Maaliskuun 1 p:nä varhain aamulla pidettiin suuria kokouksia kaikilla laivoilla. Kokousten tuloksena oli vaatimus bolsevikkien yksinvallan lopettamisesta. Mutta päätös ei kuitenkaan ollut yksimielinen, vaikka enemmistö sitä kannattikin. Kronstadtin tuolloisen varuskunnan määrän lienee ollut kaikkiaan noin 26 000 henkeä siviilitöissä olevat mukaan laskien. Jos kapinallisten oma arvio pitää paikkansa, aseelliseen kapinointiin ryhtyi noin 12 000 matruusia ja sotilasta. Joukossa oli myös jonkin verran siviilejä. On oletettavaa, että varuskunnan enemmistö hyväksyi kapinan alkusytykkeenä olevat teesit. Koko varusväki ei kuitenkaan ollut kapinassa mukana. Bolsevikeilla oli edelleenkin merkittävää joukkokannatusta Kronstadtin kaupungissa ja varuskunnassa. Erikoista sen sijaan oli, ettei saaren komissaarijärjestelmä ollutkaan täydellisesti bolsevikkipuolueen hallussa.
Kuuluisa Itämeren laivasto oli talvella 1921 enää varjo entisestä. Laivaston parhaatkin laivat olivat huonossa kunnossa. Niiden koneet olivat huoltamatta ja osin epäkunnossa. Sotasatamassa ei ollut riittävästi työvoimaa eikä tarvikkeitakaan tilanteen parantamiseksi. Poltto- ja tarve-aineiden puutteen lisäksi puuttui ruokaa ja varusteita. Vaikka henki ja uho olivat vahvoja kapinallisten keskuudessa, heidän materiaaliset onnistumisen edellytykset olivat lähtökohdaltaan huonot.
Suomen tuolloisen sotilastiedustelun arvion mukaan Itämeren laivastosta bolsevikkien haltuun jäi vallankaappauksen jälkeen 6 suurta panssarilaivaa, 7 – 8 risteilijää ja yli 60 torpedovenettä. Näistä oli kyetty pitämään osittaisessa taistelukunnossa ainoastaan kaksi taistelulaivaa, Petropavlovski ja Sevastopol, risteilijöistä Auroran ja noin kuusi torpedovenettä. Kaikki muut oli jätetty Kronstadtin tai Pietarin satamiin ilman upseeristoa ja miehistöä. Osaksi myös ilman tykkejä, jotka oli otettu panssarijuniin, valkoista armeijaa vastaan sodittaessa.
Käytössä olevista laivoista puuttui myös miehistöä. Niinpä esimerkiksi Petropavlovskin ja Sevastopolin kokoisilla laivoilla olisi pitänyt olla 40 upseeria ja 1300 miestä, mutta niillä oli vain 8 – 10 upseeria ja 900 matruusia. Toisaalta laivoilla ei olisi kesäaikanakaan ollut operatiivisia tehtäviä. Itse asiassa niiden ainoa tarkoitus tuolloisessa tilanteessa oli toimia Petrogradia puolustavana tykistönä
Kapinan alkusoitto
Tyytymättömyyden muuttuminen varsinaiseksi kapinaksi tapahtui 1. maaliskuuta 1921 Kronstadtin Ankkuriaukiolla. Sinne oli kokoontunut 15 000 hengen joukko, jonka enemmistö hyväksyi jo edeltä käsin tapahtuman tunnukseksi laaditun iskulauseen ”Valta neuvostolle, ei puolueille!” Tilaisuuteen oli saapunut myös VKP:n (b) kaksi edustajaa, puolueen koko Venäjän keskuskomitean puheenjohtaja Mihail Kalinin ja laivaston ylikomissaari Nikolai Kuzmin. Kumpikin olivat niitä Venäjän vallankumousten liemissä keitettyjä konkareita, joita bolsevikit olivat lähettäneet kapinoivien sotilaiden ja lakkoilevien työläisten joukkoon käännyttämään heitä puolelleen.
Nuo kaksi olivat säilyneet hengissä tilanteissa, jotka etukäteen saattoivat olla liiankin suuria riskejä. Nyt ääni kapinoivien joukolla oli pääasiassa toinen. Mihail. Kalinin yritti muuttaa mielenosoittajien mielialaa ja suostutella heitä luopumaan poliittisista vaatimuksista – mutta turhaan. Hänet keskeytettiin huutamalla:
”Me itse tiedämme mitä tarvitsemme. Palaa sinä vanha mies eukkosi luokse!”
Myös Nikolai Kuzmin sai puheenvuoron, mutta menetti mahdollisuutensa tulkitessaan väkijoukon odottavan hiljaisuuden väärin. Toveri ylikomissaari valitsi tilanteeseen aivan sopimattoman sanavalinnan ja äänensävyn. Kuzminin kehotti mielenosoittajia varomaan kapinaan nousemisen seuraamuksista:
”Teitä kaikkia rangaistaan, sillä kansankomissaarien neuvosto ja sen alainen sotavoima ovat tarpeeksi vahva kukistaakseen teidät!”
Mutta matruusien joukosta huudettiin hänelle vastaan:
”Ennenkuin hirtät meidät, joudut itse hirtettäväksi! Älä unohda, että me matruusit olemme hankkineet vallan teille bolsevikeille! Me voimme sen riistää teiltä jälleen poiskin!”
Ylikomissaarin yrittäessä jatkaa puhettaan, hänet hiljennettiin ja kiihtyneet matruusit ottivat hänet kiinni. Ankkuri-aukiolle kokoontunut kansanjoukko hajautui ympäri kaupunkia vangitsemaan kaikki Kronstadtissa olleet bolshevikien komissaarit ja kommunistien johtohenkilöt.
Kalininia ja hänen mukanaan saapuneita bolsevikkeja ei vapautettu kokouksen jälkeen. Jonkin ajan kuluttua taistelulaiva Petropavlovskista tuli puhelimitse määräys vapauttaa Kalinin, tuo VPK:n (b) koko Venäjän keskuskomitean puheenjohtaja ja sallia hänen paluunsa Petrogradiin. Muu seurue kuitenkin pidätettiin mukaan lukien laivaston komissaari Kuzmin ja Kronstadtin neuvoston bolsevikkinen puheenjohtajan P.D. Vassiljev. Samoin pidätettiin 600 kronstadtilaista kommunistia.
Ennen lähtöään linnoituksesta Kalinin ohjeisti bolsevikkeja keskittämänä jäljellä olevat luotettavat yksiköt Kronstadtin tärkeimpiin kohteisiin ja lupasi heille, että heti Petrogradiin palattuaan ryhtyä ponnistelemaan kapinan kukistamiseksi.
Arvanheittoa Kronstadtissa
Seuraavana päivänä taistelulaiva Petropavlovskissa perustettiin Kronstadtin väliaikainen vallankumouksellinen komitea (VRK). Se oli jälleen uusi askel kohti aseellista konfliktia. Aluksi VRK koostui viidestä ihmisestä, joiden puheenjohtajana toimi Petropavlovskin vanhempi kirjuri Stepan Petritšenko. Tuolle komitealle siirtyi niin kaupungin, ja linnoituksen kuin niiden varusväen johto. Seurasi joukko toimia, jotka vahvistivat kapinallisten vallanoton saarella.
Kapinalliset ottivat haltuunsa lennätintoimiston, puhelimen ja paikallislehden toimiston. Kronstadtin Izvestija oli VRK:n äänenkannattaja ja sen ensimmäinen numero ilmestyi jo seuraavana päivänä. Lehti kertoi olevansa osoitettu ”Linnoituksen ja Kronstadtin kaupungin asukkaille”. Samalla se alkoi kertoa omaa, propagandaansa, kuten Petrogradissa ilmestyvät bolsevikkien hallitsemat lehdet taas omaansa. Izvestija väitti Petrogradin olevn yleisessä kapinassa. VRK:n tietona lehti julisti, kuinka ”maata hallitseva kommunistinen puolue oli eroittanut itsensä kansasta eikä kyennyt tuomaan apua maata vaivaavaan yleiseen tuhon tilaan.”
Uusi komitea koetti saada ensiksi yhteyden Pietarin työläisten ja varuskunnan sekä Oranienbaumin, Krasnaja-Gorkan ja muiden pienempien Kronstadtin läheisyydessä olevien linnoitusten kanssa. Oranienbaumin ja Krasnaja-Gorkan varuskunnat ilmoittivat radiolennättimellä, että ne yhtyvät Kronstadtin kapinallisiin ja ovat myös valmiit taistelemaan bolsheviikkeja vastaan. Samanlainen ilmoitus saapui Pietarin satamassa olevalta torpeedovenhedivisionalta ja muilta sotalaivoilta.
Kronstadtin väliaikainen vallankumouksellinen komitea (VRK) kokoontui 2. maaliskuuta uudelleen kaupungin kasvatustalossa, entisellä insinöörikoululla. Kokouksen avasi Petropavlovskin kirjuri Petritšenko, jonka lisäksi paikalla oli hänen sijaisensa Jakovenko, (lennätinoperaattori), jäsen Arkhipov (konekersantti),jäsen Tukin (sähkömekaanisen laitoksen esimies ja jäsen Oreshin (kolmannen työvoimakoulun johtaja). VRK valitsi linnoituksen komendantiksi ja sotapäälliköksi vanhan linnoituksen tykistöpäällikön, kenraalimajuri Aleksandr Koslovskin. Hänellä oli pieni esikunta, jonka päälliköksi Kosolovski määräsi kapteeni Jevgeni Solovianovin. He päättivät jakaa linnoituksen taistelualueiksi, joista kutakin johti entinen merivoimien upseeri. Asioita oli paljon, koska kävi yhä selvemmäksi aseellisen konfliktin mahdollisuus. Kapinalliset näet kiinnittivät huomiota bolsevikkien vakuutteluun, etteivät he tulisi vapaaehtoisesti luopumaan vallasta. Yritykset aseista riisumisesta tulisivat johtamaan verenvuodatukseen.
Ankkuriaukion kokouksen jälkeen pidettiin myös Kronstadtin VKP:n (b) puoluekomitean kokous, jossa keskusteltiin välittömän kansannousun aseellisesta tukahduttamisesta. Kronstadtin kommunistit olivat saaneet Mihail Kalinilta, tuolta yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean puhemieheltä tehtäväksi kapinan estämisen. He eivät kuitenkaan löytäneet tähän tarvittavia luotettavia yksiköitä varuskunnasta. Siten heillä ei myöskään ollut keinoja pidättää kapinan johtajia.
Petrogradin lehdet julkaisivat kaupungin puolustuskomitean tiedonannon, missä todettiin, että Pietarin erityiskomissio (salainen poliisi Tšeka) oli vanginnut kymmenkunta kapinallisen panssarilaivan Petropavlovskin matruusia. Vangittujen joukossa oli kapinallisten Oranienbaumin kautta saapuneen lähetystön jäsenet. Tämä herätti erityisesti närää Kronstadtin kapinallisissa, koska teko loukkasi vanhaa parlamentäärien (aseettomien neuvottelijoiden) periaatetta. Niin ikään Tšeka oli vanginnut epäiltyjä henkilöitä laivaston ja armeijan miehistöstä. Edelleen kerrottiin, että panttivangeiksi oli otettu Kronstadtin kapinaan osallistuvien entisten kenraalien ja upseerien perheet.
Petrogradiin perustettu bolsevikkien puolustuskomitea totesi, että kaikki nämä vangitsemiset olivat vastaus kapinallisten ottamista panttivangeista. Etenkin Itämeren laivaston komisarista Kuzminista, Kronstadtin neuvoston puheenjohtajasta Vasiljevista ja muista kommunisteista. ”Jos hiuskaan putoaa pidätettyjen toverien päästä, niin siitä vastaavat tšekan ottamat panttivangit omilla päillään”. Puolustuskomitea väitti lehdille antamissaan tiedonannoissa Kronstadtin kapinanjohtajain innostavan matruuseja sillä, että Suomi tulisi auttamaan kapinallisia ja että Pietarissa puhkeaa kapina millä hetkellä hyvänsä.
Petrogradin puolustuskomitea julisti 3. maaliskuuta kaupungin ja Petrogradin maakunnan sotatila-alueeksi. Kaupungissa pidätettiin sosialististen puolueiden jäseniksi tiedettyjä, lakkoaktivisteja ja niiden aseistettujen yksiköiden sotilaita, joiden luotettavuus oli kyseenalaista ja etenkin ne sotilaat, jotka ilmaisivat myötätuntonsa kapinallisille. Petrogradin ulkopuolella olevissa yksiköissäkin toteutettiin sotilaisen riisumista aseista.
Kronstadtin kapinalliset pyrkivät neuvotteluihin viranomaisten kanssa, mutta jälkimmäisten kanta oli nyt yksiselitteinen: Ei neuvotteluja tai kompromisseja, kapinallisten on laskettava aseensa ilman ehtoja. Petrogradin puolustuskomitea esitti 4. maaliskuuta ultimaatumin Kronstadtille. Kapinallisten oli pakko joko hyväksyä se tai otettava vastaan hallituksen joukkojen hyökkäys. Samana päivänä linnoituksessa pidettiin edustajien kokous, johon osallistui 202 henkilöä. Siellä päätettiin puolustautua mahdollisen hyökkäyksen tapahtuessa. Petritsenkon ehdotuksesta Kronstadtin väliaikaisen vallankumouksellisen komitean (VRK) kokoa kasvatettiin viidestä viiteentoista henkeen. Kapinallisten johtajakseen valitsema Aleksandr Koslovski ja muut upseerit ehdottivat kapinallisten välittömiä maihinousuja rannikolle, jotta etenkin Oranienbaum sekä Krasnaja-Gorka (Yhinmäki) hallinta varmistuisi sekä Sestroretskin eli Siestarjoen linnoittuksen haltuunottoa. VRK ja matruusit eivät hyväksyneet ehdotusta. Näyttää siltä, että taistelulaivat tykkeineen ja Kronstadtin vahvat linnoitukset tuudittivat kapinoitsijat valheelliseen turvallisuuden tunteeseen.
Tilanteen kärjistyttyä katkeamispisteeseen bolsevikkien Petrogradin puolustuskomitea ryhtyi toimenpiteisiin kapinallisten eristämiseksi. Oranienbaumin sekä Krasnaja-Gorkan (Yhinmäen) linnoituksia ryhdyttiin piirittämään. Sotilaalliselta kannalta tehtävä oli äärimmäisen kiireellinen ja tärkeä. Tarkoituksena oli eristää linnoitukset kapinan keskuksesta ja vähentää mahdollisuuksia laajentaa kapinallisten sillanpääasemia mantereelle. Linnoitukset pyysivät Kronstadtistaa apujoukkoja, mutta ilmeisesti sekasorto saarella oli niin suurta, ettei apu ehtinyt ajoissa. Nopean toiminnan ansiosta bolsevikkihallinto sai kokonaan hallintaansa Suomenlahden etelä- ja pohjoisrannikot Kronstadtin kahta puolta. Tässä vaiheessa kapinallisten tilanne oli jo kääntymässä vaikeaksi. Sitä he eivät kuitenkaan näyttäneet käsittävän.
Toisen merkittävän takaiskun kapinalliset kokivat menettäessään Petrogradin varuskunnan sotilaiden ja matruusien tuen sekä mahdollisuuden heidän liittyä kapinallisiin. Näissä osastoissa tuki kapinallisille oli vahvaa. Asia oli myös viranomaisten tiedossa ja heidän keskeinen tehtävänsä olikin eristää nämä voimat ja estää heidän liittymisensä kapinaan. Jää oli jo sulamassa ja Kronstadtin laivat kapinallisineen olivat suuri uhka Petrogradille. Epäluotettavien sotilaiden ja matruusien vaarattomiksi tekeminen tapahtui osin ovelia juonia käyttäen ja toisaalta turvautuen luotettaviin joukkoihin, mm. Petrogradin sotaopistojen kadetteihin (kursantteihin) sekä bolsevikkien erikoisjoukkoihin, mm. latvialaisista, suomalaisista ja virolaisista kommunisteista koottuihin yksiköihin.
Kaupungin puolustuskomitea pyrki vähentämään kapinallisten vetovoimaa Petrogradin väestön, etenkin työläisten, keskuudessa erilaisin kampanjoin. Niissä Kronstadtin kapina leimattiin kursailematta ”mustasotnialaisten vallankumoukseksi”, jota johtaa tsaarinkenraali Kosolovski valkoupseereineen. Kampanjointi oli tuloksellista, se sai monet alun perin myönteisesti matruuseihin suhtautuneet epävarmoiksi. Vanhan vallan paluuta ei haluttu suurin surminkaan.
Tilanteen kärjistyttyä puolustuksesta vastaava kansankomissaari Trotski kutsuttiin Petrogradiin. Hän sattui tuolloin olemaan Uralilla. Kapinaa kukistamaan komennettiin puna-armeijan kenraali Tuhatševski. Puna-armeijan sijoittelu Kronstadtin ympärille oli valmis jo maaliskuun 6. päivä. Hallituksen joukot olivat miehittäneet Kronstadtin ympärillä Suomenlahden etelä- ja pohjoisrannikot. Heidän tukikohtinaan olivat Petrograd, Oranienbaum, Krasnaja-Gorka (Yhinmäki) ja Sestroretsk (Siestarjoen linnoitus). Asetelmat viimeiseen näytökseen olivat valmiit.
Reino Seppänen
Jatkuu. Osa 3 kertoo kapinan kukistumisesta.