Eräs mielikirjoistani ja teos, jonka olen lukenut muistini mukaan ainakin kuudesti, on ”Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa” (Osudy dobrého vojáka Švejka za světové války, 1923).  Sen kirjoittaja, tsekki Jaroslav Hašek, oli yhtä uskomaton seikkailija mitä hänen teoksessaan kuvailemansa Itävalta-Unkarin sotilas Josef Svejk.  Ja aivan kuin tuo  hyväntahtoinen tarinoitsija Svejk, myös Hašek itse joutui outoihin ja hassunkurisiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen.  Tosin useinkin itse niihin tietoisesti hankkiutumalla, pilailija ja epäsovinnainen persoona kun oli.  Kunnon sotamies Svejk taas törmäsi niihin pikemminkin kohtalon voimien vauhdittamana.  Noiden Svejkin kommellusten kautta Hašek muovaa kirjastaan vertaistaan vailla olevan ivailun militarismia, byrokratiaa ja ihmisen pohjatonta typeryyttä vastaan.  Tämän vuoksi teos on joutunut toistuvasti sensuurien ja vallanpitäjien hampaisiin.  Peilin kuva,  jonka Hašek on asettanut näiden voimien eteen,  ei ole niitä miellyttänyt ja siksi tuomiot.  Kirjan Hašek oli suunnitellut kuusiosaiseksi, mutta kirjailijan kuoleman vuoksi siitä ehti valmistua vain neljä osaa.  Siitäkin me Hašek-fanit olemme pohjattoman kiitollisia.

Jaroslav Hašek syntyi Itävalta-Unkariin kuuluneessa Prahassa 30.04. 1883. Isä, Josef Hašek toimi matematiikan opettajana ja äiti Katerina oli kotirouva.  Hänellä oli myös nuorempi veli Bohuslav.  Perheeseen kuului myös veljesten orpo serkkutyttö Maria.  Hašekin lapsuutta leimasi köyhyys.  Perhe joutui muuttamaan lukuisia kertoja ja kerrotaan Hašekilla olleen lapsuudessaan toistakymmentä osoitetta.  Hašekien taloudellinen tilanne vain paheni, kun isä-Josef kuoli Jaroslavin ollessa kolmetoistavuotias.

 

Hašek lopetti lukion viisitoistavuotiaana.  Hän valmistui erinäisten vaiheiden jälkeen kauppakoulusta ja toimi lyhyen aikaa pankkivirkailijana.  Porvarillinen ammatti ja elämä ei ollut se, mitä Hašek tavoitteli.  Niinpä hän hankkiutui kauppaamaan koiria, joka oli muuten myös Svejkin ammatti ennen armeijaan joutumistaan.  Hašek löysi lopulta oman alansa eli ryhtyi kirjoittamaan toimien myös toimittajana.

 

Hašekin levoton luonne ja oikeudenmukaisuuden kaipuu vei hänet mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan.  Ei ole niinkään outoa,  että hänen ensimmäinen valintansa oli anarkismi.  Hašekille oli luonteenomaista nopea toiminta ja ennen kaikkea pilailu – normaalina pidetyn naurettavaksi tekeminen.  Oltuaan hetken aikaa toimittajana Eläinmaailma-lehdessä,  hän joutui eroamaan toimestaan,  koska oli kirjoittanut juttuja keksimistään eläimistä.  Tämänkin kokemuksen Hašek hyödynsi Kunno sotamies Svejk-teoksessaan.  Hän laittaa siinä tarinan erään Svejkin vankitoverin kertomaksi.  Tämä oli ollut, kirjan mukaan, toimittajana lintutieteellisessä lehdessä ja keksinyt aivan tavallisten lintujen kuviin jonkin uuden lajin ja saattanut kepposillaan erään alan tiedemiehen hulluuden partaalle.  Hašek toimi myös anarkistilehti Komunan toimittajana.  Anarkistiaktiivina hän joutui tempauksiensa johdosta tekemisiin useasti poliisin kanssa.

 

Hašekin ura aktiivisena anarkistina kesti noin kolme vuotta.  Sen loppumiselle löytyy syy hänen rakastumisestaan Jarmila Mayerová -nimiseen neitoseen.  Tyttären elämään ilmestynyt outo nuorimies ei kuitenkaan miellyttänyt tytön vanhempia.  Tämän epäsovinnaisuus, poliittinen toiminta, poliisin kanssa tekemisiin joutumiset ja alkoholinkäyttö olivat asioita, jotka saivat Mayerin perheen vanhemmat nuorenparin avioiittoa vastaan.  Hašekin lempi oli kuitenkin tulista ja sitkeää eikä nuorella naisellakaan tuntunut olevan suhdetta vastaan.  Mutta Hašekin tie alttarille näytti sekin olevan perin svejkimäinen.  Otettuaan vastaan toimittajan toimen vuonna 1909 Hašek sai vakinaisen toimeentulon.  Hän palasi jopa katolisen kirkon helmaan,  jolloin Jarmilan vanhemmat antoivat tyttärelleen vihkiluvan.  Tapahtumien kulku on silti edelleen suuri mysteeri.  Nuoret kuitenkin vihittiin toukokuussa vuonna 1910.

 

 

Ensin näytti siltä, että Hašek olisi rauhoittunut.  Siitä kertoivat hänen työsuhteensa ja ahkera kirjoittaminen,  vuonna 1909 häneltä julkaistiin 64 novelllia.  Pariskunnalle syntyi myös 20. huhtikuuta 1912 poika,  joka sai nimekseen Richard.  Avioliitto oli kuitenkin onneton.  Jarmila ei sietänyt miehensä jatkuvia poissaoloja ja tämän alituisia juhlia ystäviensä kanssa.  Hänen vanhempansakin vaativat avioeroa.  Jaroslav sattui myös kerran kapakkakieroksellaan unohtamaan poikansa erääseen oluttupaan.  Jarmila,  joka oli kuitenkin hyvin perillä miehensä ryyppyreissujen reitistä, löysi poikansa.  Mitan tultua täyteen, Jarmila muutti kolmen vuoden yhteistaipaleen jälkeen takaisin vanhempiensa luokse vuonna 1912,  mutta viralliseen avioeroon Hasek ei suostunut.

 

 

Hasekin sanotaan ryhtyneen juomaan enemmän poikansa syntymän jälkeen, vaikka poika näyttää olleenkin hänelle myös tärkeä.  Pojan syntymän ei kuitenkaan vakauttanut perhetilannetta ja kun avioliitto hajosi Hašek joutui masennuksen valtaan.  Hän päätti tehdä itsemurhan yrittämällä hypätä Kaarlen sillalta Prahan halki virtaavaan Moldau-jokeen.  Ohikulkijat estivät yrityksen ja saivat sidottua Hašekin,  joka passitettiin laitoshoitoon.  Lieneekö tämä yritys synnyttänyt myöhempien aikojen eräissä tutkijoissa arveluja Hašekin maanis-depressiivisestä mielisairaudesta (nykyisin kaksisuuntainen mielialahäiriö)?  Tuo laitoskäynti on saanut paikkansa myös Hašekin mestariteoksessa,  jossa Svejk joutuu mielisairaalaan.  Kokemus kirvoittaa Svejkiltä toteamuksen, että missään ei ole niin hyvä olla kuin hullujenhuoneella.  Mitä mieltä kirjailija itse asiasta oli, sitä emme tiedä. 

 

 

28. kesäkuuta vuonna1914 murhattiin Itävalta-Unkarin kruununperillinen arkkiherttua Frans Ferdinand ja hänen vaimonsa Sarajevossa.  Attentaatin takana oli Itävalta-Unkarissa toimiva serbinationalistinen liike Musta käsi,  johon murhaaja Gavrilo Princip myöskin kuului.  Tämä oli muodollinen lähtölaukaus ensimmäisen maailmansodan syttymiselle.  Takana oli kuitenkin Euroopan valtioiden kiristyneet välit ja liittoutumiset kahdeksi voimaryhmäksi.  Sota merkitsi myös Itävalta-Unkarin vähemmistökansallisuuksille velvollisuutta puolustaa vallanpitäjien ja Habsburg-suvun lippua.  Varsinkin tsekeille velvollisuus oli erittäin vastenmielinen, mikä käy hyvin esille myös Svejk-kirjan alkupuolella.

 

Kuten Svejk niin myös Hašek kutsuttiin armeijaan.  Tosin eräiden tulkintojen mukaan hän itse pyrki sinne vapaaehtoisena.  Tätä väitettä on vaikea liittää Hašekin persoonaan ja henkilöhistoriaan.  Olihan hän jo koulupojasta lähtien ollut vannoutunut Itävallan vastustaja ja liittynyt mm. vuonna 1897 anti-saksalaiseen toimintaan.  Tavalla tai toisella Hašek päätyi kuitenkin Itävalta-Unkarin armeijaan.  Hänen sijoituspaikakseen tuli 91. jalkaväkirykmentti Budejovicessa.  Palvelukseen astuessaan Hasek oli ympäri päissään.  Eivätkä esimiesten murheet jääneet tähän tempaukseen.  Hašekiin kohdistettiin useita kurinpitotoimia huonoin tuloksin.  Tuolloin näytti siltä,  että säännölliseen asepalveluksen hän olisi täysin sopimaton.  Rykmentinsä mukana Hašek joutui kuitenkin Venäjän rintamalle Galitsiaan.  Hašek ei havitellut rintamalla sankaritekoja sankarikuolemasta nyt puhumatta.  Hän hautoi ajatusta siirtyä vihollismaa Venäjän puolelle.  Syyskuussa 1915 Hašek jättäytyikin venäläisten vangiksi.

 

Useimpien tsekkien kohdalla sotavankeus oli haluttu tila. Tsekkien kansallinen herääminen oli jo tuossa vaiheessa pitkällä ja venäläiset nähtiin pikemminkin slaavi-veljinä kuin vihollisina. Venäjän rintamalla nähtiin jo sodan alkuvaiheessa tsekkien joukkoantautumisia.  Sota ei ollut tsekkien sota ja jo ennen sotaa Habsburgit koettiin sortajina,  mikä käy hyvin ilmi Svejk-kirjastakin.  Svejkhän pidätetään kirjan alkupuolella yhdessä kantakapakkansa isännän kanssa  ammatti-ilmiantajan toimesta.  Syynä on tuon provokaattorin olettama epälojaalisuus keisarihuonetta ja sotaa kohtaan.

 

Sotavanki Jaroslav Hašekia säilytettiin Darnitsan leirissä lähellä Kieviä.  Myöhemmin hänet siirrettiin samanlaiseen leirille Totskojeen Samaran alueelle.  Leirissä puhkesi pilkkukuume-epidemia, jonka aikana kuoli useita vankeja.  Myös Hašek sairastui, mutta selvisi taudista.  Kesällä 1916 Hašek liittyi monien toveriensa tavoin Tšekkoslovakian Legionaan.  Kyseessä oli yksikkö,  joka oli perustettu venäläisten sotavangeiksi jääneistä tšekeistä.  Legiona taisteli venäläisten joukkojen rinnalla Itävalta-Unkaria vastaan.  Ensimmäinen tšekkijoukko ilmestyi Venäjän riveissä rintamalle jo lokakuussa 1914.  Huhtikuun 3. päivä vuonna 1915 tapahtunut Itävalta-Unkarin 28. tšekkiläisrykmentin joukkoantautuminen venäläisille oli viimeinen pisara vallanpitäjille.  Kuukautta myöhemmin Itävalta-Unkari määräsi kaikki kiinni saadut tšekkikarkurit välittömästi ammuttaviksi.

 

 

Hašek ei kuitenkaan päässyt heti rintamalle terveystilansa vuoksi.  Hänet sijoitettiin kirjuriksi vapaaehtoisten Jan Hus -rykmenttiin.  Myöhemmin hänestä tuli toimittaja loikkarien lehteen, jota toimitettiin Kievissä.  Hašek tuotti purevaa propagandaa ja sai niskaansa Itävallan viranomaisten vihat kirjoittamalla ilkeitä tekstejä mm. keisri Franz Josef I:stä.  Eikä Hašek malttanut olla ivailematta myös omiaan.  Kirjoitus ”Tšekkiläisestä Pickwick-kerhosta” ivaili Pariisissa päämajaansa pitävää Tsekin kansallista neuvostoa.  Se taas johti Hašekin kunniatuomioistuimen eteen ja tekemään kirjallisen anteeksipyynnön neuvoston johdolle.

Hašekin elämää ja toimintaa Venäjällä vuosina 1916 – 1920 on vaikea luotettavasti kuvata.  Tältä osin ollaan keskenään hyvin ristiriitaisten tietojen ja oletusten varassa.  Hašek itsekin sotki, toki persoonalleen uskollisena, tarinoillaan ja selityksillään totuutta tapahtuneesta.  Erään tiedon mukaan,  jota on kerrottu useammastakin lähteestä,  Hašek olisi osallistunut taisteluihin Itävalta-Unkaria vastaan mm. kesällä 1917 Zborovassa ja saanut niistä neljännen luokan Yrjön ristin.  Hasekin selitys tuolle mitalille oli paljon raadollisempi eli se olisi annettu, koska hän oli tehnyt pataljoonan komentajalle hyvin toimivan täivoiteen.

Tutkijoiden ja kirjoittajien näkemykset Hašekin vaiheista Venäjällä alkavat erota yhä enemmän ja tulla ristiriitaisemmiksi, kun Hašek eroaa legioonasta, matkustaa Moskovaan ja liittyy bolshevikkeihin vuonna 1918.  Tässä valinnassaan hän ei ollut ainoa,  koska tšekkilegioona osallistui Venäjän sisällissotaan valkoisten puolella bolshevikkeja vastaan.  Syy tähän oli osin ideologinen valinta,  mutta toisaalta tšekit halusivat taistella Itävalta-Unkaria ja Saksaa vastaan ja se estyi Venäjän sisäisten tapahtumien vuoksi.  Legioona oli joutunut vetäytymään aina Uralille asti, kun keskusvaltojen joukot valtasivat Ukrainan.  Saksan eteneminen itärintamalla johti neuvosto-Venäjän haluun erota sodasta.  Brest-Litovskin rauha solmittiin huhtikuun kolmas päivä 1918.  Tämä esti lopullisesti tšekkien pääsyn länteen ja niin heidän joukot päätettiin evakuoida Vladivostokiin eli Siperian radan päätepisteeseen Tyynen valtameren rannalle.

Tšekkilegionan ongelmia lisäsi Venäjän poliittisten ristiriitojen kärjistyminen sisällissodaksi.  Bolshevikkien vastavoimat kokosivat rivejään.  Niiden keskeisimmäksi voimaksi nousi erilaiset monarkismin palauttamiseen tähdänneet ryhmittymät.  Ne rakentuivat muutamien tsaarinkenraalien ja yhden amiraalin ympärille. Apua nuo vastavallankumoukselliset voimat saivat maailmansodan ympärysvalloilta Britanialta, Ranskalta, Yhdysvalloilta ja Japanilta.  Neuvostovallan tuhoamiseen tähtäävät ja keskenään erimieliset valkoiset kenraalit kokosivat ympärilleen monenkirjavia sotavoimia.  Tässä näytelmässä myös tšekkilegioona sai yhden sivuosan.  Aluksi se olikin merkittävä ja toiminta tuloksekasta.  Toukokuun 14. päivänä 1918 tšekkilegioona hyökkäsi Tšeljabinskiin aloittanen siten taistelun bolshevikkeja vastaan.  Runsaan kuukauden päästä he olivat valloittaneet sekä Omskin että Jekaterinburgin.  Omskista tuli joksikin aikaa valkoisten idän pääkaupunki.  Tšekkoslovakian legioonan saavutukset ja tuki nostivat samalla valkoisten yhden sotapäällikön amiraali Aleksandr Vasiljevitš Koltšakin keskenään vallasta kiistelevien kenraalien kilpailussa huipulle.  Koltšak loi julman sotilasdiktatuurin, joka levitti kauhua valloitetuille alueille ja romahdutti kansan tuen valkoisilta.

Tšekkilegioonan tilanne muuttui täysin, kun ensimmäinen maailmansota päättyi marraskuun 11. päivä vuonnaa 1918.  Sota päättyi keskusvaltojen tappioon,  joten pohja tšekkien sotimiselta putosi pois.  Olihan luvassa oman, itsenäisen valtion Tšekkoslovakian synty.  Ainoa tavoite tšekeillä oli nyt palaaminen kotiin uudelleen syntyvään isänmaahan.  Puna-armeijan vahvistuminen ja sen voitot valkoisista estivät pääsyn länteen.  Omskin avulla  tšekit hallitsivat Siperian radan itäosaa.  Tšekeillä oli hallussaan myös suuri rautatiekalusto, joka herätti toiveita siirtää legioona Vladivostokiin ja sieltä laivoilla Eurooppaan.  Puna-armeijan etenemisen jälkeen tšekeille kävi selväksi, ettei tämäkään suunnitelma onnistu.  Kotiin pääsy onnistui lopulta vuonna 1920, kun legioona pääsi sopimukseen bolshevikkien kanssa tšekkien kotiuttamisesta laivoilla Vladivostokista.  Erään tulkinnan mukaan tšekit ”myivät” amiraali Koltšakin punaisille hintana kotiinpääsylle Vladivostokista.  Olipa totuus mikä tahansa, bolshevikit kuitenkin pidättivät Koltšakin 14. tammikuuta 1920 ja hänet teloitettiin ampumalla Irkutskissa 6. helmikuuta.

Erottuaan legioonasta Hašek liittyi puna-armeijaan ja osallistui mm. propagandistina sen toimintaan.  Tästä niin venäläiset kuin tšekkiläiset lähteet ovat yhtä mieltä.  Sen jälkeen näkemykset eroavatkin moneen suuntaan.  Venäläinen kuvaus, ilmeisesti perua neuvostoajalta, maalailee Hašekille tarmokkaan vallankumousmiehen roolia, rohkeita tekoja ja kiperiä tilanteita.  Ne saattavat olla oikeita, ainakin osaksi.  Hašekin elämässä ei näet ollut montaakaan asiaa tai vaihetta,  josta hän ei olisi laskenut karkeatakin pilaa.  Kuitenkaan tuosta ajastaan puna-armeijassa Hašekin ei koskaan kuultu pilailevan.  Asia, joka vieraannutti monet hänen ystävänsä Hašekin viimeisinä elinvuosinaan.  Venäläisten lähteiden mukaan Hašekin puna-armeijan palvelusajalta ei löydy todisteita siitä boheemista elämäntavasta ja keppostelevasta miekkosesta,  joka oli tyypillistä Hašekin Prahan ajalle, palvelusajalle Itävalta-Unkarin armeijassa tai jopa tšekkien legioonassa.

Toisaalta neuvostoaikana Hašekista puleerattu kuva bolshevikkina on epäuskottava.  Hänen toimintansa neuvosto-Venäjällä sen alkuaikoina kyllä ymmärtää.  Neuvostovallan alkuvaiheissa kaikki oli uutta ja monet kukat kukkivat niin taiteessa kuin yhteiskuntaelämässä,  mutta Hašekin sijoittaminen sittemmin kehittyneeseen ja myöhempään puritaaniseen byrokrattiseen neuvostojärjestelmään on mahdoton ajatus.  Vertailun vuoksi voi miettiä, miten kävi kahdelle mainiolle neuvostosatiirikolle Ilfille ja Petroville.  Heidän elämänsä päättyi Stalinin kuolemanlerien leiripölynä.  Hašek humoristina ja ihmisenä oli monta kertaa heitä vaarallisempi byrokraateille.  Hašekin perusasenne elämään oli mitä ilmeisimmin anarkistinen ja hän oli aito anarkisti sanan parhaassa mielessä.  Monen aateideologin mukaan anarkisti on joko poikkeuksellisen hyvä ihminen tai pahaan pyrkivä.

Hašek toimi suhteellisen lyhyen aikaa puna-armeijan propagandistina Venäjällä olleiden tšekien parissa.  Tämä toiminta tuli nopeasti huomioitua myös legioonan taholta.  Niinpä tšekkilegioonan kenttäoikeus antoi Hašekista pidätysmääräyksen vain kolme kuukautta sen jälkeen, kun hän oli liittynyt puna-armeijaan.  Venäläinen historioitsija Alexander Zavalny on kertonut tarinan Hašekin seikkailuista rintamalinjan takana.  Eräät tšekkihistorioitsijat ovat todenneet Hašekin osoittautuneen hyväksi organisoijaksi,  mutta olleen samalla armoton vallankumouksen vihollisia kohtaan,  joka piirre muka selittäisi hänen nopean uranousunsa puna-armeijassa.  Äärimmäiset väitteet sisälsivät syytteitä Hašekin osallistumisesta ns. punaiseen terroriin.  Riittävää todistepohjaa väitteelle ei kuitenkaan löydy.  Väitteet liittynevätkin Hašekin Prahaan palaamisen aikaan, jolloin hänet pyrittiin tuomitsemaan maanpetturuudesta.

Toimittuaan lokakuusta 1918 lähtien Venäjän kansalaissodan itärintamalla 5. armeijan poliittisella osastolla, Hašek nimitettiin komendantin apulaiseksi Bugulmaan.  Hänestä tuli myöhemmin myös tämän Samaran kuvernementtiin (nykyiseen Tatarstaniin) kuuluneen kaupungin varsinainenkin komendantti.  Tuo tapahtuma lienee ollut Hašekille merkittävä, koska hän palasi myöhemmin tarinoissaan tuohon aikaan ”Kun olin Bugulman komendanttina”.  Komendanttina olo jäi silti suhteellisen lyhyeksi vaiheeksi.  Jo tammikuussa 1919 hänet siirrettiin Ufaan, missä hän oli vastuussa painotalosta ja julkaisi samalla bolshevikkien sanomalehteä ”Meidän tie”.  Ufasta ja johtamastaan kirjapainosta Hašek löysi itselleen tulevan vaimonsa.  Tämä oli kirjapainon työntekijä Alexandra Grigorjevnou Lvovovou, kutsumanimeltään Shura.  Palattuaan Tšekkoslovakiaan Hašek joutui syytteeseen moniavioisuudesta.  Syyte kuitenkin kaatui,  koska maa ei tunnustanut neuvosto-Venäjää sen lakeja tai sopimuksia.  Erään tiedon mukaan Hašek olisi avioitunut jo Bugulmassa ollessaan paikallisen sähköttäjä Gelei Boikovan kanssa, mutta pian häiden jälkeen tämä oli kuollut lavantautiin. 

 

Hašekin tie vei viidennen armeijan riveissä yhä pidemmälle itään.  Hänen tiedetään oleilleen Omskikssa, Krasnojarskissa ja Irkutskissa, missä Hašekin kerrotaan haavoittuneen lievästi murhayrityksessä.  Irkutskissa hänet valittiin myös varaedustajana kaupunginvaltuustoon. Hašek toimii kolmen erilaisen lehden toimittajana; saksankielisen ”Storm”-lehden, unkarinkielisen ”Szarvak”-lehden ja Buryatin ensimmäisen sanomalehden ”Үүr”. Hašek toimi myös kääntäjänä ja tulkkina sillä hän oli hankkinut itselleen hyvän venäjänkielen taidot.  Myöhemmin Hašek on kertonut osallistuneensa tänä aikana myös salaiseen operaatioon Mongoliassa.  Siinä eräs puna-armeijan komentaja oli tavannut joitakin kiinalaisia.  Oletettavasti tämä tarina ei ole vain kirjailijan omaa satuilua,  koska sille on löytynyt myöhemmin myös asiakirjoihin perustuvaa näyttöä.  Hašek jäi kansalaissodan jälkeen asumaan Irkutskiin ostaen sieltä jopa itselleen talon. 

Hašek palasi kuitenkin Venäjältä yllättäen Tšekkoslovakiaan ja kotikaupunkiinsa Prahaan joulukuussa 1920. Mukanaan hän toi venäläisen vaimonsa Shuran.  Vastaanotto ei ollut kovin lämmin.  Sota-aikaisten tapahtumien vuoksi Hašekia pidettiin petturina ja monet vanhat ystävyyssuhteet katkesivat tämän vuoksi.  Toisaalta hänen paluunsa oli todellinen yllätys, koska Prahaan oli ehtinyt kantautua viiden Venäjällä vietetyn vuoden aikana jo ainakin neljä erilaista ja toinen toistaan hurjempaa tietoa Hašekin kuolemasta.  Hänen epäiltiin myös palanneen Tšekkoslovakiaan kommunistien organisaattorina lietsomaan maassa syntyneitä levottomuuksia.  Hašekin oma kertomus paluusta on toisenlainen.  Hän sanoi paluunsa syyksi sen, että muuan juopunut eversti oli syyttänyt häntä vastavallankumoukselliseksi.  Bolševikit olivat ottaneet nuo syytökset todesta ja Hašekia uhkasi kuolemantuomio.  Niinpä hänen oli pakko paeta maasta. Tälle kertomukselle ei kuitenkaan ole löytynyt muuta tukea kuin Hašekin oma kertomus.

Hašek näyttää paluunsa jälkeen pettyneen puoluetoimintaan ja palanneen nopeasti entiseen boheemielämään.  Hän keskittyi kirjoittamiseen, vaikka hänen oli vaikea saada tekstejään julkaistuksi.  Varattomana Hašek myikin kaduilla kirjoituksiaan.  Hän kirjoitti tekstejään ravintoloissa, usein samassa paikassa, ja luki niitä siellä kiinnostuneille ääneenkin.  Hašekin terveys alkoi heiketä jatkuvan juomisen, huonon ruokailun ja lääkäreidn ohjeiden noudattamatta jättämisen vuoksi.  Hän keskittyi kirjoittamaan ”Kunnon sotamies Svejkiä”.  Sitä julkaistiin aluksi jatkokertomuksina, joita myytiin kaduilla.  Svejkin tarina kuitenkin kiehtoi prahalaisia ja kasvava kiinnostus käänsi tilanteen Hašekin voitoksi.

Hašek muutti lokuussa 1921 Lipnicen pikkukaupunkiin.  Tämäkin paikkakunnan vaihdos tapahtui enemmän hetken mielijohteesta.  Hašek oli tavannut Lipiniceen töihin menossa olleen ystävänsä ja liittynyt tämän seuraan.  Kesti kolme viikkoa ennen kuin hän ehti kertoa vaimolleen, missä on.  Kaupungista tuli kuitenkin hänen kotinsa.  Hašekin rahatilanne oli tuolloin jo parantunut paljon, mutta talous ei silti ollut hänen hallussaan.  Hašek näet auttoi avokätisesti apua tarvitsevia ystäviään ja naapureitaan.  Tässä vaiheessa Hašek oli jo pahasti sairas.  Hän sairasti tuberkuloosia, reumaa ja oli ylipainoinen sekä alkoholisoitunut.  Kuitenkin hän työskenteli uutterasti Svejkin parissa.  Havaittuaan,  ettei enää kyennyt itse kirjoittamaan riittävän nopeasti mieleen tulevia asioita, Hašek palkasi itselleen sihteeriksi Clement Stepanekin.  Tämä kirjoitti Svejkin neljättä osaa Hašekin sanelun mukaan.  Erinomaisen muistinsa ansiosta Hašek pystyi sanelemaan ilman muistiinpanoja ja luonnoksia vain ajoittain karttaa vilkaisten.

 

Vuonna 1921 Hašek sai tavata yhdeksänvuotiaan poikansa Richardin.  Tämän sanotaan kertoneen isänsä olleen jalkapalloilijan ja kuolleen sankarillisesti Venäjällä.  Hašekin ensimmäinen vaimo, Jarmila esti aluksi isän ja pojan tapaamiset.  Ensimmäisessä Hašekin ja Richardin tapaamisessa oli mukana muuan toimittajaystävä.  Hašek elämä näytti helpottuvan muutenkin, kun marraskuussa 1922 hän saa vihdoin on hankittua oman talon.  Mutta Hašekin  terveys kuitenkin huononi päivä päivältä.  Hän joutui usein koskeyttämään työnsä kipukohtauksien vuoksi.  Viimeisen kerran Hašek saneli Svejkin tekstiä vain viisi päivää ennen kuolemaansa kolmas tammikuu 1923.

Hašekin kuolinsyyksi todettiin sydänhalvaus.  Reumatismin heikentämä sydän ei enää kestänyt yöpymistä heinäsuovassa.  Hašek oli kuollessaan neljäkymmentä vuotta vanha.  Hänen hautaan saattamisensakin oli miehelle tyypillinen, siis svejkimäinen.  Seurakunnan kirkkoherra piti Hašekia ateistina ja vaati tämän hautaamista ruumishuoneen taakse paikkaan,  jonne haudattiin itsemurhan tehneet.  Lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen pastori suostui siihen, että Hašek haudattiin hautausmaan takaosaan.  Ongelmia oli myös löytää rahaa Hašekin arkkuun ja muuhun hautausseremoniaan liittyvään.

Hašekin hautajaisiin osallistui vaimonsa Shura, poika Richard, ja yli sata ihmistä Lipnicestä ja ympäröivistä kylistä.  Hašekin Prahan ystävistä hautajaisiin osallistui vain mies, jonka kanssa Hašek lähti Lipniceen.  Muut ystävät eivät uskoneet Hašekin kuolemaan vaan olettivat tämän huijaavan.  Hänen ystävänsä Egon Erwin Kisch sanoi: ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän huijaa meitä kaikkia.  En usko hänen kuolleen!  Kuinka monta kertaa hän on jo kuollut!  Hasekilla ei ole oikeutta kuolla.  Loppujen lopuksi hän on vasta neljäkymmentä vuotta vanha.”

Jaroslav Hašek oli erikoinen persoona, kiistämätön nero, jonka merkittävyyden vain harvat hänen omana aikanaan kykenivät ymmärtämään.  Vielä pitkään Hašekin kuoleman jälkeenkin kansalliskiihkoiset tšekit pitivät Hašekin suurtyötä ”Kunnon sotamies Svejkiä” heidän omaa kansanluonnetta halventavana.  Myöhemmät ajat ovat maassa mieluisasti omineet tšekeille Hašekin ja Svejkin ympäri maailmaa kiirineen maineen.  Niinpä molemmille on pystytetty monia patsaita ja muistomerkkejä.

Hašek oli pilailujen ja kepposten mies, jota useat aikalaiset pitivät juoppolallina, tyhjäntoimittajana ja rettelöitsijänä ja ehkä ei aivan turhaan.  Toisaalta Hašekin aika Venäjällä osoitti, että hän kykeni ottamaan ja kantamaan vastuuta vaikeissakin tilanteissa.  Hänen työteliäisyyttään ja kirjallisia lahjoja ei kukaan voi asiaperusteilla kiistää.  Jaroslav Hašekin kerrotaan kirjoittaneen arviolta 1500 novellia.  Hänen kirjoittamien lehtijuttujen määrä on lukematon, kuten myös olut ja ryyppypalkalla prahalaisille toimittajille annetut perättömät ”uutiset”.  Tarinankertojana Hašek oli omaa luokkaansa,  elävä Josef Svejk,  jonka jutuista vain pieni osa on saatu talteen lähdevarmistettuna.  Eräät historioitsijat ovat pitäneet paradoksaalisena sitä, että yhden maailman sodanvastaisimman romaanin kirjoittaja osallistui aktiivisesti Venäjän sisällissotaan.  Jos väite hyväksytään,  on yhtä paradoksaalisena pidettävä ”Länsirintamalta ei mitään uutta” -teoksen kirjoittajaa Erich Maria Remarquea tai ”Tuntemattoman sotilaan” luojaa Väinö Linnaa.

 

 

 

Hašekin ensimmäinen vaimo Jarmila antoi myöhemmin anteeksi miehelleen ja kirjoitti muistelmissaan hänestä: ”Hasek oli nero.  Hänen teokset syntyivät kuumeisesti.  Hänen sydämensä oli kuuma ja sielu puhdas.  Ja jos hänet on leimattu, leimaaja on tietämättömyys.”

 

Reino Seppänen

1989 – 2016