Olen kolmannen polven sosialidemokraatti. Isoisäni Mikko muutti joskus 1800-luvun lopulla Suomen suuriruhtinaskunnasta, Valkjärven pitäjästä tullirajan yli Venäjän keisarikunnan puolelle. Nuorimies asettui Siestarjoen kaupunkiin, jota isä ja hänen kolme siellä syntynyttä sisartaan kutsuivat aina Systerbäckiksi. Venäjäksi kaupungin nimi on Sestroretsk.
Venäjällä Mikko teki kivitöitä, meni naimisiin Siestarjoen kivääritehtaan ruotsalaisperäisen mestarin tyttären kanssa ja ryhtyi kivialan yrittäjäksi. Töitä löytyi laajan Venäjänmaan monesta kolkasta. Perhe asui edelleen Siestarjoella, jossa isäni kävi koulunsa venäjäksi, kaksivuotista suomalaista alkeiskoulua lukuun ottamatta. Hän omasi kuolemaansa asti erinomaisen venäjän kielen taidon.
Nuorena miehenä isoisäni Mikko liittyi Venäjän sosialidemokraattiseen puolueeseen. Myöhemmin yrittäjyyskää ei ollut este hänen puolueeseen kuulumisella. Tuohon aikaan kaikki ajattelevat, rehelliset ihmiset olivat Venäjällä vallankumouksellisia, sellaisia puolueita oli demokraattisesta oikeistosta anarkisteihin. Kommunistit yrittivät kyllä omia tuon vallankumouksellisuuden vain bolshevikkien ominaisuudeksi, mutta vallankaappaajiahan he olivat.
Mikko palasi perheineen takaisin isänmaahansa vuonna 1921. Siinä välilä hän ehti köydä kapinoimassakin täällä Pietarin suomalaisen punakaartin riveissä. Laukaustakaan hän ei tiettävästi ampunut, mutta toimitteli jonkinlaisen tulkin tehtäviä Rajajoella. Suomeen palattuaan Mikko liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen, kuten isänikin, joka oli SDP:n jäsen kuolemaansa asti.
Kummallekin miehelle 20- ja 30-luku oli ankaraa aikaa. Mikko kuoli hoitovirheeseen Viipurin lääninsairaalassa. Isä jatkoi äitinsä ja sisarustensa elättämistä oman perheensä lisäksi. Työtä oli vaikea saada ja usein sen ehtona oli kuuluminen suojeluskuntaan. Siitä ehdotuksesta hän pystyi kieltäytymään seurauksista huolimatta.
Tämän kerroin johdatuksena siihen, miksi minä suhtaudun kielteisesti ajatukseen SDP:n nimen muuttamisesta eli yrityksistä pudottaa nimestä sana sosiali. Tätä asiaa olen käsitellyt erinäisiäkin kertoja kirjoituksissani, kuten jotkut toverit muistanevat. Nyt palaan siihen, koska törmäsin hiljan erääseen ”uudistajaan”, joka nyt kielsi kannattavansa nimenmuutosta. Ehkä pari vuotta sitten kuulin asianomaisen ystävältä aivan toisenlaista. Jäin ihmettelemään, mikä on muuttanut äänen käkikellossa. Oliko kyseinen henkilö tullut toisiin ajatuksiin? Enpä usko. Pikemmin kyse on sujuvasta totuuden muuntelusta tulevaa ajatellen.
Puolueemme elää ehkä pahinta kriisiään sitten kansalaissodan. Tuntuu siltä, että tautiin etsitään vääriä lääkkeitä edelleenkin. Yksi niistä on puolueen nimen muuttaminen. Niin ja linjan. Nyt on jo puolueen puheenjohtajakin kertonut, että SDP on ”keskusta-vasemmistolainen” ja sosiaaliliberaalinen puolue. Tiettävästi sellainen linjaus voidaan tehdä vain puoluekokouksessa. Ja siitä ei ole vielä toistaiseksi päätöstä tehty. Onneksi ei ole, koska se merkitsisi yhteyden katkaisemista puolueen syntyyn ja perinteeseen. Sosiaaliliberalismihan on porvarillinen reformistinen aatesuunta, jossa työn ja pääoman välistä ristiriitaa ei tunnusteta.
On jotenkin kuvaavaa, miten puolueen puheenjohtaja ei tunne edes aatehistorian alkeita. Se on oiva osoitus SDP:n ideologisen työn pitkäaikaisesta laiminlyönnistä. Yhä suurempi joukko SDP:n jäsenistä, kannattajakunnasta puhumatta, on aatteellisesti rampaa väkeä. Eikä se ole mikään ihme, koska puolueella ei ole enää ohjelmallisesti kestäviä visioita Forssan ohjelman malliin. Tilalle tarjotaan unelmahöttöä, imagokonsulttien ja mainostoimistojen potaskaa. SDP on yhä selkeämmin kehittymässä vaalipuolueeksi läntisen mallin mukaan. Sellaisen puolueen ideana on voittaa vaalit itse voittamisen ja sen puolue-eliitille tarjoaman vallan ja taloudellisten etujen vuoksi. Ei sen vuoksi, että maailmaa muutettaisiin tasa-arvoisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi, kuten puolueen perustajat aikoinaan ajattelivat.
On toki niin, että SDP:n nimi ja periaateohjelma voidaan puoluekokouksen päätöksellä kastroida tavalliseksi porvarilliseksi puolueeksi, kuten puolueorganisaatioon ja johtoon pesiytyneet pienet, mutta vaikutusvaltaiset voimat toivovat. Se olisi tilanne, jossa puolueen aatteellista elinvoimaa järsineet jyrsijät olisivat perineet voiton. Ja jos tuo muutos toteutuu demokratian pelisääntöjen mukaan, on päätös tietenkin hyväksyttävä. Mutta kansanvaltaan kuuluu myös oikeus perustaa uusia puolueita. Olen varma, että oikeat sosialidemokraatit – demokraattiset sosialistit tulevat tätä oikeuttaan käyttämään ja jatkamaan siten vuonna 1899 alknutta perinnettämme.
Reino Seppänen 24.02. 2014