Katsoin tänään, torstai-iltana 14.12. 2017, presidentinvaaleihin liittyvän YLE:n järjestämän keskustelun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Siinä pääasiana nousi esille Venäjän uhka ja siihen liittyen kysymys Suomen Nato-jäsenyydestä. Haastattelijat antoivat kysymyksillään ymmärtää, että Venäjällä olisi olemassa jonkinlaisia suunnitelmia, halua tai tahtoa käyttää sotilaallista voimaansa etenkin Balttian maita, mutta myös Suomea kohtaan. Pidin tätä provokatiivisena, törkeänä ja suorastaan makaaberina avauksena. Joku ehdokkaista yritti nähdä turvallisuusuhkat laajemminkin, mutta toimittajat eivät syötistään luopuneet, vaikka se mädältä lemusikin.
Keskustelu illan aiheesta käytiin journalismin ja lähinnä kohujournalismin ehdoilla. Se lähti asetelmasta, jossa oli kyse Venäjän aggressiosta. Maa oli hyökkääjä ja uhkasi Balttian maita tai oli jopa jo hyökännyt niiden kimppuun. Tilanneasettelu oli siis jo lähtökohtaisesti iltapäivälehtimäinen ja ei mitenkään sopiva vakavasti otettavaksi keskusteluaiheeksi monestakin syystä. Suomessa presidentti-instituutio on vielä erittäin arvostettu kansan keskuudessa, oli siihen sitten perustetta tahi ei. Nyt nämä kahdeksan vallantavoittelijaa asetettiin markkinapellen rooliin täyttämään yhtäältä ohjelman viihteellisyyden tavoitteita ja toisaalta vahvistamaan tämän ajan läntisiä propagandapyrkimyksiä, joita toki YLE on jo ennestään voimakkaasti tukenut.
Läntisen propagandan päämääränä on ollut maalata Venäjästä ja sen presidentistä Vladimir Putinista kuva aggressiivisena ja arvaamattomana voimana, joka haluaa palauttaa kadonneen Neuvostoliiton vaikutusvallan ja rajat. On myönnettävä, että kyseiset tahot ovat tehneet homman helpoksi parjaajille. Noita uhkakuvia on ollut suhteellisen helppo perustella läntisessä ja usein ilmaa kevyemmässä valtamediassa, kuten mm. meillä Suomessa. Kokonaan toinen juttu sitten on, kuinka pitkälle nuo väitteet kestävät kriittistä tarkastelua. Toisaalta totuus näyttää olevan toissijainen asia olipa sitten kyse läntisen tahi itäisen median tai poliittisen eliitin tuottamasta informaatiosta. On olemassa myös tasokasta mediaa, ainakin lännessä, ja objektiivista tutkimusta. Nyt tämä kyllä loisti poissaolollaan. Kriittinen asenne nousi osin esiin Merja Kyllösen ja Paavo Väyrysen puheenvuoroissa. Erityinen pettymys oli vihreiden Pekka Haavisto, jonka kansainvälisen politiikan ymmärrys on yhtä mustavalkoista kuin UPI:n tutkijoiden.
Läntisen mustamaalauksen hyvänä kaikupohjana toimii Ukrainan taannoiset tapahtumat ja etenkin Krimin liittäminen Venäjään. Ne ovatkin tekoja, jotka eivät todellakaan ole kunnioittaneet kansainvälisiä lakeja ja kansojen välisiä sopimuksia. Toisaalta eivät ne ole ainutkertaisia lajissaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Ja tyypittävät muuten monien muidenkin valtioiden toimintaa omien intressiensä ajamisessa. Ukraina on, sattuneista syistä, Venäjän intressien kärkeä tahdoimmepa sitä tahi ei. Siksi operaatiot Ukrainan ja Mustanmeren suunnalla eivät tarkoita sitä, että sama aggressiivisuus kohdistuisi myös muihin maan rajanaapureihin, kuten esimerkiksi Balttian maihin tai Suomeen, joiden kansainvälispoliittisen aseman Venäjä on tunnustanut ulkopolitiikassaan eikä näytä käytännössä asettaneen tilannetta kyseenalaiseksi.
Erityisen pöyristyttävää on spekulointi Venäjän hyökkäyshalulla ja konkreettisilla toimilla. Se on suorastaan edesvastuutonta, koska tapahtumien kulkuun liittyy leirejä eroittavilla rajoilla aivan konkreettisia sotavoimien järjestelyjä, sotaharjoituksia ja suoranaisia provokaatioita. Tilanteen kärjistämistä pitäisi päinvastoin välttää, koska Naton vyöryminen Venäjän rajoille on kasvattanut uhkaa väärintulkinnoille. Jo tästä seurannut reagoimisaikojen raju lyhentyminen on riski sinänsä.
Mielenkiintoista nytkin käydyssä presidentinvaalien keskustelussa oli se, ettei ehdokkaista kukaan näyttänyt ymmärtävän sitä, mitkä ovat Venäjän tai toisaalta Naton nykyiset sotilasdoktriinit. Oletukset aseellisesta konfliktista liikkuivat ilmeisesti ”Tuntemattoman sotilaan” -aikakaudella tai aikaisintaan 50 vuotta sitten eletyillä vuosilla. Tätä samaa mielikuvaa näyttää tyrkyttävän meidän nykyinen ”sotaministerimme” tämä avoimesti fasismia flirttaileva Jussi Niinistö, mutta monet muutkin nykyiseen turvallisuuspolitiikkaan osallistuvat tahot.
Jo historiaan jääneen, asennoitumisen takana näyttää olevan halu lypsää ”Venäjän uhalla” mahdollisimman suuri poliittinen ja toki taloudellinenkin hyöty eri intressitahoille. Jos kuitenkin tarkastelemme kylmän viileästi Venäjää sotilaallisena uhkana, näemme tuon maan taloudellisilta resursseiltaan heikkona valtiona, jonka kyky käydä konventionaalista sotaa Euroopan unionin maita vastaan, Natosta nyt puhumatta, on jo lähtökohdiltaan todella huono. Sotilaallisena voimana Venäjä on voimakas ja siten todellinen uhka vain joukkotuhoaseidensa ansiosta. Niiden käyttöä on syytä pitää äärimmäisen epätodellisena, jos tarkoituksena on hyökkäys länteen. On näet vaikea uskoa, että maan johdossa tai sen yleisesikunnan johdossa harkittaisiin kansallista massaitsemurhaa.
Itse oletan vahvoin perustein, että tämä asetelma pääpiirteissään on se, miten läntisten sotilastahojenkin strategit ja korkein johto tilanteen näkee. Siten näiden tahojen sotaisat puheet ja julmistelut on tarkoitettukin päättäjien ja ilmaa kevyemmän valtamedian ravitsemiseen. Eli pelin henki on aivan sama mitä EU-rajan itäpuolellakin – kansan puhdas kusetus.
Jos tavallisen kansan tietämys Euroopan tilanteesta on huono, johtuu se paljolti valtamedian antamasta yksipuolisesta kuvasta. Asetelma on siinä kuvassa perinteinen, keskenään taistelevat – hyvä ja paha. Mutta, jos johtavien politiikkojemmekin näkemys asioista rakentuu tällaisen dikotomian varaan, ollaan jo kyllä todella heikoilla.