Elias Lönnrot lienee ollut merkittävin yksittäinen henkilö suomalaisen kansallistunteen ja siihen rakentuvan identiteetin luojana. Kalevalan kokoajana Elias Lönnrot nostettiin jo elinaikanaan kansakunnan idoliksi. Kansakoululaitoksen synnyttyä Lönnrot oli Runebergin ja Snellmanin rinnalla niitä ensimmäisiä ”merkkihenkilöitä”, joiden kautta rakennettiin suuren rahvaan isänmaallisuutta. Hän näyttää olleen tavalliselle kansalle muita läheisempi kansallissankari, koska oli juuriltaan rahvasta ja syntyjään suomenkielinen. Osaksi Lönnrot on ollut asiantuntijoiden keskuudessa myös kiisteltykin hahmo. Silti hänen henkilökuvansa on puleerattu muiden ”kansallisten merkkimiesten” tavoin. Tuon ihanteellisen henkilöhahmon takaa on kuitenkin löydettävissä mies, joka osasi nauttia elämästä ja jolla oli myös inhimilliset heikkoudet. Niinpä tutkija Heikki Rytkölän mukaan Lönnrotilla oli Kajaanin aikana, ennen 47-vuotiaana solmimaansa avioliittoa, kymmeniä naissuhteita. Alkoholikaan ei jäänyt tuntemattomaksi miehelle, vaikka hän ehti perustaa jopa oman aikansa raittiusyhdistyksen, toki kohtuullisuutta korostavan. Nämä piirteet eivät suinkaan vähennä Elias Lönnrotin kansallisen merkityksen tai hänen neroutensa arvoa. Pikemminkin päinvastoin.
Lönnrot syntyi Sammatissa Valkjärven torpassa äidin Ulrika Wahlbergin ja isän Fredrik Johan Lönnrotin neljäntenä lapsena. Kotitorpan Zakarias Topelius nimesi myöhemmin Maamme-kirjassaan Paikkarin torpaksi. Takana oli ehkä ajatus viitata Eliaksen isän räätälin ammattiin. Nimenvaihdoksen perusteeksi toisaalta kerrotaan se, että Valkjärven rantaan rakennut torppa oli perustettu Paikkari-nimisen sotilasvirkamiestalon maille. Torppa oli pieni ja tyypillinen niin ajalle kuin seudulle ja sen pieneläjille. Torpan rakensi Eliaksen isä ja se oli nykyistä vielä paikallaan seisovaa rakennusta pienempi. Laajennuksen torppaan teki Eliaksen vanhempi veli Henrik (Heikki). Tämä osti rakennuksen isältään vuonna 1825, rakensi siihen päätykamarin ja eli talossa perheineen vuonna 1838 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.
Elias Lönnrot eli pitkän ja työteliään elämän, liki 82 vuotiaaksi. Oli monien sattumien summa, että hänestä tuli se, mikä tuli, monen alan vaikuttaja – nero ja suomalainen suurmies. Lönnrot tunnetaan tietysti Kalevalan ja Kantelettaren kokoajana, mutta hän oli myös Kalevalaseuran julkaisuissa todetaan:
– tutkimusmatkailija,
– kielen uudistaja ja huoltaja,
– sanakirjantekijä,
– kansanvalistaja,
– suomalaisen kasvitieteen uranuurtaja,
– virsirunoilija,
– yhdistysmies,
– lehtimies,
– kustantaja,
– lääkäri,
– tiedemies ja
– suomen kielen ja kirjallisuuden professori.
Lönnrotin uraa ja aikaansaannoksia tarkastellessa ei voi välttyä havaitsemasta yhtäläisyyksiä toisen kuuluisan tutkijan ja tiedemiehen, Mihail Vasiljevitš Lomonosovin elämän kanssa. Tämä vuonna 1711 monilahjakkuushan, jota myös Venäjän Da Vinciksi kutsutaan, oli syntyjään köyhän musikan poika Arkangelin kuvernementista. Kummankin neron elämäntaipaleen olisi kuulunut syntyperän vuoksi kulkea aivan toisia latuja. Elias Lönnrotinkin kohdalla oli pienestä kiinni, ettei Kalevalan isä olisi jäänyt kyläräätäliksi. Hyvä ja tarpeellinen ammatti sekin, mutta isänmaataan hän palveli parhaiten siinä roolissa, jonka elämä hänelle sittemmin järjesti.
Eljas Lönnrotin sukua voidaan ennen tätä jäljittää isän puolelta yhdeksän polvea. Itse sukunimi on kuitenkin paljon tuoreempi. Eljaksen isänisä Matti oli myös räätäli ja muutti Losten-sukuniminsä Lönnrotiksi noin vuonna 1770. Miksi näin tapahtui on jäänyt epäselväksi. Isä Fredrik jatkoi isänsä ammattia, mutta asiakaskunta alueella, missä asuivat ja elivät oli köyhää ja siten toimeentulo heikkoa. Perheeseen syntyi kaikkiaan seitsemän lasta, joista Elias oli siis keskimmäinen.
Tarina kertoo, ettei Eliaksen isä itse ehtinyt viemään poikaa pappilaan kastettavaksi, vaan antoi tehtävän naapuritalon eukon hoidettavaksi. Matka oli ollut sääolosuhteiden vuoksi vaikea ja lapsikin itkenyt koko ajan. Niinpä asialle laitettu naisihminen oli unohtanut nimen, joka pojalle piti antaa. Niinpä pappi risti lapsen Eliakseksi ja siihen oli kaikkien asianosaisten tyytyminen.
Jo hyvin varhaisessa vaiheessa poika Kun osoitti älykkyyttä ja taipumuksensa oppimiseen. Elias osasi näet lukea jo viiden vanhana. Seuraavana vuonna alkoi Suomen sota 1808 – 1809 ja venäläiset joukot etenivät Sammatinkin tienoille. Olojen huonontuessa perhe joutui mierontielle ja Eliaskin laitettiin kerjuulle elantoaan ansaitsemaan. Tässä toimessa hänen kerrotaan joutuneen venäläisten sotilaiden käsiin. Nämä olivat laittaneet pojan jostain syystä kaivoon. Sieltä hänet oli kuitenkin ehdittiin pelastaa ajoissa.
Sodan jälkeen perhe oli taas koolla Sammatissa. Elias osallistui perheen töihin ja oli isänsä räätälinopissa. Mutta lukemista hän ei lopettanut. Monet tarinat kertovat, miten poika istui kotipihansa puissa ja luki mitä vain sai käsiinsä. Ihmiset kiinnittivä kyllä huomiota tähän Eliaksen poikkeukselliseen intoon lukea, mutta vain hänen vanhin veljensä, Heikki, ymmärsi tehdä jotain pojan lahjakkuuden kehittämiseksi. Hän ehdotti Eliaksen laittamista kouluun, mikä toteutuikin tämän ollessa kymmenen vanha vuonna 1812. Elias lähetettiin Tammisaaren pedagogioon. Koulu oli ruotsinkielinen. Koulunkäynti kuitenkin keskeytyi ruuan puutteen vuoksi. Kotoa saatujen eväiden loputtua keväällä kesken, Elias ujona poikana joutui olemaan useita päiviä syömättä. Eliaksen onneksi asuintalon piika havaitsi tämän kurjan tilan ja pelasti pojan. Seurauksena oli kuitenkin koulunkäynnin päättyminen ja Eliaksen palaaminen Sammattiin räätälintöihin
Kaksi vuotta myöhemmin Heikki-veli kyyditsi Eliaksen taas kouluun. Tällä kertaa kyseessä oli Turun katedraalikoulu. Sen rehtori piti Eliaksen ruotsinkielen taitoa heikkona eikä tahtonut ottaa tätä oppilaaksi. Koulun muut opettajat saivat kuitenkin rehtorin pyörtämään päätöksensä ja niin Elias aloitti tulevaisuutensa kannalta tärkeät opintonsa Turussa. Hänen taloudellinen tilanteensa ei kuitenkaan ollut parantunut ja niin Elias joutui työllään hankkimaan niukan elantonsa Turussa. Omiin kirjoihin hänellä ei ollut varaa ja niinpä hän luki opiskelutoveriensa oppikirjoja aina, kun se oli mahdollista.
Kolmannen kerran Lönnrotin saatteli koulutielle Sammatin kappalaisen apulainen Lönngvist, joka oli huomannut Eliaksen poikkeuksellisen lahjakkuuden. Niinpä Lönnrot otettiin keväällä 1820 Porvoon lukioon. Nuo opiskelut kestivät kuitenkin vain vajaan kuukauden, koska Lönnrot oli saanut paikan Hämeenlinnasta, jossa apteekkari Lorenz Johan Bjugg oli palkannut hänet apteekkioppilaaksi. Sielläkin Elias jatkoi itsenäisesti opintojaan tukeutuen kaupungissa tutustumiinsa koulupoikiin. Vapaahetkinään ja etenkin öisin Lönnrot opiskeli latinaa, kreikkaa, algebraa ja kasvioppia. Kerrotaan hänen opetelleen ulkoa Sjögrenin ison latina-ruotsi sanakirjan ulkoa. Eikä turhaan, sillä tarina kertoo kaupungin piirilääkäri Johan Erik Sabellin kerran apteekkiin tullessaan puhutelleen piloillaan apteekin harjoittelijapoikia latinaksi. Muut pojat olivat menneet hämilleen, mutta Elias olikin vastaillut Sabellin kysymyksiin juohevasti. Tämä tapaus johti siihen, että Lönnrotin ottivat siipiensä suojaan tuo em. piirilääkäri Sabelli ja Hämeenlinnan koulun rehtori Långström. Tämä johti siihen, että Lönnrot sai jo vuonna 1822 päästötodistuksen Långströmiltä ja pääsi opiskelemaan yliopistoon Turun Akatemiaan. Samaan aikaan sinne olivat kirjautuneet niin Snellman kuin Runebergin, kaksi muuta suomalaisuuden suurta nimeä.
Turun Akatemiassakin Lönnrotin talous oli tiukoilla. Hän hankki tuloja ompelemalla vaatteita ja kiertelemällä laulavana teininä. Lönnrot työskenteli myös kotiopettajana mm. nimismies T. M. Höckertin luona Eurajoella ja sittemmin turkulaisen professorin Johan Agapetus Törngrenin lasten opettajana. Lönnrot ystävystyi lähemminkin Törngrenin ja hänen perheensä kanssa. Hän ja rouva Törngren pitivät yllä kirjeenvaihtoa aina rouvan kuolemaan asti. Suhde Törngrenin perheeseen oli merkittävä siksikin, että tämä yhteys synnytti Lönnrotissa kiinnostuksen runoutta ja suomen kieltä kohtaan.
Vuonna 1827 Lönnrot suoritti maisterin tutkinnon, johon liittyi väitös Väinämöisestä. Tämän tutkinnon jälkeen Lönnrot aloitti lääketieteen opinnot Turussa. Kaupunkia kohdanneen vuoden 1828 tulipalon jälkeen hän jatkoi opintojaan Helsingissä. Lönnrot valmistui vuonna 1830 lääketieteen kandidaatiksi ja vuonna 1832 lääketieteen lisensiaatiksi. Vajaat kaksi kuukautta myöhemmin Lönnrot väitteli tohtoriksi. Hän valmisteli väitöskirjansa ”Om Finnarnes magiska medicin” kiireellä ja väitöskirja jäi vain 16 –sivuiseksi. Kiireen syynä oli Lönnrotin halu osallistua yliopiston promootioon, koska se oli poikkeuksellisen juhlallinen tilaisuus yliopiston päärakennuksen vihkimisen vuoksi. Lönnrot toteaa väitöskirjansa esipuheessa, että kyseessä on osa laajempaa myöhemmin julkaistavaa tutkimusta. Se ilmestyikin vuonna 1842 ja julkaistiin ”Finska Läkaresällskapets Handlingar” sarjassa vieläpä uuden sarjan ensimmäisenä artikkelina.
Samana vuonna Lönnrot määrättiin hakemaansa paikkaan piirilääkärin sijaiseksi Kajaaniin. Virka vakinaistettiin seuraavana vuonna eli 1833. Hän oli aiemmin ehtinyt jo toimia lääkärinä Oulussa, mutta menestys ei ollut kehuttava kaupungissa raivonneiden kulkutautien ja nälänhädän vuoksi. Kajaanissa tilanne oli kylläkin samankaltainen, mutta Lönnrot onnistui paremmin tehtävässään ja tuli kansanomaisuutensa vuoksi jopa hyvin suosituksi pienessä kaupungissa. Kajaanissa hän viihtyi peräti 20 vuotta, meni naimisiin oululaisen Maria Piponiuksen kanssa. Pariskunnalle syntyi viisi lasta, joista vain yksi eli aikuiseksi asti muiden kuollessa kulkutauteihin. Lönnrotin vaimo kuoli tuberkuloosiin vuonna 1868.
Lönnrot aloitti jo vuonna 1828 matkansa kansanrunouden keräämiseksi. Suomalaisen kansanrunouden keräämiseen liittyviä matkoja Lönnrotille kertyi kaikkiaan kymmenen. Yhdestoista ja myös Lönnrotin viimeinen suuntautui Viroon ja tehtiin vuoden 1844 kesäkuun ja vuoden 1845 tammikuun välisenä aikana. Määrältään Lönnrotin matkat olivat käsittämättömän pitkiä, kun otetaan huomioon, että ne tehtiin pääasiassa kävellen, hiihtäen ja soutaen. Jonkin verran hän käytti myös kulkuneuvona hevospelejä ja porojen vetämiä rekiä. Matkojen yhteispituutta on konkretisoitu toteamalla Lönrootin taipaleiden vastaavan matkaa Helsingistä etelänavalle. Matkojen toteuttamista varten Lönnrotille myönnettiin useita vuosia virkavapautta hänen lääkärintoimestaan.
Elias Lönnrotin viimeiset matkat palvelivat lähinnä kielentutkimusta. Runouden lisäksi hänen matkansa kartuttivat laajasti muutakin kansanperinnettä kuten sananlaskuja ja arvoituksia. Hän keräsi myös sanoja ja sanontoja sanakirjan laatimista varten. Kieleen liittyvää oli myös kasvien nimien keräily, minkä harrastuksen hän oli aloittanut jo ollessaan Hämeenlinnassa apteekkioppilaana. Vuonna 1858 Lönnrot laati ensimmäisen ehdotuksen suomalaiseksi kasvisanastoksi. Tuon kirjoitelman, ”Kasvikon oppisanoja”, pituus oli kunnioitettavat 108 sivua. Lönnrot karsi itse myöhemmin Kasvikosta joukon sanoja pois vähemmän sopivina. Vuonna 1860 ilmestyi ”Kaviston” ensimmäinen painos laajemmalla sanastolla ja kuusi vuotta myöhemmin, 1866, ”Kasvion” toinen painos.
Vuonna 1853 Elias Lönnrot, maalaislääkäri Kajaanin provinssikaupungista, kutsuttiin Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (Helsingin yliopiston) suomen kielen professoriksi. Tässä virassa hän oli järjestyksessä toinen Matthias Alexander Castrénin jälkeen. Vuonna 1862 Lönnrot erosi virastaan täysin palvelleena professorina. Lönnrot eli vielä eläkkeelle jäämisensä jälkeen 22 toimeliasta vuotta. Hän kuoli syntymäkunnassaan Sammatissa vuonna 1884. Lönnrotin oma toive vaatimattomista hautajaisista ei tietenkään toteutunut. Miehen saavutukset jo estivät sen. Heräävä suomalaisuus otti tilanteesta kaiken irti. Olihan Lönnrotin suurtyö Kalevala luonut vankan kulttuurillisen kivijalan romantiikan aikakaudensynnyttämän kansallisuusaatteen suomalaisen version realisoitumiselle. Lönnrotin arkkua olivat kantamassa miehet Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta. Haudalla lauloivat ylioppilaskunnan laulajat Maamme laulun ja Suomen laulun. Pidettiin yleviä puheita ja laskettiin lukematon määrä seppeleitä. Porvarillisen isänmaallisuuden käsikirja oli siten osaltaan valmistumassa tulevia vuosisatoja varten. Vaatimattoman ja ahkeran miehen elämäntyö valjastettiin sopivilta osin tuon aatteen palvelukseen. Toisaalta Lönnrotin päätyö, Kalevala, tuli inspiroimaan lukuisia taiteilijoita ja kirjailijoita ja synnyttämään joukon meidän kansallisiksi aarteiksi jääviä mestaritöitä.
Reino Seppänen 07.02. 1999
Elias Lönnrotin teoksia:
Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista, kaksi osaa, 1835–1836
- Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, 1839.
- Kokeita suomalaisessa laulannassa, 1846.
- Suomen kansan Arwoituksia ynnä 189 Wiron arwoituksen kanssa, 1851.
- Kasvikon oppisanoja, 1858.
- Flora Fennica, 1860.
- Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri, 1867.
- Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja, 1880.
- Suomen kansan muinaisia loitsurunoja, 1880.
- Lönnrot, Elias: Väinämöinen, muinaissuomalaisten jumala. (De Väinämöine, priscorum Fennorum numine, 1827.)
- Lönnrot, Elias: Matkat 1828–1844.
- Kanteletar elikkä Suomen kansan wanhoja lauluja ja wirsiä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, Helsinki, 1887.