Kesti yli kolme vuosikymmentä ennen kuin tulin tietoiseksi yhteiskunnassamme vaikuttavasta voimasta nimeltään vapaamuurarit. Olin toki joissakin yhteyksissä kuullut moisesta joukosta, mutta tarkempaa tietoa siitä en ollut hankkinut. Tutustuminen järjestöön tapahtui kantapään kautta ja vasta useita vuosia sen jälkeen, kun ensimmäiset kohtaamiset salaseuraan kuuluvien henkilöiden kanssa olivat tapahtuneet.
Silmäni avaavat tapahtumat alkoivat vuonna 1977. Olin silloin töissä henkilöstösihteerinä Tampereen Domuksella toimivissa organisaatioissa. Oli ollut työpaikassa neljä vuotta, kun jo pitkään olleet talousongelmat voimistuivat. Niiden takana oli, kuten yleensäkin taitamatonta johtamista ja vääriä strategisia valintoja.
Taloudellista umpisolmua oli kyllä pyritty avaamaan monella tapaa. Viimeinen korsi kamelinselkään oli vastavalmistuneen ekonomin palkkaaminen talouspäälliköksi. Suuripalkkainen päällikkö ei ollut ratkaisu solmun aukaisuun, vaan pikemminkin sen lopulliseen kiristymiseen. Ratkaisuna pulmaan oli organisaatiomuutokset sekä henkilökuntaan kohdistuneet vähennykset ja muutokset. Työnantajani myi kaikki anniskeluravintolansa ja samassa yhteydessä muun muassa minä sain patiininkuvan pyllyyni.
Tuon ratkaisun ajoi läpi eräs oman aikansa ”suuri”paikallinen vaikuttaja, joka valittiin työnantajani hallituksen puheenjohtajaksi. Tuo sateentekijä oli myös paikallinen oikeistopoliitikko ja kuten monta vuotta myöhemmin kävi ilmi merkittävä vaikuttaja eräässä rappariloosissa.
Ymmärsin ratkaisun ja jo hyvissä ajoin aloin hakea uutta työpaikkaa. Tosin huonolla menestyksellä. Mitään tukea ei työnantajaltani ei tullut. Sitä ei vain kiinnostanut, miten erotetuille kävisi. Tyypillistä työnantajatoimintaa tuohon aikaan. Ehkä vielä nykyäänkin? Siksi tuntui hyvältä, kun eräänä päivänä työhuoneeseeni tuli firman monivuotinen tilintarkastaja, tuttu mies ja yliopistoihmisiä varsinaisessa leipätyössään.
Tämä tilintarkastaja ilmaisi pahoittelunsa työpaikan menetyksestä ja lupasi vuolaasti, että voin käyttää häntä suosittelijana työhakemuksissani. Näin teinkin erinäisiä kertoja. Tein aina siihen asti, kunnes eräs tuttu kaveri otti yhteyttä ja ihmetteli, miksi olen laittanut kyseisen henkilön suosittelijaksi. Eräästä hakemastani paikasta oli otettu yhteyttä tähän suosittelijaan ja tämän vastaus oli ollut kaikkea muuta kuin imarteleva. Ymmärrettävästä syystä en enää jatkossa turvautunut hänen apuunsa…
Vasta 80-luvun puolella minulle selvisi mitä erikoista oli koko tässä irtisanomistilanteessa. Tämä kyseinen ”suosittelija” tuli sattumalta puheeksi erään puolitutun kanssa aivan eri asiayhteydessä. Tuo puolituttu oli erinäisistä syistä kiinnostunut vapaamuurareista ja tunsi ilmeisen hyvin näiden tamperelaiset piirit. Hän kertoi, että ”suosittelijani” on erään paikallisen loosin jäsen, kuten myös oli tuolloisen työnantajani hallituksen uusi puheenjohtaja. Eikä tässä vielä kaikki. Annoin puolitutulle myös silloisen toimitusjohtajan nimen. Puolituttu, josta tulikin nyt kokotuttu, soitti minulle jonkin ajan kuluttua ja kertoi, että myös kyseisen toimitusjohtajan nimi löytyi jostain rappareiden nimiluettelosta, joka oli kuulemma jotain muuta kuin Hymy-lehden julkaisemia nimilistoja. Asiaan liittyi vielä jokin nimeen liittyvä suojaus. Hämmästelin pitkään näitä tietoja. Edelleenkin minulle on täysin epäselvää, mikä oli näiden rappareiksi paljastuneiden henkilöiden merkitys eroprosessissani. Täysin satunnainenko?
Tämä kolmen rapparin askartelu persoonani ympärillä herätti minun kiinnostukseni kyseiseen salaseuraan. Aloin tutkia järjestöä ja sain paljon apua tältä puolitutusta kokotutuksi muuttuneelta ystävältäni. Minulle myös valkeni, kuinka onnekas olin ollut, etten saanut tätä rappariyhteyttä aikoinaan selville. Onnekkaita olivat myös nuo kolme rappariakin, vaikka eivät sitä itse tietäneetkään. Olisihan ollut sekin mahdollisuus, että nämä itsensä kehittäjät olisivat päässeet Lucifer-idolinsa lämpimään syliin aivan liian ennenaikaisesti. Jopa peräti ilman omaa syytään?
Tutkimukseni johtivat minut erään nimen kautta 60-luvun loppupuolelle. Tuo nimi oli sittemmin vapaamuurarijärjestön suurmestariksi noussut entinen Lotilan ammattikoulun rehtori Matti Peltonen. Olin tuohon aikaan kesäisin kotikaupungissani Valkeakoskella etelähämäläisen Hämeen Kansan paikallistoimittajana. Homman olin saanut ihan suhteilla, isäukkoni ansiosta, mutta hankin siinä kuitenkin jonkinlaiset kannukset, koska Hämeenlinnan toimituksesta tuli kiitostakin.
Etupäässä kirjoittelin pikkujuttuja ja valokuvauksen harrastajana kuvasin ja sain lehteen läpi yllättävän paljon kuvia. Kirjoittelin myös pakinoita otsikolla ”Tähdenvälejä Valkeakoskelta”. Matti Peltonen tuli tutuksi monista jutuntekoon liittyvissä yhteyksissä. Eräs niistä oli kesäisin toteutettu Valkeakoski seminaari. Seminaarin toinen puuhamies oli muuan Olli Vuorinen, yhteiskoulun lehtori ja sittemmin rehtori . Molemmat älykkäitä ja toimeliaita miehiä.
Matti Peltonen päätti 60-luvun lopulla ryhtyä aivan oikeasti kehittämään itseään. Hän kirjoittautui jatko-opiskelijaksi yliopistoon sen lisensiaattikoulutukseen kasvatustieteilijänä. Lisurinsa aiheeksi Peltonen otti ammattikoulupoikien isänmaallisuuden. Poikien isänmaallisuutta hän arvioi näiden suhtautumisella siviilipalvelukseen. Kun Valkeakosken Sanomat uutisoi tuosta työstä, uskalsin eräässä tähdenvälissä kyseenalaistaa tekijän tarkastelukulman. Itse näet ajattelin, että siviilipalveluksenkin valinnut nuorimies voi olla isänmaallinen ihminen. Tämä kommentti jäi kaivertamaan arvoisaa tutkijaa. Niinpä hän eräässä yhteydessä lupasi maksaa potut pottuina. Hämmästelin tutkijan herkkähipiäisyyttä eikä minulle silloin selvinnyt mitä tämä tarkoitti.
Lehtori Olli Vuorisen olin tuntenut paljon paremmin ja kauemmin kuin Peltosen. Olli oli myös demari ja työväenyhdistyksen jäsen, kuten minäkin tuolloin. Tosin kokouksissa minä en häntä koskaan nähnyt. Niinpä en siis ihmetellyt, kun Olli erään taidenäyttelyn avaamisen jälkeen kysyi, haluanko kyydin palatessani työväentalolle, jossa lehden toimisto tuolloin oli. Otin tarjouksen vastaan ja myös Ollin kutsun Suomi-talossa olevaan Jokisen kahvilaan.
Kahvia juodessamme Olli kyseli aatehistorian harrastuksestani ja ehdotti jonkinlaisten tilaisuuksien pitämistä aiheesta. Innostuin ehdotuksesta kovasti, mutta hämmennyin, kun keskustelukumppanini jalka alkoi kihnuttaa säärtäni. Siirsin jalkaani pois, mutta Ollin kenkä siirtyi perässä. Niinpä jouduin huomauttamaan asiasta ja mies karahti punaiseksi sekä poistui paikalta nopeasti. Myöhemmin tavatessamme hän vinkkasi minut sivummalle ja pyysi anteeksi sekä kertoi kuulleensa eräältä sukulaiseltani minun olevan ns. B-portaanpoikia. Selityksellään hän implisiittisesti tunnusti itsensä sellaiseksi. Hämmästyin oletusta, koska itse en ole tuntenut vetoa samaan sukupuoleen. Niinpä vieläkin iloitsen, että kykenin säilyttämään Olliltakin impeyteni eli kuulen edelleenkin omat pieruni.
Vasta 80-luvun puolella minulle selvisi tuon uuden tuttuni kautta, että molemmat herrat niin Peltonen kuin Vuorinen olivat vapaamuurareita. Oli itsestään selvää, että suhde molempiin oli muuttunut muodolliseksi jopa vihamieliseksi. Minulle jäikin vahva epäily, maksettiinko niitä pottuja pottuina. Tilaisuuksia siihen kyllä oli riittämiin. Jos maksettiin, olisin tietysti ollut suojaton vaikutusvaltaisen organisaation uhrina. Kumpikin muurari eteni valitsemallaan polulla pitkälle, Peltonen aina professoriksi ja suurmestariksi. Jos oikein muistan, häneen liittyi jokin skandaali, hoitaessaan Tampereen yliopiston kasvatustieteen professuuria. Vuorisesta tuli rehtori Valkeakosken yhteiskouluun ja hän myös kunnostautui historioitsijana laatien mm. Valkeakosken paikallishistoriat. Aivan kelpo teoksia kirjoittikin.
Myöhemmin minulle selvisi, että Olli Vuorinen edusti vapaamuurareissa pientä vähemmistöä enkä tässä tarkoita hänen seksuaalista suuntautumistaan. Sosialidemokraatteja, muusta vasemmistosta puhumattakaan, ei vapaamuurareissa ole kovinkaan montaa. Jätän kertomatta, kuinka monta demaria löysimme ystäväni kanssa 90-luvun alkuun mennessä. Vuosituhannen vaihteessa kiinnostukseni vapamuurariuteen alkoi jo sitten hiipua.
Kertomani tapaukset eivät ole ainoita kokemuksia, mutta jätän vahvoista syistä muut kertomatta. Yhteistä noille nyt kertomilleni tapauksille on se, ettei mitään lainvastaista ole todistettavissa. Itselleni jäi kuitenkin vahva tunne siitä, ettei paljastuneessa suinkaan ollut lopullinen totuus. Asioiden kaivelemisessa ei kuitenkaan enää ollut mitään mieltä. Jos jotain luvatonta olisikin tapahtunut, se olisi ollut rikosoikeudellisesti jo vanhentunutta ja osa henkilöistä siirtynyt idolinsa Luciferin kartanoihin.
Minulta on muutamissa keskusteluyhteyksissä kysytty, pitäisikö vapaamuurarijärjestöt kieltää. Olen aina vastannut, että ei tietenkään. Ihmisellä tulee olla oikeus jatkaa aikamiehenäkin jännittäviä pikkupoikien leikkejä ja ”itsensä kehittämistä” vaikka Luciferiin uskovaksi. Vapaamuurariveljien tukemisenkin kieltäminen on turhaa, koska sitä on mahdotonta valvoa ja muutenkin juridisesti ongelmallista.
Se mikä tulee ehdottomasti estää kansanvaltaisessa ja tasavaltaisessa maassa, on sellaisen henkilön valinta virkaan, joka on antanut vapaamuurarivalan kaltaisen vakuutuksen. Erityisesti vapaamuurareiden pääsy tulee estää poliisi- ja oikeustoimiin. Samoin etenkin merkittävissä taloudellisissa kysymyksissä tulee selvittää päättävien henkilöiden taustat ja kytkennät myös vapaamuurariutta koskevalta osin.
Reino Seppänen
Lue myös kirjoitukseni ”Kehittääkö vapaamuurari itseään vai etujaan?”