Amerikan ihmemaassa pidettiin ihmeelliset vaalit. Niiden tuloskin on ihmeellinen. Ja ihmeellistä on, että kovin moni meistä tsuhnistakin vuodattaa tappion katkeria kyyneleitä noiden vaalien lopputuloksesta. Itse olen seurannut käytyä vaalitaistelua rauhallisesti sivusta ja kommentointi on jäänyt lähinnä taistelutoverin kanssa käytyyn mielipiteenvaihtoon. Olen lähtenyt siitä, että valinnan tekee Yhdysvaltain kansalaiset, ne jotka ovat rekisteröityneet ja joiden nimiä ei ole listoilta pyyhitty yli, sellaistakin kun on ihmemaassa tapahtunut. Lähtökohtani on tämä: Minä en sekaannut jenkkien asioihin, seuraan kyllä niitä ja toivon, että jenkitkin jättäisivät sekaantumatta minun isänmaani asioihin.
Minua on hieman huvittanut se intoilu, jolla USA:n presidentinvaaleihin suhtaudutaan meillä Suomessa. Käydyissä vaalitaisteluissa ovat useat suomalaisetkin valinneet puolensa, kuka milläkin perusteella. Ainoa kerta, kun minä olen sen tehnyt oli vuoden 1960 vaalit. Se oli sitä aikaa, kun olin vielä kritiikitön Amerikan ihailija. Tuolloin pitkällisen jaakobinpainin jälkeen asetuin kannattamaan John F. Kennedyä enkä Richard M. Nixonia. Se tapahtui erittäin merkittävällä perusteella, aivan samalla, jolla muuan toinen typerä demari on ilmoittanut tekevänsä tärkeät poliittiset valintansa – ulkonäkö. Itselläni on sittemmin tuo kriteeripuoli hieman jalostunut ja samaa toivon tapahtuvaksi sille toverittarelle, jolla oli rohkeutta esitellä omaa tyhmyyttään ihan julkisesti.
Vaalikampanjan sanotaan olleen historian likaisin. Se on paljon mahdollista. Tosin niin on sanottu joka kampanjan jälkeen, mikä tarkoittaisi sitä, että kyseessä on kumuloituva ilmiö. Olen seurannut Yhdysvaltain politiikkaa ja vaaleja kutakuinkin järjellisesti noin 50 vuotta ja jos mukaan lasketaan se järjettömyydenkin kausikin niin 60 vuotta. Lisäksi on tullut luettua melkoinen määrä asiaan liittyvää kirjallisuutta, tutkimuksia ja kommentointia valtio-oppia, kun olen opiskellut ja harrastanut. Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän tuntijana olin aikoinani olevinani, kiitos Työväen Akatemian, jonkinlainen asiantuntija. Tältä pohjalta uskallan esittää väitteen, ettei monikaan asia näissä skaboissa ole sitä, miltä se näyttää. Sanotaan ja luvataan paljon, mutta mitä näistä lupauksista sitten toteutetaan onkin kokonaan toinen juttu. Meillä 60-luvun radikaaleilla oli tapana sanoa, että on ihan yks hailee, kuka on amerikkalaisen imperialismin toimitusjohtaja. Ei se nyt ihan niinkään ole, mutta hyvin vähän ainakin ulkopolitiikan sisällössä on muutoksia tapahtunut valituista presidenteistä huolimatta.
Ehkä maan sisäpolitiikassakin olisi jotain muutoksen tarvetta? Tähän tosiasiaan perustunee näidenkin vaalien yllätysmomentti. Amerikkalaisten äänestäjämassojen epäluulo ja pettymys on ollut niiden läpikäyvä ilmiö. Se näkyi jo esivaaleissa Donald Trumpin läpimenona ja Bernie Sandersin, tuon aatetoverini eli demokraattisen sosialistin, menestymisenä demokraattien kisoissa. Hilary Clinton voitti demokraattien välisen väännön ja ehkä lopulta puolueen tappioksi. Hän näet kärsi poliittisen eliitin edustajana siitä Kalliovuorten kokoisesta petettyjen lupausten määrästä, jonka maan politiikka on vuosikymmenestä toiseen ilmoille syytänyt. Osaltaan Hilary varmaankin kärsi myös Barack Obamankin vuoksi. Erityisesti nuoret äänestäjät ja kansalaisoikeusaktivistit pettyivät tämän kahdeksan vuoden kauteen presidenttinä. Lupauksistaan huolimatta hän ei saanut edes Guantanamo Bayn kidutusleiriä lopetetuksi.
Meidän suomalaisten kannattaisi suhtautua näihinkin presidentinvaalien tulokseen rauhallisesti. Muistissani on, miten Obaman läpimeno aiheutti demareidenkin köykäisemmässä päässä eräänlaisen villityksen ikään kuin ”aateveli” olisi valittu maailman mahtavimman valtakunnan presidentiksi. SDP:ssä siitä myös seurasi tulva ehdotuksia puolueen nimen muuttamisesta demokraattiseksi puolueeksi. Kyseistä ehdotusta kannatti jopa hämeenlinnalainen Tarja Filatov, jota olin luullut ihan järkeväksi ihmiseksi. En luule enää. Nolouden huippuna oli puolueemme tuolloisen puheenjohtajan Obama-imitointi, mistä valtamedia repi irti kaiken ilon. Kuulin myöhemmin huhuja, että idea olisi tullut ns. ”neuvonantajilta” eikä se olisi ollut puheenjohtajan oma älynvälähdys. No, lähtipä kuitenkin kritiikittömästi mukaan ja seuraukset kantoi hän sekä etenkin SDP puolueena.
Vaikka esitinkin toivomuksen rauhallisesta suhtautumisesta näiden vaalien tulokseen, oletan ettei näin kuitenkaan tapahdu. Trump saa täällä omat jäljittelijänsä, vaikka heitä ei tarvittaisi yhtään lisää. Meillä on ollut omasta takaa aivan riitävästi valehtelijoita ja paskanpuhujia jo ennestään. Eipä tarvitse kuin vilkaista nykyistä hallitusta ja sen kolmea keulahahmoa. Puolueinahan meillä on olemassa jo kaksi varsin trumpilaista konnajoukkoa – perussuomalaiset ja kokoomus. Jos veikkaus sallitaan, niin juuri sillä taholla tulee tämän Amerikan ihmeen – Trumpin – imitaatio kukoistamaan.
Reino Seppänen 09.11. 2016