Olimme vaimon kanssa eilen tuttavaperheemme Tällin vanhimman pojan Wihelmin häissä.  Tilaisuus oli meistä kaunis ja liikuttava.  Tai oikeastaan se oli Katriina, vaimokultani, joka kuvasi Tällin pojan vihkiäisi kauniiksi.  Palautti kuulemma Katriinan  mieleen muistot omasta vihkitilaisuudesta Kauhavan kirkossa vuosikymmeniä sitten.  Siis muistoja hänen omista häistään…  Tai siis meidän häistämme.  Olinhan siellä minäkin osaani esittämässä.  Pakotettuna.  En tiedä oliko aika kullittanut muistot Katriinalle.  Minun muistoja ei välttämättä voi kuvata sanalla kauniit.  Ehkä aika ne vielä kullitta tai dementia pyyhkii mielestä? 

 

Jos omat häämme eivät niin kauniita muistoja minulle jättäneetkään, olivat nämä Wilhelmin häät kyllä minustakin mieleenpainuvat.  Tilaisuus oli luonteeltaan toisenlainen sekä sulholle vähemmän kauhua ja stressiä synnyttävä mitä meidän aviollisen polkumme alku.  Morsiamen isä istui tässä tapauksessa myhäillen paikallaan kirkonpenkissä eikä vihamielisesti kyräillen niin kuin meidän häissämme.  Eikä hän myöskään vilautellut vanhaa suojeluskuntapistooliaan pieneksi käyneen mustan puvuntakkinsa alta, tuodessaan morsianta alttarille.

Aseet olivat appiukkoni pakkomielle.  Niitä hänellä oli nurkat täynnä.  Tuvanseinälläkin kaksi viiden linjan Mosin–Nagantia.  Niitä viiden patruunan makasiinilla varustettuja 7,62 kaliiperinen pulttilukkoisia sotilaskiväärejä.  Appiukko opetti minut tuntemaan aseet ja tuo viiden linjan sotilaskivääri tietoineen syöpyi mieleeni ikiajoiksi.  Syöpyisi kenelle tahansa, kun sen piipun kylmä metalli koskettaa otsaa ja pyssyn toisessa päässä tähtäilee seinähullu pohjalainen.

Kummallakin kiväärillä oli kuulemma lahdattu niin punikkeja kuin ryssiä.  Sitä virttä appiukko veisasi lukemattomia kertoja.  Silloinkin, kun pakotti minut kosimaan tytärtään Katriinaa.  Lupasi veistää kiväärintukkiin uuden loven, ellen korjaisi tekojeni jälkiä, niin kuin hän asian ilmaisi.  Lupasi vielä, että kielteisen valinnan tehdessäni maallinen tomumajani syötettäisiin naapurin kettutarhan ketuille.  Eikä koirakaan haukkuisi perääni, vakuutti tuleva appeni.  En epäillyt asiaa, olihan naapurin kettutarhuri, jos mahdollista, vielä hullumpi mies kuin appiukkoni.  Esitin kosintani polvilleen pakotettuna tulevan puolisoni kauniisti kaartuvaa vatsaa katsellen.  Katriina suostui, joten minusta ei tullut ketunruokaa seinähullun kauhavalaisen tarhurin kasvateille.

Asiat hoituivat sujuvasti aina varsinaista vihkiäistilaisuutta lukuun ottamatta.   Olin peloissani ja tuleva appeni teki oloni entistä tukalammaksi jatkuvilla vihjailuillaan ja uhkailuillaan.  Varsinaisen näytöksen hän järjesti taluttaessaan tytärtään Katriinan kirkonovelta alttarille.  Siinä käytävää löntystellessään hän tuijotti koko ajan minua murhaavasti.

Pahinta oli, että appiukko talutti morsianta väärältä puolelta.  En tiedä, tekikö hän sen tahallaan vai tyhmyyttään.  Kumpikin vaihtoehto oli kyllä mahdollista.  Jos asioiden logiikka ei estäisi, uskoisin hänen tehneen sen molemmista syistä.  Ainakin minä äänestäisin kyseisen vaihtoehdon puolesta.  Katariinaa minulle luovuttaessa appiukko vielä kirosi hiljaa korvaani.  Siis aivan mahtava alku sukulaissuhteellemme!

 

 

Appi, Katriinan isä, jätti tyttärensä minun eteeni tylysti ja löntysti istumaan kirkonpenkkiin.  Pää sekaisin pelosta ja jännityksestä, en tajunnut tilannetta, vaan käännyttyämme alttarille päin, näin papin hämmästyksestä venähtäneet kasvot.  Seisoimme hänen edessään, kuten asiaan kuuluu, mutta minä väärällä puolella morsianta.  Voisi tietenkin ajatella, että morsio oli väärällä puolella minua eli sulhasta.  Mutta sitä mieltä ei pappi kuitenkaan ollut, koska kuiskasi:

– Toiselle puolelle!

Olin entistä enemmän pyörällä päästäni enkä hädissäni ymmärtänyt lainkaan mitä pastori tarkoitti.  Hän siis kumartui vielä lähemmäksi minua ja sanoi kovemmalla äänellä:

– Toiselle puolelle, tolvana! 

Siitä tolvan-sanasta tiesin, että seurakuntapaimen oli appiukkoni vaikutuksen alainen ellei peräti sydänystävä. Hädissäni hyppäsin alttarikaiteen yli papin viereen.  Kirkkosalista kaikui kuuluva naurunhörähdys, olihan vahingonilo kauhavalaista huumoria parhaimmillaan.  Päällimmäisenä tietenkin raikui appeni pitkäkestoinen räkätys.  Hän siis osasi nauraa!  Se tieto oli minulle uusi, koska kuulin hänen vasta nyt nauravan ensimmäistä kertaa.  Se oli kyllä myös viimeinenkin.  Katriinan opastamana löysin lopulta oman paikkani,  joten hääriitti voitiin viedä loppuun.  Papin kysymykseen osasin kyllä vastata sujuvasti ja kuuluvasti:

– Tahdon.  Vastausta siivitti muistikuva kylmän metallin painautumisesta otsaluuta vasten.

Ystäväperheemme pojan Wilhelmin häissä kaikki sen sijaan sujui käsikirjoituksen mukaisesti.  Pitopalvelun ruoka maistui, kuten onnellisen isä-Tällin Virosta organisoidut juomatkin.  Morsianta ryöstettiin ja lopuksi tanssittiin puoliöille asti.  Yksi pieni poikkeuksellinen episodi sentään tapahtui, mutta jäi onneksi vain perhepiiri tietoon.

Morsiuspari vetäytyi aikanaan hääsviittiinsä, jonne sulhanen oli kätkenyt pienen viskipullon.  Tarkoituksenaa varmaankin rentoutua muutaman viskisiivun avulla stressaavan urakkan päälle.  Wilhelm etsi pulloaan hartaasti ja pitkään eikä tietenkään löytänyt sitä.  Syynä siihen olin minä.  Aiemmin hotellin tullessamme morsiamen äiti, Tilda, oli esitellyt meille sviittiä ja minä olin pullon hoksattuani,  vienyt sen omaan huoneeseemme.

Kyseessä ei ollut mikään varkaus, vaan suojelutoimi.  Otin pullon, ajatellen vain sulhasen urotöiden onnistumista hänen elämänsä ehkä tärkeimmän yön aikana.  Kuten viisas englantilainen kirjailija ja Tällin pojan kaima, William Shakespeare antaa erään roolihenkilön, vartijan, kertoa, viina herättää kyllä himon, mutta kaataa kyvyn.  En siis parhaalla tahdollanikaan halunnut tuottaa hyvän ystävämme pojalle häpeää.  Siksi tein velvollisuuteni Tällin perhettä ja sukukuntaa kohtaan tyhjentämällä pullon sisällön.  Omaan suuhuni.

– Täällä on käyty!  Täällä on käyty, kuului morsiusparin huoneesta vihainen ja äänekäs huuto.

Mekin Katriinan kanssa kuulimme huudon omaan huoneeseemme.  Minä osasin arvata metelin syyn oikein, mutta vaikenin siitä viisaasti.  Katriina sen sijaan arvasi tietenkin väärin eikä vaiennut arvauksestaan.

Asiasta täysin tietämätön, mutta utelias morsiamen äiti oli tullut sviitin oven taakse kuulostelemaan, kuinka nuorenparin aviollinen yhteiselämä oikein lähtee käyntiin.  Hän hätääntyi sulhasen vihaisista sanoista ja käsitti niiden alkusyyn täysin väärin. Siis samalla tavoin kuin vaimoni Katriina.  Niinpä hän tyttärensä kunniaa puolustaakseen ja palauttaakseen juuri alkaneen avioliiton oikeille raiteille, koputti huoneen oveen ja huusi:

– Ei ole.  Ei ole käyty, meidän suku on vaan muuten niin horoperseistä.

Vetäkäämme armahtavaisuuden verho tapauksen jatkon ylle.  En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, miten hyväuskoinen ja ajastaan jäljessä tuo morsiamen äiti oli.  Hänen touhunsa melkein sai minut uskomaan, että Tilda itse oli pihdannut aarrettaan hääyöhön asti.  Kuitenkin jo minun ja Katriinan seurustelusuhteen aikana mahdollista tulevaa avioeloa harjoiteltiin.  Kuinka ei sitten tänä riettaana nykyaikana?

Kyllä meidänkin nuoruudessamme niin sanottua naisen koskemattomuutta arvostettiin.  Vaikka en kyllä vieläkään ymmärrä miksi.  Arvostettiin kumminkin, ainakin jossain piireissä. Ainakin Pohjanmaalla.  No, arvostettiin ainakin Kauhavalla.  Tai ainakin Katriinan perheessä.  Ei siis ihme, että Katriina lahjoitti minulle neitsyytensä, kuten kauniisti sanotaan, salaa ja huolimatta vanhempiensa lukuisista varotuksista.

Tuo kaunis hetki tapahtui paljon ennen kuin Mosin–Naganti 7,62 kaliiperin piippu painettiin otsaani vasten.  Eikä sellainen tapaus jäänyt suinkaan yhteen kertaan.  Tarkoitan tietysti sitä aviollisen velvollisuuden harjoittelua, en impeyden menettämistä, sillä senhän voi tiettävästi menettää vain kerran.  Jokaisessa harjoituskerrassa piilee kuitenkin vaaransa.  Jos ei osaa pitää varaansa, voi sattua ”vahinko”.  Meille se valitettavasti sattui, mikä asia selittää kylmän kiväärinpiipun ilmestymisen otsaluutani painamaan.  Niin selittyy myös Katriinan kauniisti kaartuvan vatsa.  Ihana muisto tuosta ensimmäisestä yöstä kuitenkin jäi.  Siis yöstä, jolloin sain korkata Katriinan.  Tai sanokaamme asia kauniimmin, sain murtaa hänen sinettinsä.

– Onko se jo sisällä, kysyi Katriina kiihkeän lemmenhetkemme edetessä kohti täyttymystään, kuten naistenkirjoissa niin kauniisti asiaa kuvataan.

–  Juu. On se, sain hengästyneenä sammallettua.

– Ai, ai, kun teki kipeää, valitti Katriina tuskissaan.  Pian hän kuitenkin osallistui yhteiseen ratsastusretkeemme yllättävällä innolla ja intohimolla.

Kauniita nuo nuoruuden unohtumattomat hetket!  Niihin kannattaa aina palata ja viipyillä pitkään.

 

Juho Einar Penninpesä

tavarantarkastaja emeritus

Tyrvää