Julkisuus on viimeisten vuosikymmenten aikana luonut kasvavia paineita vapaamuurarien toiminnalle.  Eri yhteyksissä on esitetty kovaakin kritiikkiä heidän todellisista tavoitteistaan ja tarkoitusperistään. Koska kyseessä on salaseura,  joka korostaa tiettyjen omien ”salaisuuksien” säilyttämistä, on se ollut erinomainen pohja erilaisille salaliittoteorioille.  Niitä onkin syntynyt toinen toistaan hurjempia.  Tosin mitään sitovaa näyttöä, etenkään noille rajuimmille teorioille,  ole pystytty esittämään.  Toisaalta kriittiselle mielelle vapaamuurareiden omat selitykset ”itsensä kehittämisestä” yms. eivät ole uskottavia. Eivät ainakaan siinä kontekstissa,  jossa verrataan noita hyviä pyrkimyksiä julkisuuteenkin tulleiden nimilistojen konkreettisiin henkilöihin. 

Kriittisenkin tutkijan on tunnustettava, että vapaamuurarius, riisuttuna kaikista sen taustoihin liittyvistä historiallisista valheista, on alun perin syntynyt vastustamaan olemassa olevaa valtajärjestelmää. Tuo vastustus on mitä ilmeisemmin verhottu kaikenlaiseen mystiseen, uskonnolliseen ja sekavaan hölynpölyyn.  Tästä syystä aikansa valtaeliitti koki liikkeen itselleen uhkaksi.  Näin tapahtui mm. tsaarin-Venäjällä ja myöhemmin useissa diktatuureissa aina nykypäiviin asti.

Suomessakin on aikoinaan ollut hyvinkin vaikeaa toimia ja elää vapaamuurarina.  Kansalaissodan jälkeisessä ajassa, 20-luvulta aina toisen maailmansodan päättymiseen asti, vapaamuurarit olivat vapaata riistaa tuolloiselle äärioikeistolle, jota aivan perustellusti voidaan kutsua fasisteiksi. Muurarit olivat myös valtiollisen poliisiin tarkkailun ja valvonnan kohde. Tuolloin vapaamuurareiksi ryhtyneiden hyviä tarkoitusperiä oli helpompi uskoa, koska etujen etsiminen ja ”hyväveli-verkostot” olivat aivan muualla.

Vielä nykypäivänäkin vapaamuurarit korostavat julkilausutusti yleisesti hyväksyttäviä arvoja, kuten oikeudenmukaisuutta, rehellisyyttä, totuudenrakkautta, suvaitsevaisuutta ja lähimmäisenrakkautta. Kauniita ja kunnioitettavia asioita, suorastaan ihailtavia itsensä kehittämisen kohteita. Valitettavasti ainakaan minä en usko tuohon kaunomaalailuun.  Kun katson eräitä eri yhteyksissä esiin nousseita, tunnetuiksi vapaamuurareiksi osoittautuneita henkilöitä, en parhaalla tahdollanikaan kykene tunnistamaan enkä löytämään heistä noita jaloja piirteitä.  Ehkä heidän ”itsensä kehittäminen” onkin vielä pahasti kesken, ellei ole vielä peräti alkamatta?

Se mikä minusta vapaamuurareissa on erityisen arveluttavaa, on salaseuran jäsenistön sosiaalinen ja poliittinen yksipuolisuus.  Ei tarvitse tarkastella kovinkaan pitkään esimerkiksi Tampereen loosien nimiä, kun käy selville, että jäsenistön keskeinen rekrytointipohja näyttää olevan ylempi keskiluokka ja ennen kaikkea sen oikeistolaisin ja konservatiivisin osa.  Saman havainnon voi tehdä esimerkiksi Helsingin, Turun tai Vantaan loosien väestä.  Tästä tosiasiasta voi tehdä monta ikävää kysymystä järjestön julkisuuskuvaa puunaavalle johdolle.  Tietysti demokratiassa varakkaalla oikeistollakin on oikeus järjestäytyä, mutta miksi sen tulee tapahtua konspiratiivisesti?

On toki todettava, ettei tuo vapaamuurareiden tietty elitistisyys ole tämän ajan piirre.  Aikoinaan fasistien perustama Kustannusosakeyhtiö Vasara julkaisi vuonna 1933 45-sivuisen kirjasen nimellä ”Luettelo Suomen vapaamuurareista”.  Tekoa voidaan pitää nykypäivänä kulttuurihistoriallisesti   merkittävänä.  Siinä on lueteltu tuolloiset vapaamuurariloosit ja niiden 1473 jäsentä.  Tuossakin luettelossa, josta sen laatijat toteavat, ettei se ole kattava, paistaa aivan samanlainen sosiaalinen yksipuolisuus, mikä nykyisissäkin looseissa.  Tosin listan jäsenistä löytyy kyllä joitakin työläisammatteja ja etenkin alempaa keskiluokkaa.

Vapaamuurareista on olemassa jonkin verran kirjallisuutta.  Osa siitä on järjestön oman jäsenistön tuottamaa mm. Reijo Ahtokarin, Aatto Hosiaisluoman ja Tutkimusloosi Minervan toimesta. Tämä materiaali ei suuremmilta osin kelpaa objektiivisen tarkastelun pohjaksi eikä se sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Kriittistä, järjestön ulkopuolista tutkimusta sen sijaan kaipaisi lisää.  Erityisen tärkeää olisi pyrkiä arvioimaan vapaamuurareita juuri taloudellisen ja poliittisen vallankäytön näkökulmasta. Näin siksi, koska tähän salaiseen organisaatioon kuuluu yhteiskuntapolitiikan kannalta keskeisiä toimijoita.

On myös varteen otettava epäilys, joka on noussut julkisuudessakin esiin lukuisissa yhteyksissä, että järjestön tarkoituksena on julkilausuttujen tavoitteiden sijasta tai ohella, toimia jäsenten erilaisten etupyrkimysten alustana ja yhteysverkostona.  Kyse ei ole pelkästään valtakunnan- tai paikallistason vaikuttamisesta.  Kyse on myös siitä, miten bisneselämässä voidaan väärinkäyttää näitä järjestön ”veljessuhteita”.  Aikoinaan siitäkin mahdollisuudesta nousi minullekin perusteltuja epäilyjä.

 

Reino Seppänen