Päivän (keskiviikko 19.08. 2020) Aamulehti kantaa kortensa lännenmedioiden kekoon Valko-Venäjän tapahtumien taustojen selittäjänä. Aamulehti julkaisi näet kyseisenä päivänä kirjoituksen ”Venäläisen maailman rakennuspalikat”. Lehden jutun on kirjoittanut Maarit Uber, joka taustansa vuoksi olisi voinut olla päteväkin tähän tehtävään. Vaan ei hänestä siihen ollut. Uber toistelee massamedioissa esiintyneet keskeiset valheet ja kliseet. Yhdeksi keskeisimmäksi selittäjäksi hänellä nousee Venäjän halu esiintyä suurvaltana. Väite on usein toistettu, mutta onko se totta, sitä on syytä pohtia.
Varmasti sellaista halua maalla on, mutta onko Venäjällä siihen lihaksia? Lihakset eli riittävä voima on nimittäin tärkein tekijä, jos halutaan näyttää toteen läntiset väitteet maan sotilaallista uhkasta. Läntiset tahot, etenkin Nato, korostavat jatkuvasti Venäjän kasvavaa uhkaa muulle Euroopalle. Itse olen ihmetellyt näitä väitteitä suhteessa siihen, mitkä ovat Venäjän resurssit. Moinen pullisteluhan vaatisi kunnon resurssit, vähintään sellaiset, joita on Yhdysvalloilla. Siksi tuo maa pullistelee ja on maailmanrauhan suurin uhka.
Sotaa ja sotilaallista voimaahan käydään sekä käytetään vain noiden käytettävissä olevien resurssien puitteissa. Kun nyt totean, että Venäjän sotilasbudjetti, läntisen tiedon mukaan, on vähän päälle 80 miljardia dollaria ja pelkästään Yhdysvaltojen 800 miljardia taalaa, on pakko kysyä miten tämä tosiasia suhteutuu esitettyihin väitteisiin? Tämän päälle pitää laskea muiden natomaiden sotilasmenot. Jokainen voi päätellä, kuinka suuri uhka Venäjä todellisuudessa on. Silti tätä valhetta ylläpidetään ja kasvatetaan joka ikinen päivä! Tuossa leikissä ovat mukana kaikenlaiset lännenmediat niin meillä kuin muualla uubereineen ja aabereineen.
Itse etsin Venäjän kansainvälisessä politiikassa toteuttamalle, kieltämättä aggressiiviselle, käytökselle selitystä aivan toiselta suunnalta. Minun mielestäni selittäjäksi nousee Venäjän ja venäläisten tuntema pelko. Pelko, joka syntyy maan pitkästä historiasta. Toisen maailmansodan jälkeinen tilanne ja ns. ”Kylmä sota” on jättänyt jälkensä niin venäläisiin kuin kaikkiin eurooppalaisiin yhteiskuntiin. Se on yksi selitys, miksi valhe Venäjän uhkasta pysyy elossa. Tuolloin voimissaan oleva Neuvostoliitto oli todellinen uhka köyhtyneelle ja sodan väsyttämille kansoille. Sotilasliitto Naton perustaminen patosi neuvostovyöryn ja jäädytti sotilaspoliittisen tilanteen aina 80 -90-lukujen vaihteeseen asti. Minunkin mielestä Nato oli tuon ajan välttämättömyys, mutta joka olisi joutanut vanhuuden lepoon Neuvostoimperialismin romahdettua. Vaan eipä päässytsille kuuluisalle historian roskatunkiolle, johtuen maailman pimeimmistä voimista, voimista, jotka ovat vahvempia kuin demokratia Nato-maissa.
Neuvostoimperialismin romahtaminen tarjosi mahdollisuuden ratkaisevaan käänteeseen Euroopassa. Se loi tilanteen, joka olisi voinut kehittyä toiseenkin suuntaan, mihin sitten mentiin. Eurooppa ja sen maat olisivat voineet lähentyä rauhanomaisesti toisiaan, edistäen taloudellista yhteistyötä ja rauhanomaista kehitystä. Se ei sopinut tietyille voimakkaille tahoille, joista tärkeimmät ovat Yhdysvaltojen poliittinen eliitti, Wall Street ja maan sotateollisuus sitä tukevine muine teollisuushaaroineen. EU ja Euroopan maat sulkevat silmänsä jenkkien yhdeltä keskeiseltä tavoitteelta. Yhdysvaltojen lähes salaisuudeksi julkisuudessa jäänyt intressi on estää Euroopan nousua sitä haastavaksi voimaksi. Orjan lailla EU ja sen maat ovat sisäistäneet tämän rajoituksen. Kuitenkin se näyttää olevan tärkein selitys Yhdysvaltain ulkopoliittisille liikkeille, vaikka julkisuudessa muuta puhutaan ja kirjoitetaan. Kiitos kaikenlaisten poliittisten uber-kuskien!
Hämmästyttävää on, kuinka Venäjän ja sen johdon ylle on onnistuttu vetämään paholaisen naamari. Kaikki negatiivinen, mitä lännen ja idän välisellä rajalinjalla on Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tapahtunut, on selitetty Venäjän pahoilla aikeilla ja tulisella kiivaudella palauttaa neuvostoimperiumin rajat. Täyttä potaskaa, sanon minä. Venäjä on kyllä valitettavasti asettunut juuri sille tarjottuun rooliin. Sitä mukaa, kun ulkoinen, Naton luoma uhka, on kasvanut, maa on rajoittanut kansalaisvapauksiaan ja turvautunut ”hip-hei-hurraa” -nationalismiin. Tämä on ollut yksi maan vihollisten tärkeimmistä argumenteista, joilla ne ovat perustelleet Venäjän halun palauttaa neuvostoimperialismin rajat. Sellaista haastetta maan sotilasstrategit tuskin ottavat vastaan, vaikka sitä heille auliisti tarjotaan.
Venäjällä on taitava poliittinen ja sotilasjohto. Juuri siksi he ovat huolissaan Naton hiipimisestä kohti maan rajoja aivan samalla tavalla, mitä natsi-Saksa teki ennen Barbarossa-suunnitelman toteuttamista. Kaikki tuo Venäjän saarrostaminen on tapahtunut vastoin salaista sopimusta, jonka solmivat Venäjän tuolloinen presidentti Boris Jeltsin (juoppo) ja Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton (sikarinpolttaja). Maailma ja Eurooppa olisivat ilmeisesti kokonaan toisenlaisessa asennossa, jos tuo sopimus olisi pitänyt. Mutta se ei pitänyt ja on siksi tärkein selittäjä tilanteella, joka on kärjistyessään kasvattanut uutta sodanuhkaa Euroopassa.
Jeltsinin ja Clintonin välinen sopimus ei pitänyt ja nyt sen solmiminen jopa kielletään monilta tahoilta. Olipa asia, kuinka vain, mutta Euroopan ja maailmanrauhan kannalta Naton aggressiivinen eteneminen Venäjän rajoille on ikävä tosiasia. Tässä suhteessa Venäjän aggressiiviset vastatoimet ovat ymmärrettäviä ja osin jopa hyväksyttäviä (sitä saa, mitä tilaa). Olen muutaman kerran osallistunut keskusteluun, joissa Naton Venäjän rajojen lähestyminen on vastapuolen taholta selitetty itä-Euroopan maiden ja kansojen halulla päästä sotilasliiton ”sateenvarjon alle”. Tällaiset halut ovat toki ymmärrettäviä tiettyyn rajaan asti, mutta maiden kyseiset turvallisuustarpeet olisi voitu toteuttaa kollektiivisin sopimuksin ja turvatakuin. Ei siihen mitään vanhanaikaista sotilasliittoa olisi tarvittu. Tässä toteutuneessa ratkaisussahan jätettiin Venäjän oikeutettu turvallisuus huomioon ottamatta! Nyt ovat Naton ja jenkkien sotavoimat jo Venäjän porteilla!
Muutama riemuidiootti on vakuuttanut minulle, ettei Nato voi olla Venäjälle turvallisuusuhka, koska se on ”demokraattisten maiden” puolustusliitto. Tuollaisten selitysten antajalta puuttuu paitsi järki niin siihen liittyvä ymmärrys kansainvälisestä politiikasta ja historiasta. ”Maailman demokraattisimmaksi” valtioksi itsensä julistanut Yhdysvallat, on aiheuttanut toisen maailmansodan jälkeen omien intressejään ajaessaan eniten sotia, konflikteja sekä monenlaista epävakaisuutta. Ja niitä on ollut sitten paljon! Usein jenkkien aggressioita ovat tukeneet, osallistuneet tai toimet hyväksyneet muut Nato-maat. Se siitä argumentista!
Olen muutamissa yhteyksissä todennut Ukrainan tapahtumien yhteydessä, että seuraava ”demokratian spektaakkeli” näytellään Valko-Venäjällä. Nyt pitää sanoa, kuten komisario Bäckström G..W. Perssonin kirjoissa: ”Olinko minä oikeassa vai oliko minä oikeassa?” Niinpä ennustankin, että Valko-Venäjän jälkeen Yhdysvaltojen ja sen pyllynnuolijoiden tähtäimessä Kaspianmeren alue ja sieltä itään sijoittuvat entiset nevostotasavallat. Se skaba onkin jo sitten monta kertaa vaarallisempi Kiinan ja Iranin intressien vuoksi.
Nyt puheena olleessa Maarit Uberin jutussa erittäin ikävä puoli on pahan varjon heittäminen ulkovenäläisten päälle. Ilman suurempia selityksiä tämä uber-kuskimme väittää Venäjällä olevan haluja käyttää hyväkseen ulkovenäläisiä omiin vaikuttamispyrkimyksiinsä. Minusta on luonnollista, että Venäjä muiden maiden tavoin, myös Suomen, kantaa huolta ulkomailla olevista kansalaisistaan. Se, että ovatko he nykyisille maille joku ”viideskolonna”, onkin kovaa näytöä vaativa väite. Kysehän ei esimerkiksi meillä ole vain Venäjän kansalaisista, vaan myös Suomen omista kansalaisista, joiden venäläinen sukunimi nousee taas helposti syrjinnän ja pilkan kohteeksi.
Meidän reippaalta uber-kuskiltamme on tämä näkökulma ilmeisesti (toivottavasti ilmeisesti) unohtunut. Vaara tässä nousevan fasismin Persulandiassa on ilmeinen. Olen näet sitä ikäpolvea, joka näki lapsuudessaan ja nuoruudessaan vielä sotien jälkeenkin vahvana elävän suojeluskuntalaisen ryssävihan. Kotikylässämme asui mm. joitakin kyyröläisiä, venäläisen sukunimen omaavia perheitä. Sääksmäellä ja Valkeakoskella niitä oli useita muitakin. Noita Suomen kansalaisia, yli kaksisataa vuotta maassa asuneita nimiteltiin avoimesti ja kehotettiin muuttamaan Neuvostoliittoon. Se oli erityisen katkeraa etenkin niille ihmisille, joiden omaisia oli kaatunut ja haavoittunut talvi- ja jatkosodissamme. Mutta eihan ”kunnon tomittajan” tarvitse tällaisista asioista välittää tänä totuudenjälkeisenä aikana. Eihän?
Reino Seppänen
