruotsinvallan aikaiset lait, luterilaisen uskonnon ja sille luotiin oma hallinto. Myöhemmin maa sai oman tullilaitoksen (1812), postilaitoksen (1816), oman keskuspankin (1819), oman rahayksikön markan (1860) ja valtion rautatiet. Suomella oli myös oma armeija. Nämä kaikki rakensivat kansamme identiteettiä kansakuntana ja suomalaisina. Olisiko niistä mitään luotu Ruotsin kuningaskunnan itäiselle syrjäkolkalle? Sitä emme tiedä, mutta epäillä sopii. Kun sitten Suomen venäläistäminen alkoi 1899 ja jatkui ns. routavuosina, kansa mielsi itsensä nimenomaa suomalaisina, omana kansana, ei jonkin hallitsijan alamaisina, kuten Ruotsinvallan aikana. Suomalaiset olivat tuolloin valmiit puolustamaan omaa kulttuuriaan, itsehallintoaan ja oikeutta elää omana kansakuntana.
Kari Huoviala viittaa jutussaan maamme 700 vuotta kestäneeseen yhteyteen Ruotsin kunigaskuntaan ja vähättelee reilut 100 vuotta kestänyttä yhteyttä Venäjän keisarikuntaan. Tällainen näkemys on naiivi ja valheellinen. Jää avoimeksi ymmärtääkö Huoviala, miten valtiot ja kansat luovat itseymmärryksensä ja saavat identiteetin. Ruotsin 700 vuotta kestäneen vallan aikana se ei ajallisesti edes ollut mahdollista. Tuolloin ei ollut olemassa mitään sellaista kuin suomalaisuus. Ei, vaikka lapsena lukemissani kansallishengen sävyttämissä seikkailukirjoissa aina niin annettiin ymmärtää ja vieläpä alleviivatusti. Eivät edes ruotsalaiset mieltäneet tuolloin itseään kansallisen identiteetin kautta. Romantiikka ja kansallisuusaate tekivät vielä tuloaan ja niiden mukana myös suomalaisuus kansallisuutena.
Esittäessään Ruotsille kiitoksen itsenäisyydestä, Huoviala unohtaa, ymmärrettävästi kylläkin, kertoa millainen ”maa” Ruotsista erotetut ja Venäjälle luovutetut maakunnat tosiasiassa olivat. Kyseessä oli kehittymättömin alue kuningaskunnassa, varsinainen persläpi, jonka talous oli takapajuista ja kaupungitkin ehkä Turkua lukuunottamatta kyläpahasia. Se oli alue, jonka kehittämiseen Tukholman poliittisella eliitillä ei ollut mitään mielenkiintoa. Tuon alueen, Itämaan, tehtävänä oli ollut toimia puskurina suurta Venäjää vastaan, tuottaa veroja Ruotsin kuningaskunnalle ja tykinruokaa vuosisatojen ajan Ruotsin käymien sotien taistelukentille.
On kiistaton tosiasia, että Suomen kaikenpuolinen nousu 1800-luvun aikana aina itsenäistymiseensä asti, perustui Suomen saamaan autonomiaan ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin kehittää Ruotsin syrjäalueesta itsensä tiedostava yhteiskunta, jolla on oma kulttuuri, talouselämä ja kansallinen identiteetti. Tätä kehitystä kiritti niin keksinnöt kuin suuret aatteet, etenkin kansallisuusaate ja myöhemmin mm. sosialismi. Suomen suuriruhtinaskunnan taloudellisen kehityksen pontimena olivat Venäjän, etenkin Pietarin meidän mittakaavassa valtavat markkinat. Pitkälti niiden ansiota on mm. puu- ja paperiteollisuutemme synty ja voimakas, nopea kehittyminen.
Huovialan kirjoituksesta käy kyllä riittävän hyvin selville, ettei hän ole lainkaan kärryillä aiheesta, johon on ottanut kuitenkin räväkästi kantaa. Hän ei tunne riittävästi esimerkiksi maamme taloushistoriaa. Tuntemattomaksi näyttää jäävän myös Ruotsin valtiollinen historia eli maan vaikeaa kehittymistä demokratiaksi, vaikka Huoviala siihen viittaakin. Väite, että keisarivallan aikana Suomi olisi jäänyt ”vuosikymmeniä jälkeen Ruotsista” ei pidä paikkaansa. Varsinkaan, kun otetaan huomioon suuriruhtinaskuntamme lähtökohta eli sen perifeerisen persläven asema Ruotsissa. Tässä suhteessa Huoviala olisi voinut luoda vertailevan katsauksen Ruotsin tuolloisiin syrjäseutuihin mm. Norlantiin.
Erityisesti minua kiusaa Huovialan ja kumppaneiden sekoiluihin implisiittisesti liittyvä ajatus siitä, että Suomen jääminen Ruotsin yhteyteen 1808-1809 sodan jälkeen olisi ollut kaikessa suhteessa Suomen onni. Nimittäin sitä se ei todellakaan olisi ollut. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys tuskin olisi voinut olla yhtä voimakasta kuin se oli Venäjän yhteydessä. Sama koskee kansallista identiteettiä. Ruotsin johtava periaate on vuosisatoja ollut ruotsalaistaa maan etniset vähemmistöt. Tästä Huoviala vaikenee, vaikka näyttöä löytyy aivan viime vuosikymmeniltä. Jo suomen kielen käyttö olisi todennäköisesti kohdannut täällä samat vaikeudet, mitä saame ja meän kieli vieläkin Norlannissa. Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö oli innokkaasti mukana Venäjän vallan aikaisissa oikeustaisteluissa. Sopia kysyy olisiko silla ollut siihen tarvetta, jos Suomi olisi jäänyt Ruotsin alaisuuteen? Se näet suhtautui suomen kieleen koko 1800-luvun ajan suurella halveksunnalla ja piti sitä liian kehittymättömänä minkään korkeamman sivistyksen hankkimiseen tai hallintokielenä toimimiseen.
Oma lukunsa on Ruotsissa 1900-luvun alusta lähtien edennyt eugeniikka eli rodunjalostus. Sen kannattajat pitivät suomalaisia ja lappalaisia alempiarvoisina rotuina. Eivätkä vain pitäneet teoriassa, vaan toteuttivat oppiaan myös käytännössä. Yhden rotuintoilijan Herman Lundborgin (1868–1943) mielestä seka-avioliitot esimerkiksi suomalaisten kanssa piti estää vaikkapa pakkosterilisaatioiden avulla. Rodun kun piti pysyä puhtaana. Tuskinpa Huoviala ja Häikiökään siitä seulasta olisivat arjalaisiksi luokiteltuina läpäisseet? Ihan vain ilman kallonmittauksia arvioituna ja heidän naamakuvien perusteella pääteltynä. Suomalaisten natsienkin, jotka nyt peesaavat ruotsalaisia ”aateveljiään” olisi ehkä syytä muistaa tämä asia arjalaisuusintoiluissaan.
Selittämättä Huovialalta jää myös ns. Vanhan Suomen kohtalo. Nuo Ruotsin käymien sotien seurauksena Ison vihan eli Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Pikku vihan eli Turun rauhassa 1743, menetetyt alueet. Venäjän vallan aikana ne näet yhdistettiin tsaarin päätöksellä ”uuteen Suomeen” eli Suomen suuriruhtinaskuntaan. Ruotsin yhteyden säilyessä ne olisivat jääneet yhdistämättä. Siten meikäläisenkin suku olisi jäänyt lopullisesti Venäjän puolelle ja nykyinen Suomi paitsi lähes miljoonan suuruista väestöä . Raja kun kulki tuolloin Kymijoessa ja mm. Savonlinna oli ”venäläinen” kaupunki.
Olen nuoruudestani lähtien ollut Ruotsin ja ruotsalaisen kulttuurin ihailija. Ruotsi on toisen maailmansodan jälkeen ollut muutaman vuosikymmenen ajan eräs niistä yhteiskunnista, jossa ihmiskunta on pystynyt viemään kansanvallan ja tasa-arvon pisimmälle sekä toteuttamaan hyvinvoinnin tasaisimman jakautumisen koko maailmassa. Toisaalta olen ollut lapsesta lähtien myös innokas histrorian harrastaja ja näen sen tieteenä tieteiden joukossa. Näin siitä huolimatta, että historiaa on käytetty ja väännetty milloin minkäkin tarkoitusperän mukaan suuntaan jos toiseen. Niinpä meillä Suomessakin muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta vasta viime vuosina on uuden tutkijapolven ansiosta kyetty viileän objektiivisesti kirjoittamaan kansakuntamme kipupisteistä. Aiemmin kun historian velvollisuudeksi katsottiin kansallisuusaatetteen ja oikeiston palveleminen sekä historian likatahrojen puhtaaksipesu.
Edellä todetusta syystä suhtaudun leppymättömästi yrityksiin väärentää historiaa ja muokata sitä omien tarkoitusperien mukaiseksi. Historiaa koskevien tutkimusten, tulkintojen ja väitteiden tulee nojautua kestävään argumentointiin. Niinpä Kari Huovialankin yritys ruuvata historiatieteen selkään kantokahva ja siirrellä sitä oman mielenmukaisesti, paljastaa kyvyttömyyden ja haluttomuuden hyväksyä tosiasioita. Säälittävää!