Päivän Aamulehdessä (lauantai 25.01. 2020) oli toimittaja Jarmo Mäkelän Venäjän lähihistoriaa ja sen tulkintaa koskeva kirjoitus otsikolla ”Talvisota taas Suomen syytä”.  Siinä toimittaja tarkastelee Venäjällä esiin nousseita uusia painotuksia mm. suhteessa maiden välillä käytyihin sotiin.  Toimittaja Mäkelän kirjoituksessa antama kuva Venäjällä tehdystä lähihistoriaa koskevasta tutkimuksesta on turhan synkkä ja yksipuolinen.  Sitä en osaa sanoa, mistä se johtuu, mutta ei ainakaan halusta pyrkiä antamaan kattava ja objektiivinen kuva maan historiantutkimuksesta ja historioitsijoista.

 

On aivan totta, että maanjohdon ottamat uudet tulkinnat mm. talvisotaan ovat aivan muuta kuin objektiivisuutta tavoittelevaa tieteellistä asennoitumista, jota toki on oikeus odottaa kyseiseltä taholta.  Valhe on valhe, vaikka voissa paistaisi, jos saan luvan käyttää muunnellen vanhaa tsuhnien naapurivihaa uhkuvaa sanontaa.

Historian vääristelyllä on Venäjällä vanhat perinteet aina tsaarinajoista lähtien.  Stalinin kaudella tosiasioita vääristeltiin häpeilemättä aivan tolkuttomuuksiin asti.  Kuvista häivytettiin epähenkilöitä, joissakin tapauksissa yksi toisensa jälkeen niin, että jäljelle jäi vain isä-Stalin.  Näiden epähenkilöiden tekoja ja saavutuksia ei kerrottu objektiivisesti, vaan valmiin ohjeistuksen mukaan tai vaiettiin tyystin.  Tosin tuo ”oikean tiedon” käsikirjoitus kyllä vaihteli kulloisenkin vallassa olevan klikin ja sen johtohahmojen tahdon mukaan.

Maassa oli neuvostoaikana kulloinkin olemassa vain yksi totuus, huolimatta siitä, että se vaihteli.  Minulle jäi Aamulehden kirjoituksesta se käsitys, että toimittaja Mäkelä haluaa antaa kuvan, että tällainen tilanne olisi jo palannut venäläiseen historiankirjoitukseen.  Jos näin on, on arvoisalla toimittajalla samanlainen orientoitumistapa todellisuuteen ja sen kuvaamiseen mitä stalinistisella historiankirjoituksella.  Ei varmaankaan niin röyhkeää ja vinoutunutta, mutta jo lähtökohtana toimittajalle täysin väärä.  Minulla, kun on edelleenkin sellainen naiivi oletus, että toimittajan tulisi heijastaa todellisuutta sellaisena kuin se esiintyy, ei sellaisena, kun hän tai hänen takanaan olevat tahot haluavat sen kuvat omien tarkoitusperiensä vuoksi.  Olenko väärässä, kun olen ollut havaitsevinaan tämän asenteen olevan läpikäyvänä trendinä nykyisessä valtamediassa?

 

 

 

Mäkelän kirjoitusta minun oli vaikea niellä, koska olen juuri lukenut joululahjaksi saamani Oleg  V. Hlevnjukin kirjan ”Stalin. Diktaarrorin uusi elämänkerta”.  Aion kirjoittaa siitä vielä arvion, ihan vain omaa pohdintaani varten, mutta laittanen sen toki kotisivuillenikin.  Nyt on menossa arviointiprosessi, jossa pyrin vertailemaan teosta kirjahyllystäni löytyvään, aihetta koskevaan kirjallisuuteen.  Jo tässä vaiheessa voin sanoa, että Venäjällä käydään tästä diktaattorista ja hänen persoonastaan kovaa debattia.  Hlevnjuk jyrää kommenteillaan Stalinin puhtaaksi pesijät ja erilaiset diletantit tuhertelijat.  Mielenkiintoista on myös hänen suhtautumisensa Edvard Radzinskiin, mutta siitä enemmän itse kirja-arviossa.

Olen myös, tietystä syistä, kaivellut venäläisiltä nettisivuilta tietoja ja artikkeleja Neuvostoliiton leireistä, vankiloista ja poliittisista vainoista.  Yllätykseni oli suuri, kun netistä löytyi aiheista materiaalia vaikka kuinka paljon. Yllättävää oli sekin, että nimenomaa kriittistä tietoa, mutta toki myös roskaa.  Vaihdoin hakusanoja ja sama havainto.  Niinpä esimerkiksi minulle mystiseksi jäänyt kirjailija Isaak Baabel on avautunut nyt aivan uudella tapaa.  Tulin lukeneeksi hänen kirjansa ”Punainen ratsuväki” asuessani opiskeluaikana Domuksella.  Ostin kirjan Sammonkadun varrella olleesta kirjakaupasta heräteostoksena.  Sittemmin perehdyin paremmin häneen Konstantin Paustovskin kirjasarjan ”Kertomus elämästä” perusteella.  Olen  vuosikymmeniä kerännyt materiaalia Baabelista ja vasta nyt löysin Facebookista oikean aarreaitan.

Tällä kokemuksella olen tehnyt johtopäätöksen, että todellisuus Venäjällä on muuta, mitä valtamedia, YLE mukaan lukien, on meille antanut.  Ainakin se on vivahteikkaampaan ja monipuolisempaa, mitä  kotoiset tiedotusvälineet kertovat.  Tämä suoraan sanoen pistää vihaksi!  Jossain on ilmeisesti Isoveli Isoinesiskoineen, jotka määrittelevät tiedonvälityksen, oi anteeksi, propagandan linjat, joiden puitteissa ”totuutta” sitten jaetaan.  Haluaisinkin kysyä Jarmo Mäkelältä, olenko väärässä?  Ja jos olen niin missä ja kuinka paljon?

Se mitä olen itse kaivellut esiin netin kautta, on antanut minulle kuvan, että mm. Venäjän ja Neuvostoliiton lähihistoriasta, etenkin Stalinista ja kommunistipuolueesta tekoineen, käydään todella kovaa keskustelua.  Se on ymmärrettävää, ottaen huomioon kuinka monta miljoonaa uhria tuo kommunismin aikakausi tuotti teloitettuina, leireillä ja vankiloihin kuolleina, nälkään tapettuina jne.  Kärsimysten ja tuskan Ural-vuoristo on maassa ollut sitä luokkaa, ettei sitä millään Putinin ja hallituksen ukaaseilla paineta unholaan.  Kyllä se vaatii liki saman määrän niskalaukauksia, mitä ”Isä aurinkoisen” kätyrit aikoinaan jakoivat.

Minulle tämä tieto keskustelun monimuotoisuudesta on ilahduttava.  Se luo uskoa tulevaisuuteen.  Historiankirjoituksessa ja -tulkinnassa tilanne Venäjällä on nyt analoginen taannoisen suomalaisen, kansalaissotaamme koskevan väittelyn kanssa.  Vasta noin 100 vuoden kuluttua sodasta, olemme päässeet pitkälle yksimielisyyteen siitä, mitä maassamme tuolloin tapahtui.  Selville on tullut myös likimääräinen tapahtumien uhriluku. Tosin vieläkin muutamalla perussuomalaisella riemuidiootilla on otsaa hyökätä arvostettuja ja kokeneita historiantutkijoita vastaan siitä, etteivät he ole suostuneet kirjoittamaan vääristeltyä totuutta.  Nuo syytteet ja väitteet esitetään kaikella sillä kompetenssilla mikä näiltä persuilta puuttuu.

Mutta palatkaamme vielä talvisotaan.  Toimittaja Mäkelän esiin nostamat tapaukset historiallisen totuuden virallisesta vääristelystä Venäjällä, ovat todella huolestuttavia.  On vaikea keksiä muita syitä niiden esittämiselle kuin se, että takana ovat paikalliset ”perusvenäläiset” riemuidiootit.  Ellei sitten takana ole jonkinlainen tarkoitus esittää varoituksia tsuhnille heidän toilauksista ja tyhmyyksistä .  Mutta tuo tapa on täysin väärä.  Tieteen, tässä tapauksessa historiatieteen, vääristely on ala-arvoista.  Se on häpeällistä, huolimatta siitä, että Venäjällä on vuosisatainen kokemus ja perinne siitä.

Mielestäni Suomen valtion tulisi reagoida näihin väitteisiin ainakin vastalauseen esittämällä.  Suomen ja nimenomaa ”valkoisen Suomenkin” historiassa on paljon hävettäviä tekoja.  Talvisota ei kuitenkaan kuulu niiden joukkoon.  Se oli upeaa selviytymistaistelua ylivoimasta vihollista vastaan!

 

Reino Seppänen