Presidentti Martti Ahtisaari on julkaissut kirjan, jonka nimi on ”Miten tästä eteenpäin?”. Kysymykseen tekisi mieli vastata ilkeästi, että vaappuen. En kuitenkaan vastaa, koska se olisi rumaa. En, vaikka kyllä minä niin mieleni olen pahoittanut tämän nobelistin puheista ja kirjoituksista jo vuosia sitten. Pahoittanut ja katunut, koska aikoinaan erehdyin tekemään hänen presidenttiehdokkuutensa puolesta työtä tosi paljon. Jossain muussa yhteydessä olen todennut, että ihan jalkani kipeiksi. Jaoin mm. täällä Hervannassa useita kertoja ja useita korkeita kerrostaloja tämän pyrkyrin vaalimateriaalia ja palelin sanaa parhain päin selitellen eri tilaisuuksissa. Tietysti tämä herra Ahtisaari olisi valittu presidentiksi ilman minunkin myötävaikutusta, mutta ketuttaa se vaalityöni siitä huolimatta.
Niin, että miksikö ketuttaa? Varmaankin hyvän kasvatukseni takia. Äitillä ja Isällä oli tapana korostaa, että lahjasta ja auttamisesta tulee sanoa aina antajalle ja tekijälle kauniisti kiitos. Tätä opetusta olen yrittänyt toteuttaa näihin päiviin asti. Valitettavasti kaikki eivät ole saaneet yhtä hyvää kasvatusta. Jopa kansakoulun opettajissa, noissa kansankynttilöiksi kutsutuissa on ainakin muutamia, jotka kiitoksen sijasta kusaisevat auttajiensa koiville. Yksi näistä kansankynttilöistä on nobelisti Martti Ahtisaari.
Herra Ahtisaari on syntynyt onnellisten tähtien alla. Ilman hyvää onnea, pyrkyä ja nostetta harva kansakoulunopettaja nousisi ihan presidentiksi asti. Suurin osa ei pääsisi edes ulkoministeriöön töihin eli ryntäämään upean uran mahdollistavaan herrahissiin. Martti Ahtisaaren ulkopoliittinen urahuippu olisi huonommalla tuurilla ja ilman apua saattanut hyvinkin jäädä Karachin oppilaskodin johtajanvirkaan. Mutta kun oli sitä pyrkyä ja nostetta niin ei jäänyt. Ahtisaarelle kuuluu kaikki kunnia hänen ansiokkaasta toiminnastaan YK:n Namibian-valtuutettuna. Ja kyllä monesta muustakin asiasta. Jää kuitenkin miettimään, että nousiko kehut, saavutukset ja palkinnot miehen päähän? Ja niiden lisäksi myös jotain muuta. Ainakin sinne nousi syvä katkeruus sitä voimaa, puoluetta ja sen jäseniä, kohtaan, joka nosti hänet kunnian kukkuloille.
Ahtisaaren katkeruus on aina hänen presidenttikautensa lopusta lähtien purkautunut aika ajoin sosialidemokraattien parjauksena. Mies on kiukutellut ja lasketellut ureaa demareiden kintuilla tasaisen varmasti vuosi vuoden jälkeen. Se on osoitus siitä, että kehuttu ja kansakunnan kaapin päälle puleerattu mies on täysin kykenemätön reflektoimaan omaa käytöstään. Syy siihen, ettei Ahtisaaresta tullut demarien ehdokasta seuraaviin, vuoden 1994 presidentinvaaleihin on yksin hänessä itsessään. Ilmeisesti miehen ego oli turvonnut sellaisiin mittoihin, ettei se enää sulattanut SDP:n kaltaisen poliittisen puolueen kansanvaltaisia toimintatapoja. Rooman keisarikunnassa sen rappiokaudella oli pretoriaanikaartilla tapana huutaa keisariksi suurin pyrkyri ohi Rooman senaatin. SDP:ssa sellaista elintä ei ole, vaikka Ahtisaari ilmeisesti niin luuli. Tarja Halosesta tuli puolueen presidenttiehdokas, kun loukkaantunut Ahtisaari nirppanokkaisesti ilmoitti kieltäytyvänsä muiden ehdokkaiden vuoksi. Näin jälkeenpäin olen siiitä todella iloinen.
Ahtisaari ei kyennyt vältämään kiusausta oksentaa uudessa kirjassaan sappea myös suomalaisen ammattiydistysliikkeen ja tietenkin sen SAK:laisen haaran päälle. Olihan ammattiyhdistysliikeen demarit se voima, joka loppupelissä pelasti Ahtisaaren kampanjan ja teki tulevasta nobelistista presidentin. Olen kuullut useammaltakin taholta, erityisesti kahdelta luotettavalta, miten ammattiyhdistysliikkeen neuvottelukunnalle oli näytetty ovea, kun se oli pyytänyt audienssia kysyäkseen, mitä ammattiyhdistysväki voisi tehdä Ahtisaaren vaalikampanjan hyväksi. Vastaus oli ollut suurin piirtein, että ette mitään, kyllä me itse hoidamme homman.
Vaan eivätpä hoitaneet. Ahtisaaren kannatusluvut romahtivat joulukuussa 1993. Silloin tälle ”patriisiehdokkaalle” ja hänen hienolle kampanjaesikunnalle kelpasi jo plebeijienkin tuki. Vaalikampanja sai kokeneiden konkarien ja hyvin rasvatun koneiston ansiosta tuulta purjeisiinsa ja niin loppusuoralle eli toiselle kierrokselle pääsivät Elisabeth Rehn sekä Martti Ahtisaari. Ahtisaari voitti Rehnin noin 250 000 äänellä. Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari ei enää ottanut takaisin SDP:n jäsenkirjaa, vaan aloitti puolueemme parjauskampanjan, joka nyt siis jatkui kahden muun porvarin; Jaakko Iloniemen sekä Tapani Ruokasen avustuksella. Heistä Iloniemi omisti niin kauan SDP:n jäsenkirjan, kun siitä oli hyötyä uran edistämiselle. Sittemmin oli myös nuorsuomalaisten ääriliberaalien kansanedustjana. Ruokanen on taas pitkäaikainen demarien vihamies, joka teologin koulutuksestaan huolimatta ei pysty rakastamaan vihamiehiään eikä totuutta.
Olen miettinyt, miksi nyt tämä kirja. Ahtisaari julistautuu siinä implisiittisesti uusliberaaliksi ja kommentoi mm. talouspolitiikkaa kaikella sillä kompetenssilla, mikä häneltä puuttuu. Hän nostaa myös tikunnokkaan asioita, jotka tietää aiheuttavan ärtymystä puolueessa, kuten Jutta Urpilaisen putoamisen puheenjohtajakisassa viime puoluekokouksessa. Ilmeisesti aateveljeys ”sosiaaliliberalismin” kanssa yhdistää ja punainen aate ärsyttää. Mutta miksi siis tämä kirja? En ole keksinyt mitään muuta syytä kuin sen, että SDP ja sosialidemokratia on nyt nosteessa. Sitä pitää olla nobelistinkin torjumassa, ihan vain aatteen vuoksi. Niin ja pirunmoisen vitutuksen.
Tiedän, että tämä Ahtisaaren kritiikin vuoksi moni repii henkisen ihokkaansa. Sen tekevät yleensä ne, joiden mielestä ns. ”suurmiehet”, joihin suomalainen nobelistikin ilmeisesti luetaan, ovat täydellisiä ja virheettömiä. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Monen sisällä asustelee pienen pieni sielu ja näivettynyt omatunto ja eräillä taas toisenlaisia vikoja. Sen vuoksi kritiikki on paikallaan ja se tulee sallia. Etenkin tässä tapauksessa, kun rauhannobelisti oli se, joka sodan aloitti…
Reino Seppänen 06.10. 2016
Ps. Minulla on vielä kaapissa Ahtisaaren kampanjan aikainen T-paita. Sille ei ole löytynyt arvolleen sopivaa käyttöä. Ensi kesänä kokeilen sitä kuitenkin yhteen linnunpelättimeen.