Torstai 01.10.2020 oli Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä. Päivän skuuppi oli kuitenkin Metsäteollisuus ry:n ilmoitus lopettaa keskitetyistä palkkaratkaisuista sopiminen. Ilmoituksen antoi Metsäteollisuus ry:n puheenjohtaja Ilkka Hämälä. Viitteitä ja uhkailuja neuvottelukäytännön muuttumisesta on ollut ilmassa jo pitemmän aikaa. Niiden takana on uusliberalismin näkemys ammattiyhdistysliikkeen vaarallisuudesta bisnekselle. Haluna on paluu vanhakantaiseen liberalismiin ja sen raakaan isäntävaltaan, joka takaisi suuremmat voittomarginaalit ja poliittisen vallan oikeistokonservatiivisille voimille. Onko uusliberaalien visio oikea ja edes mahdollinen, on jo kokonaan toinen juttu. Se mikä on varmaa, ovat seuraukset – luokkataistelun kiihtyminen, vihanpito ja yhteiskunnan koheesion heikentyminen.
Metsäteollisuuden tekemä päätös oli ainakin minulle yllätys vuosia jatkuneesta uhosta huolimatta. Miksikö? Koska se oli kuin riskejä arvioimaan kykenemättömien psykopaattien tekemä ratkaisu. Siihen kuvaanhan kuuluu tehdä ratkaisuja vähäisen tiedon ja vahvojen oletusten varassa – leikkiä suurilla riskeillä. Ja nyt niin tapahtui. No, minun tehtäväni ei ole arvioida Metsäteollisuus ry:n herrojen psyykkistä tilaa, vaikka omaankin sellaiseen noin 30 vuoden näkökulman niin teorian kuin käytännön pohjalta. Hoitakoot sen puolen ne, jotka korjaavat posliinikaupan sirpaleet norsujen temmeltämisen jälkeen.
Oletin työnantajapuolella olevan enemmän viisautta ja tahtoa pitää vanha sopimusyhteiskunta vallassa, kuin mitä nyt lopulta osoittautui todeksi. Kaikki merkittävät ja tosiasioihin ankkuroituvat tutkimukset ovat osoittaneet vanhan sopimuskäytäntömme toimivuuden. Juuri se on ollut suomalaisen menestystarinan varsinainen avaintekijä. Meidän taloudellinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurillinen menestyksemme, jota koko maailman on vuosia ihaillut, nojautuu kykyyn sopia. Taito tehdä koko yhteiskuntaa hyödyntäviä sopimuksia, tarpeen vaatiessa myös uskomattoman laajoja, on ollut hyvinvointimme perusta. Nyt näyttää siltä, että nuo tulokset eivät kiinnosta päätöksen takana olevia herroja, vaan ne voidaan uhrata rajattomalle ahneudelle. Oletan, että näillä henkilöillä ei ole muuta isänmaata kuin mammona. Millainen mahtaa olla heidän kykynsä empatiaan, rakkaudesta nyt puhumatta?
On tietenkin selvää, ettei koko suomalainen elinkeinoelämä ole huutamassa hurraata tälle Metsäteollisuus ry:n ratkaisulle. Näyttää siltä, että alan omassakin piirissä on paljon toisinajattelijoita, jotka tunnistavat ratkaisuun piiloutuvat mielettömän suuret uhat ja vaarat. Nyt tahdin määräävät uusliberalismin, ahneuden ja alistamisen apostolit, siitä on meidän lähdettävä. Tuo porukka tulee varmaankin saamaan ansaitsemansa vastauksen, sen palkansaajat ja kansa on velkaa menneille sukupolville.
Metsäteollisuuden ratkaisussa on monta mielenkiintoista elementtiä, joiden tarkasteluun ja arviointiin on varattava vielä riittävästi aikaa. Yksi ensimmäisistä eteen nousevista kysymyksistä on – miksi juuri nyt? Se on siinäkin mielessä aiheellinen kysymys, koska koko ratkaisu vaikuttaa, korostan juuri tätä, keskeneräiseltä rutistukselta. Se näyttää tulleen suurena yllätyksenä hyvin monelle uusliberalismin apostolillekin. Siksi tätä puolta asiasta tulee pohtia tarkemmin.
Itse oletan suomalaisen yhteiskunnan ajankohtaisen politiikan kytkeytyvän mitä suuremmassa määrin toteutettuun ratkaisuun. Tiedän toki, että tällainen oletus tyrmätään mitä päättäväisimmin sopimusrikkojien taholta. Potaska on potaskaa jolla sumutetaan ja siksi sille ei tule antaa arvoa. Talouselämän eliitin toiminnan analyysin pohjalta ei voi päätyä kuin yhteen lopputulokseen: Sillä taholla ollaan lähdetty sotaan nykyistä hallitusta vastaan. Siis tunkeuduttu sektorille, joka ei sille tulisi kuulua millään tavoin ja vieläpä hyvin kyseenalaisin keinoin. Kokoomus ja perussuomalaiset ottavat tietysti hyvin suurella kiitollisuudella tämän Suuren Rahan veljellisen avun vastaan. Sen paljastaa kokoomusjohtajan Orpon hyvin ajoitettu syytös pääministeri Marinin ja hänen hallituksensa syyllisyydestä. Näyttääkin siltä, että metsäteollisuuden brežnevit olivat sentään muistaneet informoida aggressiostaan omaa rakasta Husákiansa.
Oletan, että on paljon ihmisiä ja ryhmiä työnantajapuolella ja poliittisessa oikeistossa, joita tämä askel pelottaa. Se avaa kokonaan uudet suuret uhkat suomalaiseen yhteiskuntaan. Siksi minua oudoksuttaa, ettei päätöksen takana olevia uhkia ole tunnistettu tai haluttu tunnistaa. Uhkapeliä kovilla panoksilla harrastavia löytyy yleensä vain tietystä ihmistyypistä. He vähät välittävät riskeistä ja niiden toteutumisesta. Ja kas, kummaa, hämmästyvät vielä, kun saavat turpiinsa. Jos saan luvan ennustaa, olen taipuvainen uskomaan, että alan lakot ja muut levottomuudet tulevat kasvamaan potensseissa. Se avaa myös uusia laajempia mahdollisuuksia militanteille poliittisille liikkeille, mikä ei ainakaan minusta ole isänmaan etu. Toisaalta juuri tuollaista liikehdintää taantumus on aina hyödyntänyt päätäkseen murskaamaan rauhallisen edistyksen. Yhteiskuntarauhan suhteen tulevaisuus ei siis näytä hyvältä. Vastuu asiasta on näillä yhteiskuntaikkunoita rikkovilla voimilla. Mutta he eivät sitä tietenkään kanna, mikä kuuluu taudin kuvaan. Vastuu siirtyy heidän taustavoimilleen.
Pitkällä tähtäyksellä on todennäköistä, että poliittiset jakolinjat tulevat syvenemään ja puolueiden väliset suhteet kärjistymään. Uusliberalismi on kärjistänyt jo aatteena yhteiskunnan luokkataistelua. Konkretisoituneena pahana se vain voimistaa sitä. Tämä voidaan nähdä myös poliittisena edistyksenä, kapitalistisessa yhteiskunnassa, koska elämme. Se vaatinee myös vasemmiston organisaatioiden sekä ammattiyhdistysliikkeen toiminnan skarppaamista, etenkin ideologian osalta. Ei olisi myöskään huono asia, jos niiden työntekijöiltä vaadittaisiin suurempaa sitoutumista omaan taustaideologiaan ja sen aitoon palvelemiseen.
Itse kuulun näyttämöltä poistuvaan sukupolveen, joten näkemättä jää paljon tulevia tapahtumia isänmaani ja oman luokkani vaiheista. Tulevaisuuden tekevät uudet ihmiset, joille voi vain toivottaa onnea ja menestystä ihmisarvon, työn, tasa-arvon ja turvallisuuden puolesta. Tie ei tule olemaan helppo, mutta sellaista se on ollut aikaisemminkin. Ahneus ja vallanhimo, halu alistaa ihmistä on aina kiehtonut kieroutuneita yksilöitä. Demokratia ja edistys on selättänyt lopulta niin suuret kuin pienet tyrannit, nuo psykopaatit – napoleonit, mussolinit, hitlerit, stalinit ja niin edelleen. On vai luotettava, että tulevaisuudessakin yksilöt, työtätekevät luokat ja kansa ovat valmiita puolustamaan vapauttaan ja oikeuttaan ihmisarvoiseen elämäänI