Tsaari Pietari Suuri perusti nimikkokaupunkinsa ja samalla maan uuden pääkaupunkin keskelle vanhaa suomalaisasutusta suuren Pohjan sodan aikana 1703. Alue, jolle ”Pohjolan Venetsia” syntyi oli tarkoitukseen kaikin puolin mahdottoman epäkäytännöllinen. Neuvostokirjailija Konstantin Paustovski luonneti tuota aluetta ”tsuhnasoiksi”, joka kuvasi hyvinkin seudun vetistä luonnetta. Keisari näki kuitenkin paikassa paljon hyviä puolia ja hänen käskyjään tietenkin toteltiin. Kaupunkia mereltä suojaamaan perustettiin suomalaiselle Retusaarelle suuri sotasatama ja linnoitus, joka vuosikymmenien saatossa kasvoi Kronstadtin kaupungiksi ja mahtavaksi linnoitusjärjestelmäksi. Retusaari nimettiin uudelleen Kotlinin saareksi.
Kronstadt, sen varusväki ja matruusit näyttelivät merkittävää osaa Venäjän kolmessa vallankumouksellisessa mullistuksessa, vuosien 1905 ja 1917 maaliskuun vallankumouksissa sekä 1917 lokakuussa tapahtuneessa bolsevikkien vallankaappauksessa. Näistä tapahtumista Kronstadt sai kulttimaisen maineen, joka osaltaan saattaa olla selittämässä paikan viimeisintä vuonna 1921. Tästä kapinasta on kirjoitettu paljon ja pääsääntöisesti kahdesta eri näkökulmasta. Toinen niistä edustaa voittajatahoa, bolsevistista eli kommunistista näkökulmaa ja toinen taas sen vastakohtaa. Totuus löytynee jostain näiden kahden tulkinnan välimaastosta.
Kapinan taustaa
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopan kartta oli uusiutunut rajusti. Nuo muutokset olivat heijastuksia maanosan syvistä yhteiskunnallisista mullistuksista. Niiden seurauksena Euroopasta oli kadonnut kolme suurta keisarikuntaa; Saksa, Itävalta-Unkari ja Venäjä. Kahden viimeksi mainitun kohdalla se oli tarkoittanut monen uuden valtion syntymistä. Venäjä oli suurin aluemenettäjä. Puolan ja Balttian valtioiden syntyminen oli merkinnyt maan merimahdin merkittävää kutistumista ja entisen suuren Itämeren laivaston tunkemista Suomenlahden pohjukkaan Kronstadtin sotasatamaan.
Geopoliittiset muutokset merkitsivät uhkaa Petrogradiksi muuttuneelle Pietarille, Neuvosto-Venäjän pääkaupungille. Sellaisena vanha Pietari toimi vain hetken. Vielä sisällis- ja interventiosotien riehuessa, bolsevikit siirsivätkin, maaliskuussa 1918, maan pääkaupungin Moskovaan. Lähes parimiljoonainen Petrograd oli kuitenkin edelleen tärkeä teollisuuden ja kaupan keskus sekä keskisen Venäjän henkireikä merelle. Pietari Suuri oli perustanut valtakunnan uuden pääkaupungin suojaksi Kronstadtin sotasataman ja siihen liittyvän suuren linnoitusjärjestelmä. Kronstadt suojasi tehokkaasti kaupunkia meren suunnasta.
Bolsevikeille Kronstadtilla oli suuri symboliarvo. Näyttelihän varuskunta ja laivasto tsaarinvallan kukistaneissa vallankumouksissa merkittävää osaa. Bolsevistinen käsite ”kronstadtilaiset”oli osin propagandistinen, mutta sillä oli myös sisällöllistä painoarvoa. Kronstadtia luonnehdettiin ”vallankumouksen kauneudeksi ja ylpeydeksi”. Siitä tehtiin lauluja, runoja, näytelmiä ja romaaneja. Eikä suinkaan perusteitta. Bolsevikkien vuoden 1917 lokakuussa suorittama vallankaappaus onnistui pitkälti väliaikaisen hallituksen menetettyä otteensa maan armeijasta, ennen kaikkea pääkaupunkiseudulla. Siinä Petrogradissa ollut kapinallinen sotaväki ja Itämeren laivaston alukset matruuseineen olivat keskeisessä roolissa.
Maailmansodan jälkeen Kronstadt oli Neuvosto-Venäjän laivaston ainoa suuri tukikohta. Bolshevikit tekivät parhaansa saadakseen linnoituksen ja laivaston jälleen kuntoon vallankumouksen jälkeisestä sekasortoisesta tilasta. Hekin ymmärsivät Kronstadtin suuren merkityksen Pietarin puolustukselle. Maan talous oli raunioilla ja varoja ei ollut liiemmälti käytettävissä. Bolsevikkien sotatilan aikana toteuttama ns. sotakommunismi oli päätetty romuttaa. Järjestelmä oli kyllä jotenkin taannut ruokatarpeiden tasapuolisuuteen pyrkineen jakelun, mutta sen aiheuttamat valtavat sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ongelmat synnyttivät epäjärjestystä ja levottomuutta. Kehitystä nopeutti vuoden 1921 alkupuolella Kronstadissa syntynyt kapinaliike.
Bolsevikkivallan alkuvuosina matruusit muodostivat heidän parhaan ja taistelukykyisimmän voiman lukuisia vihollisia vastaan. Matruuseihin voitiin ehdottomasti luottaa. Matruusien uskollisuus myös palkittiin kunnianosoituksin ja erivapauksin. Muutos Kronstadtin laivoissa ja linnoituksissa henkilöstössä tapahtui vähitellen. Kansalais- ja interventiosotien rintamille lähteneiden, taisteluissa kaatuneiden ja rampautuneiden tilalle tuli uusia rekryyttejä pääasiassa maaseudulta. Vallankumous oli vienyt mennessään laivojen ja varuskunnan harventuneen upseeriston arvovallan. Se oli vähäinen, ja johti tosiasiassa sotilaskurin jatkuvaan rapautumiseen. Sisällissotien rintamien alkutappiot kenraaleita Judenitsia ja Denikiniä sekä amiraali Koltsakia vastaan osoittivat, ettei menestyksellistä sodankäyntiä voida saavuttaa ilman joukkojen kurinalaista toimintaa. Eikä ilman asiallisesti organisoitua armeijaa.
Uutta puna-armeijaa muodostettaessa vapaaehtoisuus unohdettiin ja tukeuduttiin kaaderijärjestelmään. Tehtävän hoiti Lev Trotski, puna-armeijan tarmokas perustaja. Hänen esikuvanaan oli Venäjän vanha armeija. Apuna Trotskilla oli joukko tsaarinarmeijan upseereita. Heistä osa oli Mihail Tuhatševskin kaltaisia, nuoria vallankumoukselle uskollisia upseereita ja osa taas vähemmän luotettavia. Muutos, kurin ja järjestyksen tulo joukkoihin, ei miellyttänyt sitä armeijan ja laivaston osaa, joille kumouksellinen vapaus ja vallankumousromantiikka olivat tarjonneet liiankin suuria vapauksia toteuttaa oikkujaan. Upseeriston oikeuksien palauttaminen ja heitä valvomaan perustettu komissaarijärjestelmä olivat yksi Trotskin keino kohottaa puna-armeijan taistelukykyä. Nämä uudistukset toteutettiin myös Kronstadtissa, mutta niiden vastaanotto ei ollut suinkaan varauksetonta.
Tyytymättömyys kasvaa
Maailmansota ja sen jälkeen käydyt sisällis- ja interventiosodat romuttivat Venäjän kansantalouden, jonka seurauksena kansan kurjuus kasvoi. Hätäratkaisuksi tilanteeseen Leninin johtamat bolsevikit kehittivät ”sotakommunismin”, jolla tarkoitettiin hyödyke-rahasuhteen poistamista. Sotakommunismi kielsi yksityiskaupan, tavaroiden ja tuotteiden jakaminen tapahtui jäykän hallinnollisesti. Elintarvikeannokset ja muut tarpeelliset hyödykkeet jaettiin korttijärjestelmän avulla periaatteessa tasa-arvoon pyrkien. Se edellytti kansalaisen kuulumista ”kuluttajayhteisöön” ja valvottua työpanosta. Kaikki virallisesti työttömät menettivät oikeutensa annoksiinsa vuonna 1918. Niinpä Kronstadissa ja Petrogradissa kaupunki otti käyttöön ”yleisen työvoimapalvelun”, joka pakotti kaupunkilaiset ammatista riippumatta työskentelemään hänelle osoitetussa työpaikassa. Osa näin mobilisoiduista työvoimista siirrettiin myös kasarmeihin asumaan.
Erityisen vaikeaa aika oli talonpojille. Maan hallitus eli kansankomissaarien neuvosto antoi 13. ja 27. toukokuuta 1918 asetukset, joilla kiellettiin viljan vapaa kauppa. Vilja takavarikoitiin talonpojilta aseistetuin pakko-otoin. Tammikuun 11. päivä 1919 annettiin taas asetus, joka määräsi talonpojat luovuttamaan valtiolle maataloustuotteet kiintein normihinnoin. Se kiristi mielialoja maaseudulla, koska ajattelemattomasti toimivat pakko-ottajat saattoivat jättää talonpojan jopa ilman ruoka- ja kylvöviljaa.
Vuosien 1920–1921 vaihteessa väestön tyytymättömyys sotakommunismiin saavutti huippunsa. Väkivaltaiset viljan ja elintarvikkeiden pakko-otot talonpojilta johtivat aseellisiin kapinoihin erityisesti Länsi-Siperiassa, Tambovin ja Voronežin maakunnissa, Keski-Volgan alueella, Donin ja Kubanin alueella. Bolsevikkien vastaus kapinointeihin vain pahensi maan kriisiä ja johti peruselintarvikkeiden puutteeseen. Vaihtokauppa yleistyi – tavaroita ja ruokaa voitiin vain vaihtaa keskenään. Tehtaita suljettiin raaka- ja polttoaineiden puutteen vuoksi, työntekijät joutuivat menemään maaseudulle saadakseen ruokaa.
Bolsevikkien ongelmat kärjistyivät, kun suurten teollisuuskeskusten, lähinnä Petrogradin ja Moskovan, asukkaiden sietokyky läheni avointa kapinaa. Liikenteen tilannetta vaikeutti polttoainekriisi, joka taas toi ongelmia jo ennestään niukkojen ruokavarastojen täydentämiseen. Leivän luovutusnormeja alennettiin ja joidenkin elintarvikkeiden annoksia oli myös peruttava. Tehtaita jouduttiin sulkemaan poltto- ja raaka-aineiden puutteen vuoksi.
Pietarissa työläisten tyytymättömyys lisääntyi vuosien 1919 – 1920 aikana. Kokouksissa kuultiin yhä useammin arvostelua mahdottomaksi käyneestä tilanteesta. Se kohdistui suoraan bolsevikkien politiikkaan. Työläiset tukivat yleensä edelleen neuvostovaltaa, mutta vastustus kohdistui bolsevikkipuolueen yksinvaltaa. Kronstadtin matruusit kuulivat viestejä Pietarin kriittisestä tilanteesta, mutta he saivat myös kirjeitä kodeistaan maaseudulta eri puolilta Venäjää. Kirjeissä kerrottiin kaunistelematta tilanne kotona – elintarvikkeiden pakko-otot ja niiden yhteydessä koettu väkivalta. Suuri osa näistä sotilaista ja matruuseista tunsi maalaiselämän vallankumousperinnettä läheisemmäksi tai sen vaalimista korostavan sotapalvelun.
Tyytymättömyys niin työläisten kuin matruusien ja sotamiestenkin keskuudessa oli nyt ilmeinen ja alkoi saada kapinahengen luonnetta. Kansan mielialaa tarkkailevat tšekan työntekijät olivat panneet tämän merkille ja raportteja asiasta oli lähetetty niin Petrogradin esimiehille kuin Moskovaan. Kronstadtin tilannetta osattiin kuvata raporteissa hyvin. Ensimmäisenä uhka nousi kuitenkin Petrogradin tehdasalueilla. Uutiset kaupungin levottomuuksista levisivät myös Kronstadtiin.
Petrogradissa alkoi 24. helmikuuta 1921 lakko ja työläisten kokoontumiset. Nämä kokoukset olivat nyt poikkeuksellisia, koska niissä esitettiin poliittisia ja taloudellisia vaatimuksia bolsevikkivallalle. Bolsevikkien Petrogradin komitea piti työläisten lakkoja ja niistä seuranneita levottomuuksia kapinana. Lakkolaisten kanssa ei keskusteltu, vaan vastauksena oli kaupunkiin julistettu sotatila. Sen perusteella pidätettiin lakon johtajina pidetyt työntekijöiden aktivistit. Petrogradin tapahtumat kiinnostivat Kronstadtin merimiehiä ja varusväkeä. Bolshevikkien kannattajien määrä väheni heidän joukossaan nyt, kun taas vasemmistososialistien, sosiaalivallankumouksellisten ja anarkistien suosio kasvoi.
Kronstadters lähetti edustajansa Petrogradiin keräämään tietoja tapahtumasta. Palattuaan Kotlinin saarelle merimiehet kertoivat aseistettujen puna-armeijan sotilaiden ympäröimistä lakossa olevista tehtaista. Tiedot johtivat 28. helmikuuta pidettyyn, Suomenlahden jäällä olevien taistelulaivojen ”Sevastopolin” ja ”Petropavlovskin”, matruusien hätäkokoukseen. Kokouksessa hyväksyttiin päätöslauselma, jossa vaadittiin neuvostojen uudelleenvalintaa, komissaarijärjestelmän lakkauttamista, toimintavapauden myöntämistä vasemmistopuolueille, vapaan kaupan sallimista. Merimiehet eivät vaatineet kuitenkaan kansankomissaarien neuvoston kaatamista, mutta kannattivat monipuoluejärjestelmää. Moskovan hallitus ja bolsevikkijohto kuitenkin epäilivät Kronstadtin väen tarkoituksena olevan kaataa vallassa oleva hallinto. Päätöslauselman teksti otettiin keskusteltavaksi kaikkien Itämeren laivaston aluksien ja sotilasyksiköiden edustajien kokouksessa.
Asetelma oli lukkiutumassa puolin ja toisin. Siihen oli bolsevikkien puolelta osaltaan ollut vaikuttamassa Petrogradin tuolloinen, hyvinkin itsevaltaisesti käyttäytynyt Grigori Zinovjev. Bolsevikit pelkäsivät Kronstadtin nousevan kapinaan ja levottomuuksien leviävän sieltä Petrogradiin ja Moskovaan. Kriisi oli bolsevikeille vaarallinen ja poliittisesti erittäin kiusallinen. Syntyihän se vallankumouksen sydämessä ja luotettavana pidetyn laivaston keskuudessa. Kiusallista oli myös se, että hallitukselle kohdistetut vaatimukset olivat pitkälti samat, joiden merkeissä kaadettiin keisarivalta maaliskuussa 1917.
Bolsevikit ryhtyivät varautumaan kriisin väkivaltaiseen ratkaisuun. Sotilaallista voimaa alettiin haalia Petrogradin alueelle. Mutta rauhanomaista tietäkin kriisiin pyrittiin etsimään ratkaisua. Maan johto lähetti Kronstadtiin neuvottelijoina tuolloisen VKP:n (b) keskuskomitean puheenjohtaja Mihail Kalininin ja Itämeren laivaston komissaarin Nikolai Kuzminin. Petrogradin puoluejohtaja Zinovjevin sanottiin kieltäytyneen lähtemästä neuvottelijaksi, koska pelkäsi kapinallisia. Toinen tieto taas kertoo itsensä Leninin kieltäneen tämän osallistumisen, koska mies oli kompromentoinut itsenä kapinallisten silmissä. Ensimmäinen tavoite bolsevikeilla oli halu ratkaista kriisi verettömästi, mutta sotilaalliseenkin ratkaisuun varauduttiin kovalla kiireellä. Kalinin oli itse hyvinkin toiveikas matkustaessaan Petrogradiin tavatakseen rakkaat ”kronstadtilaisensa”.