Dan Brownin kirja Da Vinci koodi (The Da Vinci Code, 2003) saavutti ilmestyessään valtavan suosion. Kirjaa kerrotaan myydyn vuoteen 2006 mennessä myyty yli 40 miljoonaa kappaletta! Tuo suosio nosti myös Brownin aikaisempien kirjojen myynnit huomattaviin lukuihin. Itse pidän tätä Da Vinci koodia Brownin parhaimpana teoksena. Sen juoni imaisee lukijan mukaan ja jännite säilyy loppuun asti. Loppuratkaisu on genren perinteen mukaisesti yllättävä ja sankarien pelastuminen tapahtuu viime tipassa. Se, että Brownin kirjoissa toistuu sama kaava, juonirakenne ja päähenkilöiden samankaltaisuus, on toinen juttu. Tuo kaavamaisuus on huono ratkaisu ja jossain vaiheessa osa lukijoista hengästyy niin juoksemisista, että sanoo kirjailijalle hyvästit. Mutta Da Vinci koodin erinomaisuutta viihde- ja jännitysromaanina se ei himmennä.
Da Vinci koodi synnytti valtavan suosion lisäksi myös kovan vastustusaallon niin kirjaa kuin sen kirjoittajaakin kohtaan. Se ei tietenkään ole outoa, sillä menestys synnyttää tunnetusti kateellisuutta monissa lajitovereissa ja ketutus tulee tietenkin päästä purkamaan. Tässä tapauksessa tulta tuli Danin munille monesta suunnasta. Ihmeteltävää ei ole se, että niin vahvasti uskonnollisessa maassa mitä Yhdysvallat on, kristilliset piirit kiirehtivät tuomitsemaan kirjan antikristillisenä. Oli tietenkin pyhäinhäväistys kuvata Jeesus seksuaalisena ihmisenä, jolla olisi ollut myös lajin säilymiseen liittyvät tarpeet.
Hieman yllättävää sen sijaan oli, että myös vakavasti otettavat historiantutkijat ryhtyivät arvioimaan tätä fiktiivistä teosta historiatieteen näkökulmasta. Tällaisissa tapauksissa arvon tutkijoilla on tapahtunut joku paha vinksahdus päässä. Yhtä hyvin kyseiset kriittiset tahot voisivat ryhtyä arvioimaan esimerkiksi Gimmin veljesten satujen todellisuuspohjia. Ehkäpä he sen tekevätkin ja tuovat kansan tietoisuuteen, että piparkakuista tehty rakennus ei voi säilyä ja olla asumiskelpoinen metsäolosuhteissa?
Toinen yllättävä kriittinen taho on ollut suunta, jota Brown on käsitellyt silkkihansikkain, nimittäin vapaamuurarit ja sen ideologisesti läheiset suunnat (mm. sen eri haarat, illuminaatit ja Ruusu-Risti). Kritiikki lisääntyi, kun Brownilta ilmestyi vuonna 2009 Kadonnut symboli (The Lost Symbol). Se on teos, jossa Brown eniten nuoleskelee vapaamuurareita ja salaseurojen ideologiaa. Teoksessa päähenkilö on sama kuin Enkelit ja demonit, Da Vince koodississa ja Infernossa, eli Robert Langdon. Tätä ongelmaa aprikoidessa jää miettimään onko selityksenä se, että rapparit karsastavat kaikkea julkisuutta vai haluavatko he kritiikillään suojata Brownia?
Kadonneen symbolin juoni rakentuu vapaamuurariuden ja sen historian sekä rituaalien ympärille. Lähtökohtana on erään professorin, Peter Solomonin, kidnappaaminen ja vieminen Washingtoniin. Professori on Langdonin ystävä, mutta myös korkea-asteinen vapaamuurari. Professorin pelastaminen kahdentoista tunnin aikarajan puitteissa on yhtä hengästyttävää touhua kuin muutkin lukemani Brownin kirjat. Kadonnut symboli tekee kuitenkin lukemisen ikäväksi kokemukseksi, koska teksti suhtautuu kritiikittömästi vapaamuurareihin ja heidän touhuihinsa.
Voidaan tietenkin ajatella, että amerikkalaiset vapaamuurarit nähdään tässäkin fiktion kautta eikä sellaisina omanedun tavoittelijoina, joiksi heidät kuvataan monissa realistisimmissa yhteyksissä. Langdonin kautta Brown ottaa kantaa vapaamuurareihin ja heidän vastustajiinsa. Langdon näkee eräässä rituaaliyhteydessä kuvatun videon, jossa esiintyy korkeimman oikeuden tuomareita, Yhdysvaltain korkeinta johtoa, ministereitä, edustajainhuoneen puhemies, kolme kuuluisaa senaattoria, turvallisuusministeri ja CIA:n johtaja. Puitteet ovat kuolemaa korostavia, kuten salaseuralla on tapana.
Langdon ei videon nähtyään ajattele, että kyseessä olisi yhteiskunnalle vaarallinen konspiraatio, kuten jokainen tervejärkinen ja demokratiaa kunnioittava tuollaisessa tilanteessa tekisi. Ei, hän miettii vapaamuurareiden vastustajien, fundamentalistien ja salaliittoteorioiden kannattajien raivoisia vihanpurkauksia, jotka aloittaisivat noitavainot uudelleen. ”Totuutta vääristeltäisiin, Langdon tiesi. Niin kuin aina vapaamuurateista puhuttaessa.” Voiko asian enää selvemmin sanoa? Mutta fiktiossa kirjailija voi vääntää asiat millaiseksi tahansa. Esittää jopa pahimmanluokan omanedun tavoittelijat ja pyrkyrit ihmiskunnan vapauttajina, muuttajina, pelastajina. Hyväksykäämme siis tämä Brownin kirjoissa, vaan ei elävässä elämässä.
Kirjailija toistaa tietenkin useat vanhat tarinat amerikkalaisista vapaamuurareista, kuten eräiden kansakunnan isien osallistumisen rappareiden toimintaan ja heidän Washingtonin vanhaan asemakaavana ja huomattaviin rakennuksiin sekä muistomerkiien jättämiä symbolisia viestejä. Eikä hän tietenkään unohda dollarin seteleihin kätkettyjä vapaamuurariuden symboleja. Muutenkin Brownin kirjoissa on turhan paljon suoranaista lainatavaraa.
On tietenkin tosiasia, että eräät Yhdysvaltojen perustajaisistä, kuten muun muassa George Washington ja Benjamin Franklin olivat vapaamuurareita. Heidän lisäksi toki monet muutkin maan vapauttamista vaativista aktivisteista. Tuohon aikaan 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkukymmeniin vapaamuurarit olivat eräänlainen vallankumousliike. Siksi yhtäläisyysmerkkien asettaminen tuolloisen ja nykyisen vapaamuurariuden välille on enemmän kuin vääristelyä. Se on hävytöntä valehtelua.
Kun ymmärrämme tämän fiktion ja historiallisen totuuden välisen eron, voimme huoleti lukea Langdonin teoksiakin, pitämättä niitä yhtä vähän totuutena kuin Grimmin veljesten satua Hannusta, Kertusta, noidasta ja piparkakkutalosta.
Reino Seppänen