Bolsevikkivallan kapinallisille esitetyt vaatimukset antautumista ja uhkailut eivät olleet johtaneet tuloksiin.  Kapinan kestettyä kuusi vuorokautta Kronstadtin piiritysrengas oli saatu valmiiksi, kapinallisten yhteydet ulkopuolelle katkaistu ja tärkeimmät potentiaaliset uhkat mantereella poistettu.  Bolsevikkien puolella oli erimielisyyttä kuitenkin siitä, oliko puna-armeijan kokoama  asevoima vielä riittävä Kronstadtin valtaukseen.  Maan vallanpitäjät kiirehtivät kapinan kukistamista.  Pelättiin jään sulamista, joka oli enää ajankysymys.  Sotilaat taas tiesivät, että Kronstadt oli vaikea vallata tuolloisessa alennustilassaankin ja puolustajien vähäisestä pääluvusta huolimatta.

 

 

Kronstadtin merilinnoitus oli luotu Venäjän pääkaupungin Pietarin suojaksi.  Kyseessä oli suuri linnoitusjärjestelmä, jonka keskus oli saaren samanniminen kaupunki.  Aikoinaan sitä pidettiin yhtenä maailman parhaimmista linnoitusjärjestelmistä.  Kronstadtiin kuului 16 linnoitusta, joista suurin osa sijaitsi saarilla, luonnollisilla ja keinotekoisilla.  Pietariin johtavaa matalaa pohlisväylää suojasivat saarilinnoitukset Obrutšev (Krasnoarmeisk), Totleben ja numeroidut linnakkeet numerot 1 – 7.  Eteläistä pääväylää suojasivat lännessä linnakkeet Konstantin,  Alexander,  Peter (Kronshlot) ja Paul (Miljutin).  Idenpänä väylää suojasivat linnakkeet numero 1 ja  2.  Kotlinin saaren länsipäässä sijaitsi tärkeä Riffin linnake ja keskemmällä saarta linnake Schanze.  Venäjä toteutti suuren linnoitusohjelmaa vuosina 1908-1915.  Sen yhteydessä Suomenlahden molemmille rannoille rakennettiin johtavat linnoitukset Krasnaja Gorka”, Ino ja  Seraja Lošad  (Harmaa hevonen).  Ino-linnake lahden pohjoisrannalla räjäytettiin vuonna 1918, koska se jäi itsenäistyneen Suomen puolelle.

 

 

 

Ensimmäinen hyökkäys Kronstadtiin

Valtausoperaation aloituspäiväksi oli valittu maaliskuun seitsemäs 1921.   Operaatioon keskitetyt 17 600 puna-armeijan sotilasta olivat valmiina hyökkäämään Kronstadtin linnoitukseen.  Hyökkäystä edelsi tykistövalmistelut, jotka alkoivat kello 18.00.  Bolsevikkien hallussa olevat Suomenlahden etelä- ja pohjoisrannikolla olevien linnoitusten patterit aloittivat ammunnan, johon Kronstadtin patterit sekä taistelulaivojen Petropavlovskin ja Sevastopolin tykit vastasivat.

 

Joukot oli jaettu pohjoiseen ryhmään, johon kuului 3683 sotilasta ja eteläiseen ryhmään, jossa oli kaikkiaan 9583 sotilasta.  Hyökkäyksen aloittivat Sestroretskistä eli Siestarjoelta lähteneet rykmentit aamuvarhain aamulla maaliskuun 8. päivä.  Ne etenivät jäätä myöten Totlebenin linnaketta.  Kauempana oli toinen lähitavoite Obrutševin (Krasnoarmeiskin) linnake.  Pohjoisen ryhmän hyökkäyksen alettua, lähtivät Oranienbaumiin ja Pietarhoviin sijoitetut eteläisen ryhmän arviolta noin 6000 miestä hyökkäyksensä kohti Kronstadtia.  Tätä joukkoa komensi Pavel Dybenko.  Eteläisen ryhmän joukoista vajaat 4000 oli jätetty reserviin.

 

Hyökkäävien joukkojen tehtävä oli toivoton.  Heidän oli edettävä avonaisella jäällä päiväsaikaan ja vailla valkoisia suoja-asuja linnoitussaarien tykkitulen alla kohti linnoituksia, joiden edessä olivat miinakentät ja piikkilankaesteet.  Kapinallisten tuli ja Kronstadtin keskussatamassa ankkurissa olevien Petropavlovskin ja Sevastopolin tykit löivät muutamien tuntien kuluttua hyökkäävät joukot suurin tappioin takaisin.

 

 

Hyökkäyksen epäonnistuminen johti operaatiossa käytettyjen puna-armeijan yksiköiden moraalin romahtamiseen.  Tuhatševski ilmoitti tasavallan asevoimien komentajalle Sergei Sergejevitš Kameneville operaation ”vakavista vaikeuksista”, etenkin raskaan tykistön puutteesta ja puna-armeijan yksiköiden alentuneesta taistelumoraalista.  27. jalkaväkidivisioonan 561. rykmentti kieltäytyi osallistumasta hyökkäykseen.  Yksi kyseisen rykmentin pataljoonista siirtyi jopa  kapinallisten puolelle.  Tosin tuo rykmentti oli alkuperäisesti ollut sijoitettuna Kronstadtiin.

 

Vastaus niskurointiin tuli nopeasti.  Sotilaat, joiden uskottiin olleen syyllisiä näihin tottelemattomuuksiin, teloitettiin.  Piirittäjien johdolle kävi hyvin selväksi, että joukkoja Kronstadtin linnoitusten valtaamiseen tarvittiin paljon lisää ja suuren osan niistä tuli olla myös luotettavia.

 

 

 

 

Kapinallisillakin ongelmia

 

 

Itse asiassa samoja luotettavuusongelmia oli kapinallisillakin.  Vain osa linnoituksen varusväestä oli noussut kapinaan.  Vallankumouksellisen komitean merimiehet eivät luottaneet linnoitusten varuskuntiin.  Niinpä se lähetti yli  900 aseistettua kapinallista pääsaaren läntisimmässä kärjessä sijaitsevaan Riffin strategisesti tärkeään linnakkeseen sekä Totlebeniin ja Obrucheviin kumpaankin 400 miestä.  Mielenkiintoisena yksityiskohtana kerrottakoon, että Totlebenin keinotekoiselle saarelle perustetun linnoituksen komentajana toimi Georgi Langemak, tuleva RNII:n  (Jet Propulsion Research Institute) pääinsinööri ja yksi rakettiase ”Katjusan” suunnittelijoista.  Tämä kieltäytyi kategorisesti tottelemasta kapinallisten vallankumouksellista komiteaa, jonka vuoksi hänet pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan.  Tuomiota ei kuitenkaan ehditty panna täytäntöön.

 

Mitä pitemmälle piiritys kesti, sitä enemmän rannoille ilmestyi lisää Kronstadtiin suunnattuja putkia.  Saarrostajien avuksi tuotiin kolme kansalais- ja interventiosodissa tärkeiksi osoittautuneita panssarijunaa.  Lentokoneetkin pommittivat kapinallisten kohteita useaan otteeseen, mutta saamatta aikaa suurempaa tuhoa.  Kapinalliset erehtyivät vastaamaan liian innokkaasti piirittäjien tuleen, kuluttaen siten rajallisia ammusvarastojaan.  Ne, samoin kuin saaren elintarvikevarastot olivat vähäiset.  Tosin Venäjän Punainen Risti oli jo luvannut elintarvike- ja lääkintäapua Kronstadtiin.

 

Maaliskuun kahdeksannen ja 16. päivien välisenä aikana piirittäjät tekivät useita yrityksiä pienillä joukoilla lähestyä linnoitusta.  Samalla heidän raskas tykistönsä tulitti varustuksia ja kaupunkia lähes yhtäjaksoisesti molemmilta rannoilta.  Sestrotretskiin oltiin siirretty raskasta ja kevyttä kenttätykistöä.  Kahdeksannen päivän jälkeen etenkin Krasnaja-Gorka Suomenlahden etelärannalla ampui Kronstadia 305 millimetrin tykeillään. Muun kaliiperiset linnoitustykit olivat siellä epäkunnossa.  Panssarilaiva Sevastopol sai yhden vakavamman osuman, jonka räjähdyksessä henkensä menetti 30 miestä.

 

 

 

Tykkitulesta vahinkoa siviiliasutukselle

 

 

Niin kapinallisten kuin puna-armeijan tykkien osumat tuottivat vahinkoja myös siviiliasutukselle.  Kronstadtin kaupunkiin osui piirittäjien putkista lähteneitä kranaatteja.  Kapinalliset pyrkivät suuntaamaan tulituksensa Siestarjoen ja Revonnenän linnoituksiin sekä kenttätykkien asemiin välillä Siestarjoki – Lahti.   Aina ei kranaatit osuuneet sinne, minne ne olivat tarkoitettu.   Harha-ammuksia pahempi lienee ollut päivästä toiseen jatkuva tykkien jylinä.

 

 

Tulitus tuotti tuhoa vastarannan siviiliasutuksellekin.  Isäni kertoi heidän perheen Siestarjoelta tapahtuneen omatoimisen lähdön syyksi juuri tuon päivästä toiseen jatkuvan tykkitulen, jolle ei näyttänyt tulevan loppua.  Saman ratkaisun tekivät monet muutkin seudulla asuneet suomalaiset.  Seppäsen perheellä oli kyllä virallinenkin lähtölupa saatuna, mutta Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä syntyneen ”jääkauden” vuoksi maasta poistuminen oli estynyt.

 

 

 

Toinen hyökkäys Kronstadtiin

Molemmille osapuolille oli selvää, että Suomenlahden jää oli sulamassa.  Avoveteen oli vielä arviolta pari-kolme viikkoa aikaa, mutta railoja merenjäässä oli jo olemassa.  Se, mikä oli eduksi puolustavalle taholle, oli hyökkäävälle suuri uhka.  Bolsevikkijoukkojen johto tiesi tunnustelevien hyökkäysten perusteella, että kapinan kukistamiseen tarvitaan huomattavasti suurempaa sotilaallista voimaa, kuin mitä ensimmäisessä valtausyrityksessä oli käytetty.  Sitä oli myös haalittu ympäri maata.  Pääpaino oli nyt hallitukselle uskollisissa joukoissa.

 

 

Jälkikäteen on kiistelty siitä, kuinka suurella miesmäärällä kapina kukistettiin.  Näiden lukujen heittelyssä on monesti ollut ideologisia ja propagandistisia tavoitteita.  Toiseen hyökkäykseen, joka alkoi maaliskuun 16. päivän aamulla kello kuusi, oli keskitetty noin 50 000 miestä (Avrich, Paul, 1970, ”Kronstadt, 1921”.  Princeton, N.J.: Princeton University Press).   Joissakin lähteissä, mm. eräissä venäläisissä asevoiman miesluvuksi on kerrottu 40 000 – 45 000.  Hurjimmat miesmäärät tapasin vanhoista suomalaisista äärioikeistolaisista lehdistä.  Suomen Sotilas -lehti mm. kirjoitti kapinasta kolmen kirjoituksen sarjan vuonna 1930.  Lehden 18. tammikuuta 1930 julkaistussa numerossa 3, bolsevikkien miesmääräksi esitetään niinkin huikea luku kuin 120 000 – 150 000 miestä!

 

Maaliskuun 17. mennessä bolsevikit olivat onnistuneet kokoamaan hyökkäykseen seuraavat joukot alayksikköineen: 11. ja 27. kivääridivisioona, 187. kivääridivisioonan 187. prikaati, kommunistiset erikoisjoukot, 16:n sotakoulun kadetit (kursantit) sekä useita muita pieniä yksiköitä.  Erikoisin valtaukseen ilmoittautunut joukko oli Venäjän kommunistisen puolueen kymmenennen puoluekokouksen 300 kokousedustajan ilmoittautuminen Kronstadtin taisteluun.  Tuo kokous oli juuri parhaillaan menossa Moskovassa.  300:n vapaaehtoisen ilmoittautumista paljon suurempi merkitys Venäjän poliittiseen tilanteeseen oli kuitenkin X:n puoluekokouksen päätös sotakommunismin lopettamisesta ja uuden talouspolitiikan, NEP, aloittamisesta.

 

 

Läpimurto

Tilanne oli viikossa kääntynyt hyökkääjien eduksi.  Tuhatševskin miesylivoimaa vastassa oli noin 15 000 kapinallista.  Eikä tämä alivoima ollut ainoa Kronstadtin linnoitusta puolustavien ongelma.  He kärsivät ruoka- ja ammuspulasta.  Myös kapinallisten mieliala oli laskenut näköalattomuuden ja vaihtoehtojen vähäisyyden vuoksi.  Osassa kapinallisia ei taistelutahto ollut silti heikentynyt eikä heidän mieleensä tullut antautuminen.  He tiesivät kamppailevansa selkä seinää vasten.  Tässä mielessä kapinan loppunäytös on osin yksi parhaimmista esityksistä venäläisen sotilaan sitkeydestä ja taistelukyvystä, kun hän tuntee sotivansa oikean asian puolesta.  Tuo oikea asia elähdytti molemmilla puolella sotivia, vaikka itse asiat olivatkin vastakkaisia.

 

Piirittäjien suunnitelma, jonka päälaatijoiksi ymmärretään Mihail Tuhatševski, Ivan Fedko, Pavel Dybenko ja Vitovt Putna, käsitti linnoituksen lähestymisen pohjoisesta, etelästä ja idästä kuusiportaisesti.  Joukkojen johto oli annettu kahdelle kaksikolle.  Pohjoista ryhmää johti Jevgeni Kazanski poliittisena komissaarina Jevgeni Weger.  Eteläisen ryhmän johtajana oli Alexandr Sedjakin ja hänen poliittisena komissaarinaan Kliment Voroshilov.

 

Ensimmäisestä hyökkäyksestä poiketen kaikki sotilaat saivat valkoiset lumipuvut.  Hyökkääjät varustettiin myös tikkain, laudoin ja erilaisin apuvälinein ylittämään jäässä olevat railot ja hauraat jääalueet.  Hyökkäystä edelsivät voimakkaat tykistökeskitykset, jotka alkoivat jo edeltävänä iltapäivänä tuliasemien kaikista mahdollisista putkista.  Tykistötuli päättyi yöllä.  Kapinalliset odottivat aiempien hyökkäysten tapaan jalkaväen hyökkäystä ennen aamunkoittoa.

 

Tällä kertaa suurin osa piirittäjien joukoista olikin keskitetty saaren eteläpuolelle hyökkäämään niin etelästä kuin idästä.  Pohjoisesta hyökkäsi sen sijaan pienempi sotakoulujen kadettien eli niin sanottujen kursanttien joukot.  Pimeyden ja sumu suojassa nuo pohjoiset sotilasosastot etenivät hiljaa kahtena sarakkeena kohti Kronstadtin pohjoisia linnoituksia. Naamioinnista ​​ja varovaisuudesta ​​huolimatta valonheittimien keila löysi hyökkääjien yhden sarakkeen leikkaamassa esteiden piikkilankaa.

 

Kapinalliset yrittivät epätoivoisesti torjua hyökkäyksen, mutta kadetit pystyivät jatkamaan etenemistä, vaikka haavoittumiset ja kaatumiset verottivatkin joukkoa.  Ensimmäinen saavutus heiltä oli pohjoisrantaa lähimpänä olevan linnakkeen numero seitsemän valtaaminen ilman taistelua.  Myöhempi Neuvostoliiton panssarivoimien päämarsalkka Pavel Rotmistrov oli yksi ensimmäisistä bolshevikkisotilaista, joka tunkeutui linnoitukseen.  Seuraavasta linnakkeesta, numero kuudesta sen sijaan taisteltiin verisesti.  Kamppailu päättyi kadettien voittoon.  Linnake numero viisi vallattiin nopeasti.  Sitä puolustettiin vain heikosti.  Puna-armeijan sotilaat valtasivat linnakkeen numero neljän sen sijaan vasta tuntien taistelujen jälkeen.  Iltapäivään mennessä kadetit  olivat ottaneet useita linnakkeita haltuunsa ja päässeet Kotlinin saaren koilliseen rantaan.  Viimeiset pohjoiset linnakkeet vallattiin kello 01.00  mennessä.

 

Suurempi eteläinen ryhmä ajoitti hyökkäyksensä alkamaan tunnin pohjoista ryhmää myöhemmin.  Kolme konekivääreillä ja kevyellä tykistöllä varustettua rivistöä lähestyi Kronstadtin satamaa.  Neljäs rivistö lähestyi sataman lähellä olevaa Pietarin porttia.  Pimeyden ja sumun suojissa edenneitä bolsevikkijoukkoja kapinallisten valonheittimet eivät kyenneet paljastamaan.  Nämä pystyivät voittamaan kapinalliset kaupungin eteläpuolella, mutta heidät pysäytti muiden linnoitusten konekiväärit ja tykistö.  Kapinallisten paikalle saamat vahvistukset pakottivat hyökkääjät vetäytymään.  Taistelujen kuluttavuutta kuvaa, että yli puolet 79. jalkaväkiprikaatista oli kaatunut, mukaan lukien kymmenen VKP:n (b) puoluekongressin edustajaa.

 

Hyökkääjien miesylivoima heikensi hetki hetkeltä yhä enemmän puolustajien tilannetta.  Linnake toisensa jälkeen joutui bolsevikkijoukkojen käsiin.  Kello 19:än mennessä kapinalliset olivat menettäneet kaikki Kronstadtin pohjois- ja etelärannalla olevat linnakkeet.  Puolustajien jäännökset vetäytyivät linnakkeilta kaupunkiin.  Noin kello 21 bolsevikit murtautuivat myös kaupunkiin.  Verisissä kaupunkitaisteluissa kapinallisten Kronstadtin tuntemus laittoi ajoittain hyökkääjät ahtaalle.  Kellareita ja ullakkoja hyödyntäen nämä saattoivat tulittaa ylhäältä tai iskeä yllättäen takaapäin.  Ylivoima kuitenkin saneli taistelujen kulun.

 

Kapinallisten päävoima peräytyi kaupungista Kotlinin saaren länsirannalle, kun saarroksiin joutumisen uhka kävi selville. Petropavlovsk ja Sevastopol saivat käskyn suojella tykkitulellaan saaren läntisessä päässä sijaitsevaa Riffin linnaketta.  Kello 21:30 laivoissa oleva miehistö sai käskyn jättää laivat ja tehdä alusten tykit käyttökelvottomiksi.  Heille annettiin myös käsky peräytyä Riffin linnakkeelle.

 

Peräytyminen kaupungista ja laivoilta tapahtui mies miestä vastaan taistellen.  Riffin linnakkeelle saavuttaessa Kronstadtin kapinallisilla ei ollut enää muuta mahdollisuutta, kuin koettaa päästä jäätä myöten yön pimeydessä Suomen puolelle.  Taistelu oli Kronstadtin hallinnasta oli hävitty.

 

 

 

Reino Seppänen

 

Kirjoitussarjan viimeinen, neljäs osa, ”Kapinan tilinpäätös” kertoo Kronstadtin kapinan monenlaisista seurauksista ja vaikutuksista yhteiskunnallisella tasolla, mutta myös kapinaan osallistuneiden ja sitä kukistaneiden kohtaloista.